Putous-tähti Christoffer Strandbergille leikkimielisyys on tärkeää mutta heittäytymistä varjostaa myös pelko: ”Inhimillinen epäonnistumisen pelko on olemassa: mitä jos olenkin huono?”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Christoffer Strandberg
© Tommi Tuomi / Otavamedia
Putous-tähti Christoffer Strandberg, 29, tuntee nykyään jaksamisensa rajat, mutta tiedostaa leikkivänsä niillä. Luonnosta voimaa saava näyttelijä viihtyy parhaiten perheensä kanssa maalla.

Tunnustan, että rakastan puolisoani. Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta. Meillä on hyvä, keskusteleva suhde. Usein sanotaan, että seitsemäs vuosi parisuhteessa on kriisivuosi, mutta meidän kohdalla se ei ole pitänyt paikkaansa.

Keskustelemme aina isoimmista duunikuvioista yhdessä etukäteen ja siitä, mitä se merkitsee meidän perheelle. Minun pitää huomioida ajankäytössä puolison lisäksi myös jackrusselinterrierimme. Se on pieni, mutta sillä on suuri tarve, että me molemmat olemme kotona. Se oireilee heti, jos toinen meistä on liikaa pois. Se kieltäytyy menemästä ulos ja hiippailee huonotuulisena huoneesta toiseen.

Koira oli alun perin puolisoni, mutta vuosien aikana siitä on tullut enemmän minun koirani. Olen meistä ehkä vähän villimpi tyyppi ja leikin sen kanssa kuin eläin.

Leikkimielisyys on aina ollut minulle tärkeää, se liittyy niin vahvasti myös työhöni.

Putouksen kaltaista ohjelmaa tehdessä on tärkeää osata heittäytyä ja improvisoida.

Muutto lapsuuden seuduille

Muutin takaisin maalle Siuntioon puolitoista vuotta sitten. Olen vahvasti luonnonlapsi ja lataan pattereita kävelyllä luonnossa tai olemalla meren äärellä.

Metsässä ollessa kenkäni saavat vuotaa ja vaatteet likaantua. Nautin siitä tunteesta, kun luonto ottaa tietyllä tapaa vallan ja vikuroi. Siuntio on lapsuuteni kotikunta.

Vaikka teenkin töitä myös kotona työhuoneessa, tuntuu kuitenkin siltä, että työstressi ja hälinä jäävät kaupunkiin, kun ajan kotipihaan. Jos en ehdi metsään, niin riittää jo, kun katsoo ikkunasta ulos. Se näkymä on todella terapeuttinen.

Yritin pitkään ylläpitää omakuvaa, että olen nuori ja menevä. Mutta siitä on aikaa, kun minulle on ollut jotain hyötyä siitä, että voin kävellä baarista kotiin. Kannatti siis ottaa riski ja myöntää itselle, että olen mummo – ja ylpeä siitä!

Itsevarmuutta vuosien varrella

Ennustan, että kun täytän syksyllä 30 vuotta, tulen juhlimaan sitä suuresti. Tykkään järjestää juhlia. On ihanaa kerätä kaikki rakkaat lähelle. Maalla kun asun, niin synttäreistähän voisi tehdä oikein karnevaalit ja järjestää paikalle bussikuljetuksen Helsingistä.

Opiskelin parikymppisenä Teatterikorkeakoulussa. Olin silloin nuori tutkimusmatkailija.

Elämä meni tosi nopeasti, opin paljon itsestäni. Olin villi ja aika vapaa ihminen. Olin myös tiedonhaluinen, enkä tavallaan koe muuttuneeni hirveästi siitä ihmisestä.

Vuosien varrella olen saanut itsevarmuutta ja oppinut rakastamaan itseäni. Olen tullut vahvemmaksi.

Pelkään epäonnistumista. Olen jo kauan asennoitunut niin, että jos virheistä ottaa opiksi niin silloin ei epäonnistu. Nyt on kuitenkin tapahtunut niin isoja asioita niin nopeasti, että odotukset ovat ihan uudenlaisia. Joudun todennäköisesti käymään läpi uuden kasvuprosessin.

Myönnän, että inhimillinen epäonnistumisen pelko on olemassa: mitä jos olenkin huono? Syvällä sisimmässä kuitenkin tiedän, mitä on olla hyvä näyttelijä. Pelkään myös, että ahmin liian paljon, liian nopeasti.

Seinä vastaan

Olin lähellä loppuunpalamista opiskeluaikoina, kun palasin vaihdosta Ruotsista takaisin Suomeen tekemään maisterin tutkintoa. Olin sinä kesänä jo keikkaillut jonkin verran, ja samoihin aikoihin oli kariutunut myös ensimmäinen iso parisuhteeni.

Oli paljon asioita, joita en ollut käsitellyt, vaan juoksin päin viimeistä vuotta. Seinä tuli yllättäen vastaan. Minulla ei ollut yksinkertaisesti mitään annettavaa. Olin lopulta kolme kuukautta koulusta pois. Kehoni ei vain jaksanut. Silloin kyllä opin tuntemaan rajani, mutta myönnän, että leikin niillä nykyäänkin välillä vähän liikaa. Tiedostan sen, että tässä pallotellaan vähän koko ajan.

Kaipaan hurahtamista. Olen hurahtanut työhöni jo monta vuotta sitten. Kaipaan myös jotain ihan muunlaista sisältöä elämään, vaikka virkkaamista. Ennen muuttoamme rivitaloon mietimme, että olisiko pitänyt rakentaa talo. Siinä ehkä olisikin tullut sitten se kriisin paikka!

Rakkaani teki kovan työn remppaamalla rivitaloamme puolen vuoden ajan ja viihdymme siellä hyvin. Kotona ei ole koskaan tylsää. Olemme rekisteröineet suhteemme, mutta hääjuhla on toistaiseksi saanut odottaa. En tiedä, ovatko häät meidän juttumme. Eikö rakkautta voi juhlia muutenkin?

X