Riitta Väisäsen tytär Sofia: ”Olin äidilleni kauhuteini”

Jaa kaverilleTilaa Seura
"Olen parisuhteessa varmaan melko vaativa", Sofia pohtii.
Riitta Väisäsen tytär Sofia ”Viltsu” Mäkkylä kävi läpi rankan teini-iän, mutta selviytyi voittajana. Aloin ajatella myös muita ihmisiä, esimerkiksi äitiäni, hän sanoo.

TUNNUSTAN, että menestyminen Miss Rock -kisassa oli minulle erittäin hieno ja antoisa kokemus. Mietin osallistumista tosi pitkään, välillä oli pakki päällä, että ei. Kaverit ja perhe kuitenkin kannustivat joten kannatti lähteä. Menestyin paremmin kuin uskoin. Pelkäsin ihmisten reaktiota, koska en ole samantyylinen ”missi” kuin äitini Riitta Väisänen oli. En ole Elovena-tyyppiä. Yllätyin, miten kivasti ihmiset ottivat minut vastaan.

 

ENNUSTAN, että tavallisiin missikisoihin en pyri koskaan. Treenaan nytkin jo melko paljon ja tavoitteeni on joskus lähteä mukaan fitnesskisoihin. Se tuskin kuitenkaan toteutuu tänä vuonna. Se vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista. En treenaa pelkästään ulkonäön vuoksi, vaikka tietysti on kiva näyttää hyvältä. Hyvä kunto ja terveys ovat pääasioita.

 

TUNNUSTAN, että hevoset ja ratsastus ovat aina olleet minulle iso osa elämää. Minulla on vanhemmilta peritty selkeä heppageeni. Äiti laittoi minut jo melkein vauvana hevosen selkään. Ratsastin poneilla pitkin pihoja ilman satulaa ja putosin vaikka kuinka monta kertaa. Välillä tuli nenästä tai polvesta verta, mutta minä vaan nauroin. Isäni Erik Mäkkylän ratsastuskoululla ratsastin viisivuotiaana ponilla kilpaa ensimmäistä kertaa, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Poni karkasi radalta.

Joskus harmien tai surujen kanssa olen istunut hevosen karsinassa tai nojannut hevosen kaulaan ja purkanut tunteitani.

 

TUNNUSTAN, että olen luonteeltani vahva, aika säpäkkä ja monesti äkkipikainen. Tarvittaessa osaan kuitenkin hillitä itseni. Nuorempana olin aivan kamala, sanon jälkeenpäin leikilläni että gangsteriteini, vaikka sisimmässäni olin myös hyvin ujo. Sanoin äidillekin mitä sattui ja olin häntä kohtaan tosi hankala. Koulu meni päin peppua ja peruskoulun suoritin rimaa hipoen. Kaveripiirissäkin laitoimme kaiken läskiksi.

Sitten aloin ajatella asioita ja mietin myös äitiäni, että eihän hän ole tehnyt mitään pahaa. Laitoin arvoni uuteen järjestykseen. Parhaita puoliani ovat lojaalisuus, rehellisyys, iloisuus ja suoraselkäisyys. Olen myös hyvä kuuntelija. Isältäni olen perinyt määrätietoisuutta, äiti on enemmän höösäilijä.

 

ENNUSTAN, että hevoset tulevat aina olemaan osa elämääni tavalla tai toisella. En vielä tiedä mikä minusta tulee ”isona”. Haluaisin ammattiin, jossa voin tehdä jotakin ihmisille tarpeellista tai hyödyllistä. Haluaisin myös muuttaa omaan asuntoon, toistaiseksi asun äidin luona. En välttämättä kaipaa Helsingin keskustaan, mutta pääkaupunkiseutu tai miksei myös Lahti voisivat olla mahdollisia asuinpaikkojani.

 

TUNNUSTAN, että tatuoinnit ovat minun juttuni, ne kuuluvat tyyliini. Jokainen tatuointi merkitsee minulle jotakin, ne ovat muistoja iholla. Minulla on muun muassa kädessä latinakielinen teksti, joka tarkoittaa, että perhe voittaa kaiken sekä toinen, jossa lukee: rakasta elämää jota elät.

Otin ensimmäisen tatuointini 15-vuotiaana enkä kysynyt siihen lupaa keneltäkään. Tulin kotiin ja näytin tatuoinnin äidille, joka sanoi, että ahaa, ookoo. Hän ei kieltänyt, mutta vaistosin, että hän ei myöskään kovin tykännyt.

 

ENNUSTAN, että en tule kaipaamaan muuta kehoni parantelua kuin tatuoinnit. En halua arvostella muita, kauneuskirurgia on jokaisen oma asia, mutta rajansa kaikella. En pidä kaikista ylilyönneistä mitä näen esimerkiksi kuvissa. Toisaalta ymmärrän monen naisen toiveen silikonirinnoista, tissit kuuluvat naiselle.

 

TUNNUSTAN, että ilman perhettä ja muita läheisiä en pärjäisi. Myös terveys ja kaikinpuolinen hyvinvointi ovat minulle tärkeitä asioita. Teininä en viitsinyt välittää itsestäni, mutta nykyisin pyrin syömään terveellisesti ja treenaamaan. Välillä arvitsen yksinoloa rauhoittumista ja lepoa varten. Tykkään myös tehdä kavereitten kanssa ruokaa ja saunoa.

 

ENNUSTAN, että sitten kun jälleen joskus olen parisuhteessa, niin olen miehen mielestä varmaan melko vaativa. Miehellä on myös oltava omaa elämää. Olisi hyvä, jos miehellä olisi urheilullisia harrastuksia tai urheilutaustaa. Parisuhteessa rehellisyys ja luottamus ovat avainasioita. Olen joskus siinä suhteessa saanut nenilleni.

 

TUNNUSTAN, että olen toistaiseksi selvinnyt elämästä melko pienillä kolhuilla. Kipein menetykseni oli, kun oma shetlanninponini jouduttiin lopettamaan. Se oli ensimmäinen kilpaponini ja se oli minulla 12 vuotta. Itkin menetyksen haikeutta talleilla pari viikkoa jo ennen sen lähtöä.

X