Sattuma johdatti lama-ajan niukkuudessa kasvaneen Ilmari Käihkön sotatieteilijäksi: ”Se maailma, jossa kasvoin oli näköalatonta”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Ilmari Käihkö on sotatieteilija.
Ilmari Käihkö on nykyään Ruotsin Maanpuolustus­korkeakoulun dosentti ja nyt myös Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija. © Tommi Tuomi
Sotatieteilijä Ilmari Käihkö kasvoi laman lannistamassa Suomessa. Tarvittiin monta onnellista sattumaa ennen kuin tie avautui ulos näköalattomuudesta.

Viime helmikuun 23. päivänä sotatieteilijä Ilmari Käihkö lueskeli päivän päätteeksi uutisia Ukrainasta. Silloin silmiin sattui tieto, että rajan tuntumassa venäläisen miehistön oli havaittu nukkuvan ulkona, panssarivaunujen vieressä. Se tieto pysäytti jäätävällä tavalla.

”Niin ei voi tehdä kauaa helmikuussa. Silloin ensimmäistä kertaa tajusin, että hitto! Ne voivat tehdä sen, aloittaa sodan”, Ilmari Käihkö muistelee.

Aamuyöllä hän heräsi viestiäänen kilahdukseen. Kollega kertoi ystävästään, joka on Kiovan metrossa ja kuulee räjähdyksiä. Käihkö avasi netin ja näki uutisen: Venäjä hyökkää.

Ilmari Käihkö vetää henkeä. Ääni värähtää.

”Suru on lievä sana. Se on valtava tragedia.”

Sodan tutkijana hän tiesi, mitä oli edessä: järjettömästi kärsimystä, kuolemaa ja…

”Minun ystäviäni on siellä, Ukrainassa.”

Pian puhelin alkoi soida. Käihkö on Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti ja oli tutkinut vuonna 2014 alkanutta sotaa Ukrainassa. Kommentaattoria kaivattiin.

Ensin yhteyttä otti ruotsalainen media, parin päivän viiveellä suomalainen, myöhemmin tanskalainen ja norjalainen. Pahimmillaan hän on antanut 11 haastattelua päivässä. Lukumäärien laskemisen hän lopetti jo kauan sitten, joskus 600:n kohdalla.

Nyt hän on meille suomalaisille viikoittainen mediakasvo, joka avaa, ei vain sodan strategiaa, vaan myös sen vaikutusta ihmisten ja yhteiskunnan elämään.

Miten ihmeessä tähän päätyi umpisuomenkielisessä kodissa kasvanut lahtelainen, jonka koulutie loppui alkujaan peruskouluun?

Ilmari Käihkö kasvoi Lahdessa lama-ajan lapsena.

”Kahdessa säilyneessä lapsuuskuvassani minulla on kummassakin päällä Batman-paita. En vanhemmiten muista paljon lapsuudestani, jolloin aatostelu kuvassa vetoaa”, Ilmari Käihkö kertoo. © Käihkön kotialbumi

Lamavuosien kasvatti Lahdesta, Suomen Chicagosta

Lamavuodet 1990-luvun alussa olivat ankeaa aikaa koko Suomessa. Vaikka pahoinvointia oli kaikkialla, sai Lahti erityisen huonon maineen. Puhuttiin Suomen Chicagosta ja Suomen amfetamiinipääkaupungista.

Ilmari Käihkö muistaa, ettei silloin kauheasti ihmetellyt, vaikka yksi hänenkin kavereistaan jäi amfetamiinikoukkuun.

Oli myös paljon perheväkivaltaa, toki kaikkialla Suomessa. Käihkön mieleen jäi yksi hänen oman koulunsa oppilas, joka kuoli perhesurmassa.

”Heidän kotinsa oli koulutieni varrella. Yhtenä aamuna yksi tuoli vain jäi tyhjäksi luokassa, ja huhut kiersivät. Mutta lapsille sitä ei selitetty.”

Ilmari Käihkö havahtui vasta vuosia jälkeenpäin siihen, miten väkivaltaista tuo nuoruusaika oli ollut.

”Nuoruuteni Lahdessa uhkan tunne oli arkipäivää. Sen otti itsestäänselvyytenä ja sen hyväksyi. Harva se viikonloppu joku pahoinpideltiin. Siitä ei syytetty pahoinpitelijää vaan uhria: oli varmaan sanonut jotain vastaan.”

Pelin säännöt olivat selvät: Jos joku tulee haastamaan riitaa, älä sano mitään. Pahimmassa tapauksessa lähde juoksemaan.

”Kerran baarissa kaverilleni tultiin väittämään, että hän olisi ollut osallisena eräässä ryöstössä. Hän halusi lähteä pihalle selvittämään asiaa. En voinut päästää häntä yksinään ja menin mukaan sillä seurauksella, että minutkin hakattiin ja ryöstettiin.”

”Siitä jäi trauma, mutta vain hetkeksi”, Käihkö lisää.

Mutta jäi noista ajoista muutakin: kiinnostus vallankäyttöön ja siihen, miten väkivalta vaikuttaa yhteisöön.

”Koulu ei kiinnostanut. Ei kellään muullakaan ollut ajatuksia siitä, mitä elämällään tekisi. Siksi oli vain helppo jäädä siihen ja kokeilla erilaisia hommia.”

Laman pitkä varjo – ”Opin pärjäämään vähällä”

Lama koetteli myös Ilmari Käihkön perhettä sillä seurauksella, että rahaa ei aina ollut.

”Alkukuusta kysyttiin, tarvitsenko mitään, ja se ostettiin luotolla. Loppukuusta rahat eivät oikein riittäneet ruokaankaan. Kun kuu vaihtui, maksettiin luotot pois ja aloitettiin alusta. Opin pärjäämään vä­hällä.”

Hän tunnistaa laman pitkän varjon yhä.

Kun Käihkö pääsi tutkijaksi, piti ensimmäisellä palkalla ostaa puku.

”En voinut ostaa sitä uutena. Kun tulee tällaisesta taustasta, ei vaan voi. Niinpä ostin sen Tampereen UFF:lta. Enkä edelleenkään osta pukuja uusina.”

Paljon isompi asia kuin taloudellinen puute oli kuitenkin henkinen niukkuus.

”Se maailma, jossa kasvoin oli näköalatonta. Kukaan ei antanut esimerkkiä, että voit pyrkiä jonnekin. Kun ei tiedä mahdollisuuksista, ei osaa nähdä niitä.”

Ja kun Ilmari Käihkö lopetti koulunkäynnin peruskoulun päättyessä, ei se ollut lähipiirissä mitenkään tavatonta.

”Koulu ei kiinnostanut. Ei kellään muullakaan ollut ajatuksia siitä, mitä elämällään tekisi. Siksi oli vain helppo jäädä siihen ja kokeilla erilaisia hommia.”

Ilmari Käihkö on sotatieteilija.

Ilmari Käihkö toivoo, että hänen tarinansa voisi saada ihmiset etsimään mahdollisuuksia, vaikka elämä tuntuisi näköalattomalta. ”Minua ovat auttaneet monet sattumalta kohdatut hyväntahtoiset ihmiset.” © Tommi Tuomi

Sattuma puuttuu peliin

Sitten sattuma, tai mikä lie onnenkantamoinen, puuttui peliin.

Ilmari Käihkö oli tietokoneista kiinnostuneena nuorena päätynyt työharjoitteluun opettamaan it-taitoja maahanmuuttajille ja syrjäytyneille. Yksi oppilaista oli Yinka Williams, Nigeriasta Suomeen päätynyt opettaja. Käihkö arvelee hänen olleen Lahden ensimmäinen afrikkalainen ja siksi huomiota herättävä.

Niin vajaa parikymppinen Ilmari päätyi opettamaan itseään yli tuplasti vanhempaa herraa, joka muisteli elävästi lapsuutensa 1940-luvun Afrikkaa ja kertoi tarinoita vallankaappauksista ja sodasta. Myös opetuspaikan multikulttuurisuus avarsi mieltä.

”Se silloinen elämä ei ollut sitä, mitä halusin. Kaikki oli yhtä ja samaa baareissa käymistä. Tajusin, että on pakko opiskella, jos haluan päästä eteenpäin. Niin aloitin iltalukion.”

Käihkö opiskeli työn ohessa parissa vuodessa ylioppilaaksi. Siinä tahdissa entinen ystäväpiiri alkoi erkaantua.

Sitten sattuma puuttui taas peliin. Kun kirjoitukset olivat käsillä, Ilmari Käihkö kuuli ulkoministeriön apurahoista, joilla nuoria lähetettiin kehitysmaihin kehitysaputöihin. Hän haki ja pääsi talveksi Tansaniaan, olihan Afrikka kuulostanut Williamsin tarinoissa kiehtovalta.

Syntymäuteliaan ihmisen innolla Käihkö opetteli joka päivä 10–20 uutta sanaa, ja lopulta swahili sujui niin hyvin, että hän selvitti swahiliksi jopa tilanteen, jossa maahantuloviranomainen vaati lahjuksia.

”Meillähän ei ollut työlupia.”

Tuolla matkalla syttyi ymmärrys siitä, että kielitaito on avain, jonka avulla voi ymmärtää toisten ihmisten todellisuutta.

”Opin myös sen, että maailmalla pärjää, kun on ihminen ihmiselle.”

Sosiaalinen luokkaretki

Sattumaa oli sekin, että Ilmari Käihkö päätyi ­Uppsalaan opiskelemaan. Hän kun luuli, että pääsykokeet Suomessa olisivat menneet huonosti, ja juuri silloin kuuli vinkin, että Ruotsiin voi päästä opiskelemaan ilman pääsykokeita, vain hakemalla.

Alussa Käihkö ahnehti kursseja. Eräs ystävällinen kanssamatkustaja kun oli neuvonut häntä kokeilemaan opintojen alussa kaikenlaisia opintoja, jotta löytäisi sen, josta todella innostuu.

”Sekin oli taas yksi sattumalta saatu vinkki, joka auttoi minua eteenpäin. Ilman näitä onnenkantamoisina vastaan tulleita, kannustavia ihmisiä en olisi koskaan osannut tarttua mahdollisuuksiin, vaan olisin jäänyt hapuilemaan paikoilleni.”

Kun tulee toisesta sosiaaliluokasta toisen piiriin, huomaa, miten tausta ohjaa ihmistä. Toista se tukee, toisen se voi syrjäyttää.

”Uppsalassa on akateemisia sukuja. Kun sellainen ihminen tulee huoneeseen, hän säteilee itsevarmuutta, ottaa tilaa itselleen ja puhuu vaikkei välttämättä tietäisikään asiasta. Itse en avannut suutani edes seminaareissa, koska olin kasvanut siihen, että on parempi, kun en pidä ääntä itsestäni.”

Vaikenemisesta oli suorastaan palkittu.

”Yläasteella sovin ruotsin opettajan kanssa, että saan todistukseen viitosen opiskelematta yhtään, kunhan olen hiljaa. Melkoista elämän ironiaa, että päädyin tekemään työtä ruotsin kielellä.”

Ilmari Käihkö meni armeija-aikanaan valmius­joukkokoulutukseen.

Ilmari Käihkö meni armeija-aikanaan valmius­joukkokoulutukseen ja armeijan jälkeen lähti operaatioon Tsadiin. © Käihkön kotialbumi

Sota ja rauha

Kun oli aika valita suuntautuminen maisteriopintoihin, Ilmari Käihkö ei tiennyt vieläkään, mihin tähtäisi. Silloin avautui mahdollisuus opiskella Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa. Käihkö muisti Williamsin tarinat sotilasvallankaappauksista ja siitä, miten voimasuhteiden muutos muutti ihmisten elämän. Sodan ja rauhan kysymykset kiinnostivat. Siinäpä suunta!

Maanpuolustuskorkeakoulussa sotilaskulttuuri ja siviilikulttuuri törmäsivät.

”Kysyimme kerran opettajalta, mitä tehdään, jos vastassa on lapsisotilas ase kädessä. Hän vastasi, että tietenkin ammutaan. Hänellähän on ase kädessä.”

Kun opinnot olivat lopuillaan, oli aika mennä Suomen armeijaan. Hän hakeutui Porin prikaatiin kansainvälisiin operaa­tioihin tähtäävään valmiusjoukkokoulutukseen. Sen jälkeen avautui mahdollisuus lähteä operaatioon Tšadiin, Afrikkaan.

”Meidän tehtävämme oli turvata pakolaisia. Emme olleet mukana sodassa, mutta näimme sen seurauksia, sodan fyysisesti ja henkisesti rampauttamia ihmisiä.”

Pahinta oli kuitenkin eettinen stressi.

”Joukoissamme oli ihmisiä, jotka turhautuivat, kun eivät päässeet taistelemaan. Tästä ei juuri puhuta, mutta moni haluaa tulikasteen, koska siihen on kouluttauduttu. Vasta sen koettuaan tietää, miten itse pärjää; onko hyvä sodassa.”

Ne, jotka turhautuivat, alkoivat kohdella paikallisia rasistisesti ja kävivät huorissa – siis tukivat ihmiskauppaa. Käihkö huomasi, että oma idealismi tuli vastaan. Oli aika palata Ruotsiin.

Sodan hinta

Akateemisten pätkätöiden jälkeen aukeni mahdollisuus päästä Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulun kautta Liberiaan tutkimaan lähes 10 vuotta aiemmin käydyn sisällissodan taistelijoita. Piti vain päättää, halusiko tehdä sitä vuoden palkallisena vai neljä vuotta jatko-opiskelijana.

”En ollut koskaan ajatellut, että menisin tohtorikoulutukseen. Minun taustallani sellainen ei ollut tullut mieleenkään.”

Niin Ilmari Käihkö oli yhtäkkiä syvällä akateemisessa maailmassa ja samalla yhdessä Afrikan köyhimmistä maista. Oma kokemus niukkuudesta auttoi sopeutumaan oloihin.

Hän asui palmunlehvämajoissa ja kulki kinttupolkuja kyliin, joissa ei ollut valkoista miestä nähty.

”Lapset parahtivat itkuun minut nähdessään. Ihmiset olivat epäluuloisia ja pitivät minua CIA:n agenttina.”

Liberiassa näki sodan hinnan. Entiset taistelijat eivät halunneet muistella. Ei ihme, osa heistä oli murhannut, raiskannut, jopa kannibalismia oli tiettävästi ollut.

”Ihmiset olivat traumatisoituneita. He olivat kohdanneet äärimmäistä pahaa ja monet myös tehneet äärimmäistä pahaa. Se vaikuttaa pitkään. Sota vie yhteiskuntaa taaksepäin.”

Kaikki ihmiset, joiden kanssa Käihkö teki yhteistyötä Ukrainassa, ovat lähteneet rintamalle.

Kaikki ihmiset, joiden kanssa Käihkö teki yhteistyötä Ukrainassa, ovat lähteneet rintamalle. Näin sota on tullut lähelle. © Tommi Tuomi

Ukrainaan tutkimaan

Kun ebolaepidemia katkaisi kenttätyön vuonna 2014, Ilmari Käihkö lähti opiskelemaan etnografiaa, kansojen ja kulttuurien tutkimusta, Yhdysvaltoihin. Juuri silloin alkoivat Maidan-aukion ampumiset Kiovassa.

Yksi opiskelukavereista oli ukrainalainen, joka haali varoja maansa asevoimille. Hänen kauttaan Käihkö tutustui Ukrainan tilanteeseen. Kun väitöskirja valmistui pari vuotta myöhemmin, hän haki ja sai jatkostipendin tutkiakseen Ukrainan sotaa.

Ukrainalaiset olivat innoissaan siitä, että joku halusi kuulla heidän kokemastaan. Ja niin Käihkö verkottui nopeasti Ukrainaan.

Kun sota taas viime helmikuussa syttyi, kosketti se Käihköä henkilökohtaisesti.

”Kaikki joiden kanssa olin tehnyt yhteistyötä lähtivät rintamalle, mutta kaikki eivät ole palanneet elävinä ja osa on nyt vakavasti vammautuneita.”

Ilmari Käihkö on halunnut tuoda esille tavallisten ihmisten näkökulman sotaan.

”Oma taustani on johtanut siihen. Ajattelen, että tutkijan velvollisuus on tehdä ­asiat ymmärrettäviksi ihmisille. Se on meidän velkamme yhteiskunnalle.”

Lue myös: Volodymyr, 94, pakeni keväällä venäläisiä toista kertaa elämässään – Syksyllä isoisä palasi Ukrainaan, koska haluaa tulla haudatuksi vaimonsa viereen

Vihdoin perillä. ­Volodymyr koskettaa Violetta-vaimon hautakiveä. Hän kaiverrutti siihen valmiiksi oman nimensä ja syntymäaikansa jo vuosi sitten. <span class="typography__copyright">© Miska Puumala</span>

Vihdoin perillä. Volodymyr koskettaa Violetta-vaimon hautakiveä. Hän kaiverrutti siihen valmiiksi oman nimensä ja syntymäaikansa jo vuosi sitten. © Miska Puumala

X