Sukutaakasta kärsinyt Kjell Westö kirjoitti ensi kertaa sodasta: ”Haluaisin korostaa, että enemmän kuin sotaromaani, tämä on sodan vastainen romaani”

Kjell Westö kirjoittaa historiallisia romaaneja, ja hänen uusimmassaan Molly ja Henry -romaanissa samannimiset päähenkilöt ovat rakastavaiset, toinen on näyttelijä ja toinen toimittaja.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle talvisodan tammikuusta ja päättyvät jatkosodan syksyyn 1941. Oliko lähtökohtasi kirjoittaa sodasta vai rakkaudesta?

Molemmista. Oman sukuhistoriani vuoksi olen pitkään välttänyt sodasta kirjoittamista, mutta viitisen vuotta sitten päätin, että nyt on sen aika. Halusin kirjoittaa sodasta nimenomaan siviilien näkökulmasta. Jossain vaiheessa keksin, että kerron tarinan kahden taiteilijan kautta, ja silloin oli luontevaa tehdä rakkaustarina.

Mutta haluaisin korostaa, että enemmän kuin sotaromaani, tämä on sodan vastainen, antisotaromaani. Halusin ennen kaikkea näyttää, kuinka sota läpäisee kaiken ja tuhoaa kaiken, myös ihmissuhteet.

Ja kuinka sota vaikuttaa myös taiteen ehtoihin ja sananvapauteen. Molly haluaisi tehdä toisenlaisia elokuvia kuin sota-aikana aletaan tehdä. Ja Henry, joka on lojaali Suomelle, mutta vihaa sotaa, haluaisi kirjoittaa siitä todellisemmin, mutta ei voi eikä saa.

Kjell Westö, kirjoitat romaanin loppu­sanoissa, että olet etsinyt tapaa kirjoittaa sodistamme ilman, että kuvaat oman sukusi historiaa. Omistat tekstin Erling Vestön ja Gunnar Hedbergin muistolle. Keitä he olivat?

Erling oli isänisä ja Gunnar äitini isä. He kaatuivat alle kolmikymppisinä, toinen talvisodassa toinen aivan jatkosodan alussa. Heidän vaimonsa jäivät nuorina sotaleskiksi, ja molemmat vanhempani olivat pikkulapsia, kun he menettivät isänsä. Tämä vaikutti erityisesti äitiini, joka kärsi niin syvistä masennuksista, että se leimasi koko perheemme elämää.

Tämä kaikki – sota, puuttuvat isoisät, isoäitien suru, äidin masennus – oli niin valtava taakka suvussamme, että vältin pitkään kirjoittamasta tästä epookista. Vei aikansa, että keksin tarttua sota-aiheeseen ihan toisenlaisten henkilöitten kautta.

Useimmat romaanisi sijoittuvat paljolti menneeseen aikaan. Miksi et innostu kirjoittamaan omasta ajastamme?

Yksi tärkeä syy on se, että olen syvästi kiinnostunut historiasta. Toisaalta koen, että nykymaailma on niin nopealiikkeinen ja tummasävyinen, että on uusien sukupolvien asia kirjoittaa siitä. Nuorempien sukupolvien arjessa on paljon sellaista, mitä en edes kuvittele pystyväni ymmärtämään.

Hirveän paljon asiat pyörivät esimerkiksi sosiaalisen median ympärillä. Se on varmaan tärkeää, mutta minä en koe sitä itselleni tärkeäksi. Siinä mielessä olen pudonnut kelkasta.

Lue myös: Ruotsiksi kirjoittava suomalaiskirjailija Kjell Westö määrittelee itsensä ”sekä psykologiseksi että maantieteelliseksi realistiksi”

Tapasi sekoittaa tarinoihisi oikeita historiallisia henkilöitä ja ottaa mukaan hahmoja aiemmista romaaneistasi on kiehtova.

Keskeiset hahmot romaaneissani ovat aina fiktiivisiä, jotta voin liikutella heitä historiassa vapaasti. Mutta marginaalissa, sivurooleissa, vilahtaa oikeita ihmisiä, kuten tässä romaanissa esimerkiksi Risto Ryti tai Ester Toivonen. En tunne lainkaan vetoa kirjoittaa tunnetuista historian henkilöistä. Heistä tiedetään niin paljon, ja se kahlitsisi minua kertojana.

Tykkään leikitellä sillä, että jonkin romaanini keskeinen henkilö ilmestyy toiseen sivuhenkilönä, ja toivon, että lukijatkin tykkäävät hahmojen tunnistamisesta. Esimerkiksi tässä romaanissa Lu Lilliehjelmin on mukana jo kolmatta kertaa. Hän on hahmo, josta pidän ja joka sattui sopimaan tarinaan.

Tähän romaaniin on tuttuja hahmoja tupsahtanut edellisistä romaaneistani mukaan ehkä tavallista enemmän. Se on minun tapani kertoa, että tämä on luultavasti viimeinen kerta, kun palaan 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumiin. Tämä on eräänlainen hyvästijättö näille romaanihahmoille.

Kjell Westö, Molly ja Henry on yhdeksäs romaanisi. Olet joskus sanonut, että kirjoitat vielä yhden. Mikä on suunnitelmasi nyt?

Tritonuksen jälkeen taisin sanoa näin, mutta toivon ja uskon, että Molly ja Henry ei ole viimeinen romaanini. Minulla on takaraivossani sellainen möykky, josta saattaa vielä syntyä yksi romaani. Haluaisin ainakin vielä kerran palata lapsuuteni vuosikymmeniin 1960- ja 70-luvuille. Mutta en näe, että kirjoittaisin enää kovin monta romaania. Romaanin tekeminen on aika rankkaa työtä. Mutta mistä sitä koskaan tietää. 

Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 11/2023.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti