Televisiotutkija: Vanhoissa tv-sarjoissa kiehtoo laatu ja nostalgia – Nykysarjoissa ei saa enää puhua politiikkaa

Jaa artikkeliTilaa Seura
Jenni Hokan mielestä historialla ja televisiotutkimuksella on paljon yhteistä. Kumpikin kertoo siitä, mitä ihmiset ajattelevat. © Sara Pihlaja/Otavamedia
Mikä tekee tv-sarjasta suositun? Sen tietää tutkija Jenni Hokka. Kun hän katselee sohvallaan englantilaisia poliisisarjoja, kukaan ei saa häiritä.

Reilusti ihmissuhteita, paljon komediaa ja ripaus politiikkaa. Siinä on suomalaisen televisiosarjan menestyksen resepti, ainakin jos uskoo Ylen järjestämän Toivotut-äänestyksen tuloksia.

Vuoden 2016 lopussa ihmiset saivat toivoa suosikkisarjojaan Yle Areenaan. Kärkeen sijoittuivat Rintamäkeläiset (1972), Metsolat (1993), Kotikadun joulujaksot (2004), 16-sarja (1993) ja Fakta homma (1986).

Äänestyksen ylivoimainen voittaja oli Rintamäkeläisten joulujakso, joka on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1972. Sitä toivoi esitettäväksi peräti 20 000 suomalaista.

Luku on huima. Nostalgian kaipuu selittää sitä hieman, mutta ei kokonaan.

Tampereen yliopiston tutkija Jenni Hokka on tutkinut Ylen vanhoja televisiosarjoja. Miksi ne onnistuivat pitämään katsojia ruudun edessä?

”Ne tavoittivat tunnistettavan arjen, johon ihmiset pystyivät samastumaan. Henkilöhahmot oli rakennettu taitavasti, ja heistä tuli katsojille läheisiä.”

Sarjoille yhteistä on, että ne kertoivat arkipäiväisistä tapahtumista hauskalla tavalla. Pariskuntien sekä lasten ja vanhempien väliset ihmissuhdekiemurat huvittivat katsojaa ja tarjosivat samastumisen kohteita. Ihmissuhteiden lisäksi sarjoissa puhuttiin politiikkaa.

Toisin on nykyään.

Katosiko politiikka?

Ylen arkirealistisissa sarjoissa yhteiskunnallisuus oli vahvasti läsnä.

Hokka käsitteli aihetta väitöskirjassaan Kakkoselta kaikelle kansalle: Kuulumisen politiikka YLE TV2:n arkirealistisissa sarjoissa. Hän tutki, millaisen kuvan seitsemän sarjaa loi yhteiskunnasta, luokkaeroista ja sukupuolesta.

Aluksi tarkoituksena oli tutkia tamperelaissarjoja. Paikkakunta ei kuitenkaan juuri näkynyt, lukuun ottamatta Heikin ja Kaijan (1961) rempseää Tampereen murretta.

Näkökulma vaihtui. Hokka huomasi, että hyvinvointivaltio teki suomalaisessa televisiossa nousun ja laskun. Aluksi sarjojen tarinat loivat toivoa siitä, että tulevaisuudessa kaikki voisi olla yksilölle mahdollista, luokkataustasta riippumatta.

”Myöhemmin niin ei enää ollut. Pahimman laman aikana 1990-luvulla hahmot suorastaan pilkkasivat hyvinvointivaltiota.”

Rintamäkeläisissä jokaisella miespuolisella päähenkilöllä on poliittinen vakaumus, mikä tulee keskusteluissa selvästi ilmi. Vaikka politiikka ei ole sarjan tärkein teema, Hokka arvelee, että juuri se tarjosi katsojille samastumispintaa.

”Rintamäkeläisissä vietiin valtakunnanpolitiikka paikallistasolle, pienelle paikkakunnalle. Sarja ei varsinaisesti ottanut kantaa poliittisiin päätöksiin, mutta se näytti, kuinka päätökset vaikuttivat tavallisten suomalaisten elämään.”

Huumori, viihde ja politiikka kulkivat käsi kädessä. Entä nykytelevisio – Temptation Island, Paratiisihotelli, Unelmien poikamies – onko se pelkkää rappiollista viihdettä?

Nykysarjat tulevat

Yhteiskunnalliset teemat eivät suinkaan ole kadonneet. Yhteiskunnallisuus on vain muuttanut muotoaan.

Nykysarjat ovat entistä tiukemmin oman genrensä mukaisia. Esimerkiksi rikossarjat voivat olla hyvinkin synkkiä ja ottaa tiukastikin kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, mutta Hokan mukaan niiden katse on rajattu.

”Näkökulma on poliisin tai rikollisen, ei tavallisen ihmisen”, hän selventää.

Esimerkiksi komediasarja Ex-onnelliset kertoo eronneista aviopuolisoista, jotka yrittävät huolehtia lapsistaan kuten yhteiskunnan normit tuntuvat edellyttävän. Sarja käsittelee eronneiden parien kohtaamia haasteita komedian kautta.

Enää henkilöhahmot eivät tuo suoraan ilmi poliittista kantaansa, kuten Rintamäkeläisissä ja muissa 1970-luvun sarjoissa.

”Voi olla, että sitä ei enää pidettäisi sopivana. Mieleeni ei tule yhtäkään draamasarjaa, joka olisi reagoinut suoraan tämän ajan poliittisiin päätöksiin.”

Historiasta televisioon

Suomalainen televisio kaipaa lisää rahoitusta. Hokka arvelee, että suomalaiset sarjat eivät menesty maailmalla, koska tekijöillä ei ole tarpeeksi aikaa tai rahaa ideoimiseen ja käsikirjoittamiseen.

Suomalaiset televisiotutkijat ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Hokka on yksi heistä.

Hän on valmistunut maisteriksi Tampereen yliopistosta vuonna 2003 pääaineenaan yleinen historia. Siinä sivussa Hokka luki audiovisuaalista mediakulttuuria, jota ei vielä tuolloin voinut valita pääaineeksi.

Valmistumisen jälkeen hän haki jatko-opiskelijaksi viestinnän laitokselle.

”Historiassa minua kiinnosti se, kuinka ihmiset ovat ajatelleet eri aikoina. Siinä mielessä en ajautunut kovin kauas. Televisiosarjat käsittelevät niitä asioita, joita ihmiset pitävät tärkeinä.”

Se, kuinka paljon televisio heijastaa yhteiskuntaa, on klassinen kysymys.

”Tekijöillä on aina osuutensa siinä, millaisia sarjoista tulee. Toisaalta aiheet kumpuavat siitä yhteiskunnasta, missä kulloinkin eletään”, Hokka pohtii.

Tv-tutkija katselee itse mieluiten englantilaisia poliisisarjoja. Niistä Nuori Morse on hänen tämänhetkinen suosikkinsa, oikeastaan ainut sarja, jota hän ehtii seurata kunnolla.

Kotona on aviomies ja kaksi lasta, 3- ja 6-vuotiaat pojat.

”Meillä katsotaan ahkerasti Pikku Kakkosta. Mies taas on mieltynyt huutokauppaohjelmiin”, Hokka kertoo.

Mies on ammatiltaan pelitutkija. Molemmat vanhemmat tekevät työtään enemmän tai vähemmän sosiaalisen median äärellä. Siksi omien lasten mediankäyttö mietityttää välillä. Vanhempi poika on menossa syksyllä kouluun, joten edessä on puhelimen osto.

”Eihän mikään laite sinällään ole paha. Pitää vain opettaa lapsille, että netissä voi olla myös vaaroja.”

Laitteet ovat mullistaneet myös television katselun.

Isolta ruudulta

Suoratoistopalveluiden suosio on räjähtänyt. Netflixin ja HBO:n ansiosta televisiota pystyy katsomaan missä tahansa. Suosikkisarja kulkee mukana repussa tai taskussa.

Tätä kutsutaan irtautumiseksi. Television katselu on irtautunut ajasta ja paikasta.

Kehityksestä huolimatta televisiotutkijan kotona nököttää kaksi perinteistä vastaanotinta.

”Tykkään katsoa isolta ruudulta”, Hokka perustelee naurahtaen.

”Olen rauhaton luonne, ja läppärillä katsoessa tulee kiusaus tehdä samalla jotain muuta.”

Kun Hokka katselee televisiota, ympärillä ei saa hiiskuakaan. Siksi hän katselee televisiota mieluiten yksin, korkeintaan miehen kanssa.

Vaikka aikaa on niukasti ja kotona pyörii lähinnä Pikku Kakkonen, viime aikoina Hokka on varannut aikaa myös uuden Twin Peaksin jaksojen katselulle.

David Lynchin ja Mark Frostin luoma 1990-luvun kulttisarja päättyi hämyisissä tunnelmissa noin 25 vuotta sitten. Uudet jaksot alkavat melko tarkalleen siitä, mihin vanhat päättyivät.

Mukana on edelleen tuttuja elementtejä: surrealismia, mustaa huumoria ja mystisiä henkilöhahmoja. Muuta yhteistä uusilla jaksoilla ei juuri vanhojen kanssa ole. Psykedeelinen seikkailu jossain todellisuuden ja tuonpuoleisen rajamailla on koetellut katsojien kärsivällisyyttä.

Twin Peaks muutti ilmestyessään koko televisiokulttuuria. Juuri siksi se on yksi Hokan suosikkisarjoista.

”Twin Peaks oli täysin poikkeuksellinen sarja omana aikanaan. Se rikkoi genrejen rajoja ja pakotti ajattelemaan”, hän hehkuttaa.

Uudet jaksot ilmestyvät yksi kerrallaan HBO Nordiciin. Tähän mennessä niitä on ilmestynyt kymmenisen kappaletta.

Joidenkin fanien mielestä jaksot ovat olleet parasta ikinä, toisten mielestä tekotaiteellista sekoilua.

Hokka ei ole vielä valmis antamaan tuomiotaan.

”Kokonaisuus on selvästi pitkä, ja se vaatii katsojalta kärsivällisyyttä. Ehkä se palkitaan lopussa.”

Hyvät ja huonot sarjat

Nuori Morse, Twin Peaks, jännitys- ja rikossarjat – kaikki Hokan suosikit ovat yleisesti laadukkaana pidettyjä sarjoja.

Moni suomalainen kuitenkin mässäilee mieluusti B-luokan viihteellä. Kotona katsotaan sarjoja, joita ei myönnetä katsottavan.

Mistä häpeän tunne johtuu?

”Ihmiset ajattelevat, että kulttuurinen maku kertoo arvostelukyvystä. Tosin joitakin sarjoja, esimerkiksi Salattuja elämiä, katsotaan tietoisesti camp-asenteella.”

Salkkareiden ensimmäinen osa tuli ulos vuonna 1999, eikä loppua näy. Pelkkään läppään sarjan suosio ei voi perustua.

”Se on saippuasarja, ja katsojat tajuavat, että tapahtumat ovat liioiteltuja. Ristiriitaiset ja hurjat juonenkäänteet koukuttavat.”

Hokka ei myönnä, että jokin sarja olisi hänen salainen paheensa. Tosin yksi yllätti.

”Aloimme katsoa mieheni kanssa viikonloppuna Sohvaperunoita. Tykkäsin! Jos katsoo sitä, ei tarvitse seurata kaikkia niitä huonoja sarjoja, joista kaikki puhuvat.”

Lue myös:

Lastenohjelmat ovat täynnä vauhtia ja väkivaltaa – Tutkija: Taistelujen katsomisesta on hyötyä lapselle

X