Kirjailija Tommi Kinnunen kuvaa jälleen Koillismaata ja sodan kauhuja naisnäkökulmasta – ”Minut on kyllästetty sota-ajan tarinoilla”
Opettajana Tommi Kinnunen yrittää katsoa luokan jokaista lasta myötätuntoisesti. Kirjailijana hän on nähnyt heidät, jotka on unohdettu: sotien naiset, jotka vaikenivat traumoistaan.
Kirjailija Tommi Kinnunen sanoo hiukan jo huolestuneensa siitä, että hän on kirjoittanut niin paljon sota-ajasta. ”Mutta eiköhän se laari jossain kohtaa minullakin tyhjene.”
Joskus yksi virke voi riittää kokonaisen romaanin lähtökohdaksi. Esimerkiksi tällainen: Äiti oli niin väsynyt, ettei jaksanut meitä rakastaa. Virke löytyi sähköpostiviestistä, jonka kirjailija Tommi Kinnunen oli saanut lukijalta palautteena romaanistaan Pimeät kuut.
Jälleenrakennusaikana kasvanut lukija oli samastunut kirjan kuvaukseen siitä, miten sodan rikkomat aikuiset kohtelivat lapsia kaltoin. Kinnunen jäi miettimään, millaista julmuutta äidin oli täytynyt sodassa kokea, ettei hän jaksanut rakastaa edes omia lapsiaan.
Ajatus oli siemen hänen seuraavaan, kuudenteen romaaniinsa Kaarna.
Sotatarinoilla lapsuudessa kyllästetty
Kaarna (Wsoy) sijoittuu Koillismaalle ja kertoo naisesta, jonka koko loppuelämää värittää neuvostopartisaanien hyökkäys kotikylään ja sen aiheuttama trauma.
Niin Koillismaan selkoset, naisnäkökulma kuin sodan ja jälleenrakennuksen aika ovat tuttuja aineksia Kinnusen aiemmistakin romaaneista. Kuusamolaislähtöinen kirjailija sanoo ihan pikkuisen jo huolestuneensakin siitä, että on tullut kirjoittaneeksi koko tähänastisen tuotantonsa samanlaisista aiheista.
”Kun minut on kyllästetty sota-ajan tarinoilla. Kuusamossa tarinat ovat sellaisia, että ne jäävät ikään kuin kesken. Sanotaan vaan lopuksi, että no, olihan se”, Tommi Kinnunen sanoo.
Hän kasvoi isoisänsä rakentamassa talossa ja vietti varhaislapsuudessaan paljon aikaa vuosisadan alussa syntyneen mummunsa kanssa. Kirjailijana hän on saattanut sekä ammentaa synnyinseutunsa historiasta että täydentää mielikuvituksellaan sen, mistä on haluttu vaieta.
”Mutta eiköhän se laari jossain kohtaa minullakin tyhjene.”
Tommi Kinnunen kärsi kirjailijanuransa alussa huijarisyndroomasta
Lukijoita sota-ajan ympärillä pyöriminen ei ole ainakaan häirinnyt. Tommi Kinnunen on ensimmäisestä romaanistaan lähtien ollut sekä arvostelu- että myyntimenestys.
Nykyään hän jopa uskaltaa kutsua itseään kirjailijaksi – silloin tällöin, joskus ohimennen ja vahingossa, hän vitsailee.
Kyse ei ole väärästä nöyryydestä vaan siitä, että Kinnunen työskentelee edelleen alkuperäisessä ammatissaan äidinkielenopettajana, ja se on myös hänen vahvempi identiteettinsä. Kirjailijaksi Kinnunen päätyi, kun eräs tuttava vei hänen ensimmäisen romaaninsa Neljäntienristeyksen käsikirjoituksen kustantamoon lupaa kysymättä.
Menestys tuli salamavauhtia, kun Helsingin Sanomat julkaisi esikoisesta ylistävän arvion.
”On paljon niitä ihmisiä, jotka ovat pikkutytöstä tai -pojasta asti ajatelleet, että hienointa on se, kun kirjan kannessa lukee oma nimi. Se ei ollut minun haaveeni koskaan. Siksi minulla oli alkuvaiheessa huijarisyndrooma, kaikki tuntui tapahtuvan liian helposti”, Kinnunen sanoo.
Somen suuri tissikeskustelu
Tommi Kinnunen kuvaa uudessa romaanissaan jälleen tarkasti naisen sisäistä maailmaa – niin tarkasti, että naislukija voi sitä hiukan ihmetellä.
Vaikka miehet ja naiset ovat toisaalta samanlaisia, vain ihmisiä tunteineen ja toiveineen, tietyt kokemukset ovat sukupuolittuneita. Kinnusella on kuitenkin aina ollut hyvät tietolähteet. Tällä kertaa niistä tärkein oli seksuaalirikosten kohteeksi joutuneiden tukikeskuksessa työskentelevä lääkäri.
Kinnunen saattaa myös kysellä esimerkiksi Facebookissa, miten nainen kohentaisi asuaan tai miten veto tuntuu rinnoissa. ”Suureen tissikeskusteluun”, kuten kirjailija itse tapausta nimittää, osallistui paitsi Kinnusen kavereita myös hänen äitinsä.
Kaikenlaisten yksityiskohtien tarkistaminen on Kinnusen mielestä yksi kirjoitusprosessin herkullisimpia vaiheita. Lopottia kirjoittaessaan hän halusi selvittää, voisiko romaanin isä tuoda tyttärelleen lakritsaa rintamalta kotiin palatessaan. Niinpä hän lähetti sähköpostia kaikille Suomen karkkivalmistajille, jotka olivat olemassa jo 1940-luvulla.
Kaikki myös vastasivat: lakritsaa ei heti sodan jälkeen vielä saanut. Romaanissa isä tuokin sitten mukanaan Sisu-pastilleja. Se on yksityiskohta, johon lukija ei ehkä kiinnitä mitään huomiota, mutta josta kirjailija itse nauttii. Ja luovathan kaikki yksityiskohdat osaltaan uskottavaa ajankuvaa.
Tommi Kinnunen: ”Yritän ymmärtää luokan jokaista ipanaa”
Miksi Kinnusen kirjat ovat niin valtavan suosittuja? Sota-ajasta kirjoittaa moni muukin, ja ihan yhtä upealla kielellä.
Ehkä yksi syy on Kinnusen tapa kuvata henkilöhahmojaan. Kirjailijan katse on hyvin myötätuntoinen, hän yrittää todella ymmärtää esimerkiksi Kaarnan päähenkilöä Lainaa, joka kirjaimellisesti ajaa tyttärensä pois kotoa.
Kinnunen itse tosin ihmettelee, miten Lainan voisi edes muulla tavalla nähdä.
”Eihän hänen vikansa ole mikään. Hän on harvinaisen syytön ihminen.”
Sitten Kinnunen jää kuitenkin pohtimaan, onko myötätunto hänelle jotenkin erityisen luontaista.
”Ehkä se tulee opettajan ammatista. Minulle maksetaan palkkaa siitä, että ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää joka ainoaa luokassa olevaa ipanaa. Ei opettaja voi olla lapsia vastaan, vaan hänen tehtävänsä on nähdä heidät kaikki. Jopa heidät, jotka eivät halua tulla nähdyiksi.”
Niin myös kirjailija Kinnunen on nähnyt ne sota-ajan naiset, joita ei ole haluttu nähdä tai jotka on nähty vain miesten kautta, lottina, hoivaajina, evakoina.
Mieli kiertää yhä Kuusamon kautta
Menestys ei ole muuttanut Tommi Kinnusen arkea, mutta yhden unelman hän on kirjojensa korkeiden myyntilukujen ansiosta voinut toteuttaa.
Kirjailija asuu perheineen vuonna 1882 rakennetussa puutalossa Turun keskustassa. Sen remontti oli työläs ja pitkä ponnistus, mutta lopputulos on upea. Talossa on esimerkiksi viisi alkuperäistä kaakeliuunia, jotka on kaikki kunnostettu.
”Näihin seiniin on kirjarahat menneet”, Kinnunen sanoo.
”Tästä talostakin voisi jotain kirjoittaa, mutta se vaatisi jotain aivan erilaista puhetta.”
Kinnunen on elänyt lounaisrannikolla jo paljon pitempään kuin synnyinseudullaan Koillismaalla, mutta kaikki romaaninsa hän on yhtä lukuun ottamatta sijoittanut Kuusamoon. Sitä kirjoissa ei tosin koskaan sanota suoraan, vaan tapahtumapaikka on ”selkosten pieni kylä”.
Sen maailman Kinnunen tuntee yhä sisällään paremmin – maiseman, puheen poljennon. Juuret ovat vahvat, ja se näkyy myös kielessä.
”Jos otetaan vaikka sana metsä, niin minkälainen se on? Minulle se on kuiva mäntymetsä, jossa ei ole paljon aluskasvillisuutta. Vain varpua ja korkeaa mäntyä. Joskus puhuin metsästä kaverin kanssa, ja hän kuvaili jotain ihan outoa. Lehdon, jossa oli pähkinäpensaita. Lapsuus määrittelee meille, mitä sanat tarkoittavat. Koen sanojen merkitykset edelleen Kuusamon kautta.”
Kinnunen aikoo jatkaa kahden ammatin harjoittamista rinnakkain, vaikka hän on kertaalleen kokenut työuupumuksen ja joutunut sairauslomalle. Se ei tosin johtunut millään tavalla kirjoittamisesta vaan pandemian ja sen jälkeisen ajan ongelmista opetustyössä ja oppilaiden voinnissa.
Kinnunen sanoo silti kokeneensa tuolloin huonoa omaatuntoa siitä, että uupui työssään ja kuitenkin kirjoitti samalla.
Kaarnaa kirjoittaessaan hän on kuitenkin oivaltanut, että kirjoittaminen on lopulta asia, joka pitää miehen kasassa – se on voimia antava harrastus, ei voimia vievä työ.
”Jos menisin salille ja nostaisin rautaa yhtä monta tuntia kuin kirjoitan, niin kaikkien mielestä se olisi hieno juttu, että siinäpä pitää mies huolta itsestään.”