Tuija Pehkonen pitää viikoittaisesta uintitreenistä kiinni: ”Uimassa ei puhelin pirise, eikä meili laula”

”Lapsuudessani Iisalmessa oli tapana suorittaa ”uimakampa”. Uimakamman sai, kun osasi uida 25 metriä yhtäjaksoisesti. Olin toisella luokalla, kun saavutin virstanpylvään, ja muistan päivän yhä. Innostuin uinnista niin paljon, että jatkoin harrastusta. 11-vuotiaana aloin uida kilpaa. Laji tarjosi minulle tärkeän yhteisön teini-ikäisenä.

Löysin vesirakkauden uudelleen kolme vuotta sitten. Eräs ystäväni alkoi koota ryhmää, joka kävi kerran viikossa uimassa valmentajan johdolla. Sytyin jo ensimmäisissä treeneissä vanhalle harrastukselleni.

Nykyään käyn uimassa kerran viikossa. Se on arkeni tärkein rentoutumishetki ja pyhä kalenterimerkintä. Pidän viikottaisesta uintitreenistä kaikin keinoin kiinni.

Uin mieluiten uimahallissa. Jotkut sanovat, että uimahallissa on tylsää kauhoa samaa rataa päästä päähän ja tuijotella seinän laattoja. Minun mielestäni se on meditatiivista ja rauhoittavaa. Uimassa ei puhelin pirise, eikä meili laula. Uimahallissa saan vain olla.

Arkeni media-alan yrittäjänä on usein hektistä. Yhtenä päivänä voin olla aamusta iltaan televisio-ohjelman kuvauksissa, toisena haastatteluhommissa ja kolmantena päivänä moderoimassa EU:n kansalaiskeskustelua. Uiminen on parasta stressinhallintaa ja vastapainoa. Se on myös hyvää kuntoilua.

Luonnonvesiin pulahdan vasta keskikesällä, kun vedet ovat ehtineet lämmetä. Inhoan kylmää vettä. Uskon avantouinnin terveysvaikutuksiin ja haaveilen siitä, että minäkin joskus karaistuisin kylmän suhteen. Kylmä vesi tekisi varmasti hyvää huonolle ääreisverenkierrolleni, mutta vielä olen liian säikky säännölliseen talviuintiin.

Lempihetkeni uimassa on syksyinen ilta Helsingin merivesikylpylä Allas Sea Poolilla. Pulahdus höyryä nousevaan lämmitettyyn altaaseen kirpeässä illassa on ihana elämys.

Uidessa voi katsella, kuinka laivojen valot katoavat horisonttiin. Aina ei ole edes pakko päästä veteen, sillä pelkkä veden äärellä oleminen rauhoittaa minua. Työpäivän päätteeksi saatan tehdä pitkän kävelylenkin rannalle ja tuijottaa merta. Silloin ajatuksia surraava mieleni rauhoittuu.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti