Saimi Hoyer sai sairaalakierteen jälkeen voimaa luonnosta: ”Tajusin saaneeni takaisin henkisen ja fyysisen minuuteni”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Saimi Hoyer
© Elina Simonen
Hotelliyrittäjä Saimi Hoyer, 44, kiittää suomalaista luontoa toipumisestaan vakavasta sairaudesta. Metsässä Hoyer on onnellinen, olipa taustalla kuinka suuri suru tahansa.

Saan luonnosta voimaa. Metsässä voin huutaa, nauraa, itkeä – tehdä mitä vain. Luonto kuuntelee aina. Mieltä vaivanneet asiat loksahtavat metsässä järjestykseen.

Toimin Metsähallituksen kansallispuistokummina ja käyn puhumassa luonnosta muun muassa lapsille, nuorille ja syrjäytyneille. Vähän aikaa sitten olin metsässä mielenterveyspotilaiden kanssa. Metsäretken aikana tapahtui pieniä heräämisiä.

Potilaille tuli ymmärrys, että luonto voikin olla kaveri, sen kanssa voi keskustella ja siltä saa tukea ja hyväksyntää. Luonnossa voi jokainen kokea uuden alun, eikä ketään syrjitä.

Olin yhdeksän vuotta sitten vakavasti sairas. Ravasin kahden vuoden ajan sairaalan eristyshuoneessa, kunnes minut saatiin kuntoon.

Kiitän siitä toki lääkäreitä, sairaalaa ja lääkkeitä, mutta sairaalasta poispääsyn jälkeen toipumisprosessin pääroolissa oli suomalainen luonto. Sinä keväänä kävelin takaisin elämääni luonnon ansiosta. Aistini heräsivät metsässä uudelleen ja tajusin saaneeni takaisin sekä henkisen että fyysisen minuuteni. Metsän taian pitää antaa tulla.

Metsässä olen hirveän pieni omien murheideni kanssa. Metsässä on onni, vaikka pohjalla olisi kuinka suuri suru tahansa. Onni tulee ehkä tietynlaisesta pysyvyyden tunteesta: puut huojuvat samaan tahtiin, eikä vesi ei lakkaa virtaamasta, kävipä omassa elämässä mitä tahansa. Luonto jatkaa aina omaa kulkuaan. On lohdullista tietää, ettei kotimetsäni jätä minua. Tunnen sen läpikotaisin, jokaisen kannon ja nyppylän – ja silti metsä antaa joka päivä erilaisen kuvan itsestään!

Roskaaminen pitää saada loppumaan. On valtavan surullista, että jengi heittää roskia luontoon ja vesistöihin. Suhtaudun roskaamiseen erittäin vakavasti, sillä meillä on vielä toistaiseksi sellainen ihme Suomessa kuin puhtaat järvivedet. Vesi on se asia, josta tällä hetkellä meidän kaikkien pitäisi kantaa huolta.

Olen onnellinen, että asun Puruveden äärellä, joka on yksi Suomen puhtaimmista vesistä. Voin kävellä rantaan ja juoda vettä samanaikaisesti kun uin siinä. Se on suuri ihme!

Suomalaiset pitäisi saada ymmärtämään, miten arvokkaita puhtaat järvivedet ovat. Yksi matkailuvaltti meillä voisi olla sukelluskurssit. Maailman merissä joudutaan sukeltamaan muovipussien seassa, mutta meillä on vielä toistaiseksi muovittomat järvet. Sukellus voisi avata monen silmät pinnan alaisen maailman tärkeyteen ja haavoittuvuuteen.

Käytän sieniä hirveästi. Sienestys on suurin intohimoni ja harrastus. Nyt odotan haperokauden alkamista, joka koittaa heinäkuun loppupuolella. Onneni täyttyy kun ensimmäinen hapero nousee.

Molemmat poikani sienestävät myös. He tuntevat jo ihmeen paljon eri sienilajeja ja olen sitä hyvin iloinen. Etenkin vanhempi poikani tunnistaa jo monia sieniä. Hän lähestyy murrosikää, mutta toivon, että saan hänestä vielä kumppanin metsään.
Sienioppi on se perintö, minkä tulen pojilleni jättämään.

Petyin, kun viime syksynä kaikista rakkain sienimetsäni oli pistetty alas ja edessäni oli avohakkuualue. Kyllä siinä iso itku pääsi. Mieletön sammalrinne, joka oli ennen hehkunut smaragdin vihreänä, oli kadonnut. Sen myötä olivat menneet sikurirouskut, kangas- ja haaparouskut sekä lampaankäävät.

Tunnustan, että en elä täysin luonnonmukaista elämää, mutta teen enemmän hyvää kuin huonoa. Asun maalla. Minulla on oltava auto, jolla pitää pärjätä tiellä: sen pitää kestää puolen metrin kuopat ja routavauriot. Elän kuitenkin hyvin omavaraisesti.

Ennustan, että mikrotason asioilla on väliä, niin ongelmilla kuin ratkaisuillakin.

Pienetkin teot ovat tekoja seuraavien sukupolvien eteen. Nyt on oikeasti itsetarkastelun paikka. Globaalisti olemme hyvin vakavien asioiden äärellä, mutta me pienet suomalaisetkin voimme tehdä oman osuutemme planeetan eteen.

X