Mielensäpahoittaja teki Tuomas Kyröstä varakkaan – toiko se onnen elämään?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Tuomas Kyrö
Seura pyysi Tuomas Kyröä valitsemaan valokuvausta varten jonkin asian, joka tekee hänet onnelliseksi. Kyrö valitsi koripallon, jota hän käy pelailemassa kavereidensa kanssa. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Mielensäpahoittaja ei onnesta piittaa - ihan tavallinen elämä riittää. Hahmon luonut Tuomas Kyrö ei ihan ole varma, mitä onni on.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta.

Näin alkaa ensimmäinen Mielensäpahoittaja-kirja, josta perisuomalainen valittajahahmo tuli tutuksi koko kansalle.

Matkansa alussa hahmo pahoitti mielensä muun muassa Arvi Lindin eläköitymisestä, miniän lähettämästä ystävänpäiväkortista, vääränlaisista kengistä, liukuportaista ja siitä, kun poika kutsui jouluksi kotiinsa.

Ja jopa:

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi.

Ei kai näin pienestä valittaja voi olla kovin onnellinen mies?

Hahmon luoneen Tuomas Kyrön mielestä onnellisuus on Mielensäpahoittajalle kuitenkin aivan epäolennainen asia.

”Onni ei edes kuulu hänen sanavarastoonsa. Mutta ei se hahmo toisaalta mistään onnettomuudesta kumpua ollenkaan. Ei hän ole koskaan menossa kellariin ampumaan itseään, vaan hänen mielestään asiat ovat ratkaistavissa.”

Onnellisuuden sijasta Mielensäpahoittajan sanastoa on esimerkiksi kohtuus. Tavallisen pitää riittää. Jos se ei jollekin riitä, niin siitäpä se mieli vasta pahoittuukin.

Myös oman onnellisuuden arvioiminen on Kyrölle vaikeaa.

”En ole vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä onni on. Ehkä se voisi olla sitä, että on tarpeellinen: saa tehdä tarpeellisia asioita ja on muille ihmisille tarpeellinen.”

Kirjailijana Kyrö on ainakin ollut tarpeellinen monelle; pelkästään ensimmäistä Mielensäpahoittajaa on myyty 175 000 kappaletta. Hahmo on seikkaillut – tai pikemminkin valittanut – jo yli kymmenessä kirjassa ja kahdessa elokuvassa. Tänä syksynä ilmestyy Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä, ja kolmatta elokuvaa käsikirjoitetaan parhaillaan.

Mielensäpahoittaja kuuluu maan hiljaisiin ja siihen sukupolveen, joka kokee rakentaneensa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Se taas lienee perusta mahdollisimman monen suomalaisen onnellisuudelle ainakin siinä mielessä, miten onnellisuutta kansainvälisesti mitataan. Tänä vuonna YK julisti jo toistamiseen, että Suomi on maailman onnellisin maa.

YK käyttää raporteissaan kuutta indikaattoria valtioiden onnellisuuden mittaamisessa: bruttokansantuote henkeä kohden, kansalaisten eliniänodote, sosiaalinen tuki, vapaus, anteliaisuus sekä korruption puute.

Ehkä niillä voisi mitata myös Mielensäpahoittajan keksijän onnellisuutta.

Tulot

Bruttokansantuote pelkistyy yksilötasolla henkilökohtaisiksi tuloiksi. Jos asiaa tarkastellaan pelkkinä numeroina, niin Tuomas Kyrön onnellisuus lisääntyi räjähdysmäisesti vuonna 2010.

Silloin ilmestyi ensimmäinen Mielensäpahoittaja-kirja. Radion minimonologeina hahmo oli herättänyt sen verran huomiota, että kustantamo päätti painattaa kirjaa 5000 kappaletta. Se on suomalaisittain iso ensipainos, ja kustantamon ottama riski hirvitti Kyröä.

Seuraavassa verotuspäätöksessä hänen tulonsa olivat moninkertaistuneet.

”Minulla on vieläkin jäljellä verotustodistus vuodelta 2002, jossa vuositulot olivat 8 500 euroa. Puolet siitä oli työttömyyskorvauksia. Nyt tulot ovat valtavasti suuremmat, olen varmaankin kovatuloinen. Mutta olinko kauheasti onnettomampi rahan takia 17 vuotta sitten?”

Kyrö jää hetkeksi pohtimaan omaa kysymystään. Sen hän on ainakin huomannut, että jossain vaiheessa tulojen kasvu lakkasi enää lisäämästä perusturvallisuutta.

Tutkimuksissakin on todettu, ettei onnellisuus enää kasva tietyn tulotason jälkeen.

”Yhtään onnellisempi en ole, onko verotodistuksessa 42 000 vai 88 000 euroa.”

Eikö sillä oikeasti ole väliä?

”Ei muuten kuin semmoisena lukuna jossain kilpailussa itseäni vastaan.”

Hyvästä tulotasosta oli kuitenkin merkittäviä seurauksia ammatillisesti.

Tuomas Kyrö

Tuomas Kyröä ei ahdista oma vanheneminen, ainakaan vielä. Tupakanpolton mies on kuitenkin jättänyt äskettäin, koska ei halua pitää hengityslaitetta elämänsä loppumetreillä. Pekka Nieminen / Otavamedia

Vapaus

Vapaus on YK:n onnellisuusraporteissa määritelty ihmisen vapaudeksi valita, mitä tekee.

Tuomas Kyrö sanoo voineensa aina valita vapaasti, mutta painottaa myös uskaltaneensa käyttää vapauttaan.

”Vaikkapa silloin, kun aloitin teatteritieteen opinnot ja sitten päätin, etten haluakaan tätä. Sosiaaliturva mahdollisti sen, että saatoin valita.”

Saatuaan kustannussopimuksen ensimmäiselle romaanilleen Nahkatakki Kyrö päätti, että tästä tulee nyt ammatti. Tällä elätän itseni kuolemaan saakka. Kustannussopimus toi henkistä vapautta, mutta Kyrö otti sen myös velvollisuutena kirjoittaa niin paljon kuin mahdollista.

Siinä hän on samanlainen kuin Mielensäpahoittaja: vapaus merkitsee aina vastuuta ja velvollisuutta. Mutta kirjoittaminen on aina tehnyt hänet myös onnelliseksi.

”Kun kirjoitan, en ole koskaan onneton.”

Uran alussa tuli apurahoja ja palkintojakin. Kolmas kirja Liitto oli Finlandia-ehdokkaana, ja Kyrö ajatteli, että tällaista täyteläistä taideromaania häneltä nyt odotetaan. Neljäs romaani Benjamin Kivi ilmestyi, kun Kyrö asui Eeva Joenpellon kirjailijatalossa ja perheeseen odotettiin toista lasta.

”Se oli mielestäni paras kirja, mitä olin kirjoittanut, ja ajattelin, että nyt lähtee!”

Ei lähtenyt. Kirjaa myytiin alle tuhat kappaletta, ja Helsingin Sanomien arvio ei ollut järin kiittävä. Omassa päässä jo alkanut nousukiito päättyi mahalaskuun. Mutta kun toinen tytär syntyi, kirjailija kasasi itsensä.

”Silloin löi suhteellisuudentaju läpi kropan, että mitä itket ja juot kaljaa sohvalla.”

Kyrö jatkoi töitä kirjoittamalla mahdollisimman laajalla skaalalla, ja radioon kirjoitettu Mielensäpahoittaja lähti viemään uraa suuntaan, jota Kyrö ei ollut osannut aavistaa.

Nopeasta tilaustyöstä kasvoi monialayritys ja eräänlainen kokonaistaideteos, jonka kautta Kyrö pääsi kirjoittamaan paitsi kirjoja myös radiodraamaa, elokuvia, teatteria.

Lisäksi hahmo on taipunut esimerkiksi tv-sarjaan ja hiihdon MM-kisakatsomoon.

”Olen vahingossa saanut autonomian, jonka en tiennyt olevan mahdollista. Enää ei tarvitse hakea apurahoja eikä oikein kehtaakaan. Arvosteluja Mielensäpahoittajista ei enää juuri tule, senkin tietyllä tavalla ymmärrän. Päädyin ihan eri paikkaan kuin olin ajatellut, ulos koko kirjallisesta instituutiosta, jossa en toisaalta ollut koskaan viihtynytkään.”

Kyrö sanoo, ettei toki ole täysin vapaa negatiivisista tunteista, vaikkei kirjallisuusinstituutiolta enää mitään kaipaakaan.

”Enkä mä nytkään ole vapaa siitä, että lukijoiden täytyy edelleen haluta lukea kirjojani.”

Kirjailijan ammatti on kaikkien ammattien joukossa kuitenkin hyvin vapaa, ja sitä voi halutessaan jatkaa niin kauan kuin pää ja sormet toimivat.

Eliniänodote

Yksi onnellisuuden mittareista on odotettavissa oleva elinikä, ja erityisesti terveiden vuosien määrä.

Tuomas Kyrö ei ole aivan varma siitä, tuottaako lopustaan pidentynyt elämä välttämättä onnea sen enempää ihmiselle kuin maailmallekaan. Terveenä pysyvä ihminen voi vielä olla onnellinen, mutta maapallo yskii, kun ylikansoituksen lisäksi ihmiselämiä pidennetään lääketieteellisesti.

”Mutta katsotaan, kun kuolema lähestyy, niin varmaan olen itsekin jossain Panamassa hakemassa kantasoluruiskeita.”

Omaa vanhenemista on Kyrön mukaan kuitenkin kiinnostavaa seurata eikä se ahdista.

”Ei yhtään. Ehkä Mielensäpahoittaja on yliminäni, kuten kirjailija Riku Korhonen on sanonut, ja se liittyy elämänasenteeseeni. Elämä johtaa arkkuun, eikä kukaan selviä siitä.”

Kyrö alkoi nuoruusvuosien jälkeen urheilla uudelleen kymmenisen vuotta sitten parantaakseen työtehoaan. Nykyään hän pelaa tennistä ja koripalloa, jotka saavat aivot toimimaan samalla taajuudella kuin kirjoittaminen.

Päivittäisen tupakanpolton Kyrö on jättänyt äskettäin.

”En halua joutua pitämään hengityslaitetta elämäni viimeiset kaksikymmentä vuotta.”

Anteliaisuus

YK:n onnellisuustutkimuksissa ihmisiltä kysytään, ovatko he lahjoittaneet rahaa hyväntekeväisyyteen viimeisen kuukauden aikana. Antamisen katsotaan ilmeisesti tekevän ihmisen itsensä onnelliseksi ja lisäävän myös muiden hyvinvointia.

Kyrön vastaus kysymykseen on kielteinen. Hän lahjoittaa hyväntekeväisyyteen vain satunnaisesti.

”Minusta tuo kysymys ei sovi Suomeen. Meillä on verotus.”

Oletko siis iloinen veronmaksaja?

”No en ole surullinenkaan.”

Aiemmin Kyrö saattoi antaa rahaa kadulla kerjäävälle. Enää ei.

”Mulle tulee hyväntekeväisyydestä mieleen vain semmoinen amerikkalainen malli. Suomessa tämä on hoidettu valtion puolesta ja se on yhteinen sopimus. Suhtaudun sillä lailla itsekkäästi hyväntekeväisyyteen, että ainoa tapa säilyttää yhteiskuntarauha on pitää mahdollisimman iso keskiluokka.”

Rikkaat eivät Kyröä haittaa, kunhan keskiluokka porskuttaa ja kaikkein köyhimpiä on mahdollisimman vähän.

”Se, että jollain superrikkaalla on mielipide, joka ei ole aivan herkullinen, ei kyllä liikauta elämääni yhtään”, Kyrö sanoo viitaten tuoreeseen suomalaistutkimukseen rikkaiden asenteista, jotka ovat herättäneet melkoista närkästystä.

Kyrölle on kuitenkin tärkeää pitää mielessä ne niukat ajat, jolloin tuli pöllittyä vessapaperit ja ketsupit viereisestä pitseriasta.

”Voihan tämäkin olla vain vaihe, ja lopulta löydän itseni Tapulin Alepasta sisäfile povitaskussa. Asioiden suhteellistaminen on myös Mielensäpahoittajan ydin. Kyllä minä ennemmin aina ajattelen, että olen yksinhuoltajan poika jostain alikulkutunnelista. Pitääkö se tarina paikkaansa, on ihan väärä kysymys.”

Tuomas Kyrö

Tuomas Kyrön mielestä kaikilla pitäisi olla seitsemän ihmisen turvaverkko. Hänelle se ensimmäinen on oma puoliso. Pekka Nieminen / Otavamedia

Korruptio

Tuomas Kyrö kävi vastikään Yhdysvalloissa ja pisti merkille, miten kaikki tuntui toimivan suhteilla – ja jos suhteita ei ole, on oltava rahaa, jolla niitä voi ostaa.

”Se on niin kaukana tästä meidän maasta, jossa me luotetaan instituutioihin, ja kun ostaa jotain, se maksaa sen, mitä lapussa lukee.”

Vähäiseltäkin tuntuva korruptio, kuten erivapauksien suominen pärstäkertoimella, on Kyrön mielestä tuomittavaa. Se syö kansalaisten keskinäistä luottamusta.

Kyröä huvittaa muisto ajoilta, jolloin hän tuurasi Näytelmäkulman kirjastonhoitajaa ja Jouko Turkka tuli tiskille lainaamaan jotain näytelmää.

”Minun oli pakko kysyä, että oletteko lainannut täältä aikaisemmin. Turkka sanoi, että en muista, nimeni on Turkka, Jouko. Vältin vastaamasta, että tiedän.”

Kyröä itseään nolotti, kun hän tunnetuksi tultuaan seisoi kerran jonossa eräässä tapahtumassa, ja joku järjestäjä vinkkasi hänet tulemaan jonon ohi.

”Naamavippi alkoi siis toimia ilman että pyysin. Jotkut yhteiskunnat pyörii täysin niin, mutta se tuntui ihan sairaan ahdistavalta. Kyllähän minä sitten menin, koska olisi ollut vielä isompi numero, jos en olisi mennyt. Mutta siinä oli se korruption siemen. Kohta alkaisi jo vaatia semmoista, että ettekö te tiedä, kuka minä olen.”

Sosiaalinen tuki

Kaikilla pitäisi Tuomas Kyrön mielestä olla seitsemän ihmisen turvaverkko. YK:n mittareilla onneen tosin riittää, kun on edes joku, jolle hädän hetkellä soittaa.

Kyrölle se ensimmäinen ja tärkein on oma puoliso. Hirveän kovaan paikkaan hän ei tosin ole mielestään elämässä vielä joutunut. Pienempään hätään on aina löytynyt tukea niiltä ihmisiltä, jotka tulivat kantamaan muuttolaatikoita jo joskus 30 vuotta sitten.

Mielensäpahoittajan maailmassa sellainen auttaminen on itsestäänselvyys. Ei Mielensäpahoittaja auta naapurin Kolehmaista siksi, että Kolehmainen olisi jotenkin erityisen kiva ihminen, vaan siksi, että hän saattaa joskus tarvita apua itsekin. Kaikki ovat riippuvaisia toisistaan.

Kyrö eroaa suositusta hahmostaan siinä, että hän on voinut isänä olla lastensa kanssa paljon enemmän kuin Mielensäpahoittaja.

”Itselleni suurin onnellisuutta tuottava asia on ihan ehdottomasti lapset ja perhe. Varmaan sama tarve on ollut jo aiemmilla sukupolvilla, mutta ympäristö tai aika ei ole sitä sallinut, kun on pitänyt mahdollistaa hengissä säilyminen.”

Mutta kyllä Mielensäpahoittajallakin on ollut omat perhehetkensä:

Emäntä huusi poikia syömään ja vasta sitten huomasi minut. Hymyili oikein suuresti ja se oli meidän perhe siinä. Hassusti vähän kaikki toistensa näköisiä ja aivan itsensä oloisia.

Ruokapöydässä ne ihmettelivät miksi toljotin heitä kaikkia, melkein tyytyväisen näköisenä.

Kyllä tuota joku toinen onneksikin sanoisi.

Kursivoidut sitaatit Tuomas Kyrön kirjoista Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) ja Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY 2017).

X