Virpi Eroma kävi läpi työuupumuksen ja masennuksen: ”Opin, että minun pitää olla itsekkäämpi”
Virpi Eroma, 39, tietää, millaista on, kun työuupumus vie voimat. Hän on kokenut senkin, miten masennus lamauttaa koko kehon ja mielen, ja elämänhalu yksinkertaisesti katoaa. Hän myös tietää, miten käy, kun ei luovutakaan.
Masennuksesta ei parannuta kuin taikaiskusta. ”Ota nyt itseäsi niskasta kiinni!” on kaikista pahinta, mitä masentuneelle voi sanoa”, laulaja-lauluntekijä Virpi Eroma toteaa. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia
Tiedätkö sen ihmistyypin, jonka koko olemus valaisee huoneen? Virpi Eroma, 39, on juuri sellainen – nauruun herkästi taipuva vieno hymy tuo valoa.
”Olen äärimmäisen tunteellinen ja herkkä ihminen. Se on vahvuuteni – ja ristini. Elän tunteella, ääripäästä toiseen: ihanat hetket ovat tosi ihania, mutta jos lannistun jostain, se hetki saattaa olla todella synkkä”, Virpi Eroma sanoo.
Synkkiä hetkiä onkin riittänyt. Vasta vuosia taaksepäin tämä samainen, naurava nainen mietti elämänsä päättämistä.
Kunnianhimo on taakka
Virpi Eroma oli jo nuoresta asti tottunut seisomaan omilla jaloillaan.
”Minulla on valikoiva kunnianhimo. Saan asioita aikaiseksi, kun ne ovat minulle tärkeitä. Välillä on todella rankkaa, kun ei koskaan pysty olemaan täysin tyytyväinen lopputulokseen.”
Se on ollut taakka.
Työuupumus iski vuonna 2010
Virpi perusti vuonna 2002 Viisi-nimisen a cappella -yhtyeen ja viitisen vuotta sen jälkeen hän pääsi opiskelemaan sävellystä. Musiikkikuviot eivät kuitenkaan olleet pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan vaativat paljon työtä. Samaan aikaan Virpi teki materiaalia muille esittäjille.
”Olin valmis tekemään töitä seitsemän päivää viikossa, 16 tuntia vuorokaudessa.”
Iso työmäärä, bändin riidat ja jäsenvaihdokset veivät kuitenkin veronsa: vuonna 2010 iski työuupumus, joka oli kytenyt pinnan alla jo pidemmän aikaa.
”Työuupumukseni johtui osittain sisälläni kasvaneesta katkeruudesta: tuntui, että jouduin aina kantamaan kaiken vastuun. Koin armotonta ankaruutta itseäni kohtaan: ajattelin, että tämä oli minulta ammatillinen epäonnistuminen.”
Virpi Eroma haki ja sai Kelan tukemaa psykoterapiaa. Hänen piti opetella lepäämään, tyhjentämään kalenteri, jakamaan työtaakkaa.
”Opin, että minun pitää olla itsekkäämpi.”
Yli kymmenen vuoden työ päättyi keväällä 2015 jäähyväiskonserttiin. Virpi lauloi lavalla hymyillen, mutta pidätteli itkua. Hän koki järkyttävää epäonnistumisen tunnetta kehonsa jokaisella solulla.
Katkeruuden ja epäonnistuneisuuden lisäksi hän kantoi taakkanaan sanomatonta surua.
”Elämä harvoin menee niin kuin itse suunnittelee”, hän huokaa.
Salakavala mustuus täytti pikkuhiljaa mielen.
”Ei masennukselle välttämättä ole mitään yksittäistä syytä. Herkkä mieli on herkkä myös järkkymään”, Virpi Eroma pohtii. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia
Masennus otti vallan, mieli musteni
Sitten se iski. Masennus otti vallan, lamautti koko kehon ja mielen.
Jokainen aamu alkoi samalla ajatuksella: Minun elämälläni ei ole merkitystä. Minulla ei ole mitään merkitystä.
”En uskonut, että elämä toisi minulle onnea. Olin myös kadottanut toivon siitä, että tilanne muuttuisi paremmaksi. Mietin, mitä minä edes teen täällä?”
Virpi haahuili kotona yöpaita päällä. Kodin seinät kattoa myöten tulivat tutuiksi, kun hän makasi sängyn pohjalla. Silmien alle ilmestyivät surun tahrimat mustat viirut, itkun turvottamat silmäpussit.
Ajatuskin ulkomaailman kohtaamisesta tai ruokakauppaan menemisestä oli uuvuttava. Hän kuitenkin sai työnsä tehtyä, mutta säveltäminen oli todella vaikeaa.
Pahin vaihe oli keväällä 2016.
”Olin todella syvissä vesissä. Pitkässä juoksussa minulla ei ollut itsetuhoisia ajatuksia, mutta koin muutaman sellaisen hetken, kun mietin, että olisiko helpompaa, jos minua ei olisi. Mietin, onko sillä edes mitään merkitystä, olenko täällä vai en?”
Tarjolla oli vain toivottomuutta, flegmaattisuutta – pelkkää mustuutta.
”Nyt näitä ääneen puhuessani mietin, miten olen voinut edes ajatella noin! Tämä kaikki korostaa vain sitä, että masennus on todellinen mielen sairaus.”
Lähipiirikään ei tiennyt, miten synkkiä ajatuksia Virpi kävi läpi. Ei edes silloinen kumppani.
”Onneksi minun ei tarvinnut käydä pahinta vaihetta yksin, mutta en usko, että hänkään tiesi, kuinka paha tilanne oli.”
”Ehkä minun olisi pitänyt puhua asioista vielä enemmän ääneen. Se oli todella sumuista aikaa.”
Syksyllä masennus kuitenkin höllensi otettaan, ja pahassa olossa vellominen alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Terapiassa puhuminen auttoi, kun oma ajatus kulki muutoin samaa kehää.
Valo teki muutoinkin tuloaan, vaikka maailma ympärillä pimeni.
Valoa pimeässä
Valonpilkahduksia alkoi ilmetä lämpimän kesän jäljiltä syksyllä, keskellä pimeää lokakuuta.
”Kun mieleni alkoi vähän parantua, mietin, mistä oikein saan iloa.”
Vastaus oli ilmiselvä: musiikista. Paperin kulmaan ilmestyi hatarin harakanvarpain sointuja. G D Em G C G Em D…
”Koin muutamia ilon ja onnistumisen tunteita, mitkä antoivat vähän potkua eteenpäin.”
Hyvä palaute nosti varovaisesti mielialaa.
”Kaikista olennaisin hetki oli, kun tajusin, että minulla on unelma.”
Niinpä Virpi lähti tietoisesti tavoittelemaan sitä: hän halusi kirjoittaa ja laulaa lauluja omasta elämästään – synkistäkin aiheista.
Ei siitä oo ku vähän yli kolmesataa päivää, ku mä päätin koittaa hengittää, ku mä päätin etten hyppääkään.
Kaksi vuotta myöhemmin 2018 Virpi Eroma julkaisi omakohtaisen kappaleen Kolmesataa elämänhalunsa menettämisestä ja sen uudelleen löytämisestä.
”Kaikista olennaisin hetki oli, kun tajusin, että minulla on unelma.”
Vastaanotto jännitti, suorastaan pelotti. Mutta ihmisiltä tulikin viestejä, kiitoksia. Oli myös käsittämätön ajatus, että omasta, sydänverellä kirjoitetusta kappaleesta oli apua myös muille.
”Jouluaattona sain tuntemattomalta henkilöltä viestin, että hän oli jo päättänyt lopettaa elämänsä, mutta kuunnellessaan tätä biisiä hän oli tullut toisiin aatoksiin. Se oli äärimmäisen pysäyttävä hetki.”
Virpille itselleen erityisesti yhden ihmisen osoittama tuki oli tuolloin kultaakin arvokkaampaa.
Pitkällä musiikkiuralla on ollut monta hetkeä, kun olisi voinut luovuttaa. ”Olennaisinta on, mitä tapahtuu sen jälkeen. Jääkö tuleen makaamaan, vai alkaako kerätä palasia kasaan: hitto vie, tämä on minun unelmani, minun elämäni”, Virpi Eroma sanoo. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia
Virpi Eroman lapsuuskuva.
Kolmesataa päivää
Maaliskuussa 2019 Eroma nousi ensimmäistä kertaa sooloartistina lavalle, käveli pianon taakse. Studio-ohjelman kuvauksissa oli kuuma, valot osuivat silmiin. Kamera kävi. Ääni väristen Eroma piti pienen esipuheen: ”Kuka tahansa meistä voi joutua masennuksen kouriin, mitä erilaisemmista syistä. Jopa ne, joiden elämä saattaa ulospäin näyttää täydelliseltä. Pinta voi hehkua täysin eheänä, vaikka sen alla voi olla pahojakin säröjä. Mutta asiat voivat muuttua paremmaksi, hyvin nopeastikin. Ja aina on toivoa.” Sitten hän alkoi laulaa.
Mikä mua silloin esti, vaik’ ahdisti niin helvetisti. Taisin miettiä, et mun äiti ei ikinä siitä selviäisi.
Myöhemmin Virpin äiti jakoi esityksen Facebookissa saatesanoilla: ”Minun rohkea tyttäreni.”
”Olin niin liikuttunut, että äitini mielestä oli rohkeaa, että puhuin tästä asiasta ääneen. Tiedän, että se oli suuri askel äidilleni, sillä hän ei olisi välttämättä pari vuotta aiemmin pystynyt tekemään noin. Äidilleni on ollut vaikeaa, että oma lapsi voi huonosti”, Virpi kertoo herkistyen.
”Olen äidistäni niin ylpeä.”
Tämä tuen osoitus vahvisti ajatusta: masennuksessa ei ole mitään hävettävää.
Taistelu jatkuu
Taistelu mustien hetkien, surun ja masennuksen kanssa ei ole kuitenkaan täysin taputeltu. Mutta surunkin kanssa oppii elämään.
”Mielestäni yksi suurimmista haasteista on, jos masennuksen kanssa jää yksin juuri silloin, kun tarvitsisi eniten tukea.”
Virpi on saanut kokea oman kantapään kautta, kuinka vaikeaa ihmisten – etenkin läheisten – on kohdata toisen pohjatonta surua ja alakuloa.
”Välillä mietin, että olisi varmaan ystävillenikin helpompaa, jos olisin taas iloinen ja hauska Virpi.”
Mutta ei se mene niin.
Yksi tärkeimmistä oivalluksista on ollut se, ettei kulisseja kannata pitää yllä.
”Olen opetellut viime vuosina vastaamaan rehellisesti, jos minulta kysytään, miten menee: jos sillä hetkellä menee huonosti, voin myös sanoa sen ääneen. Haluan myös herätellä ihmisiä pitämään huolta toisistaan: kysymään, mitä kuuluu.”
Sinnikäs nainen
Virpi Eroma asui keväästä 2019 alkaen lähes vuoden eristyksissä äitinsä lapsuudenkodissa, vanhassa maalaistalossa Kiskossa musiikkia tehden. Vetäytyminen omaan rauhaan luonnon keskelle teki hyvää.
Kaksi vuotta sitten koko aikuiselämän kestänyt parisuhde tuli päätökseensä. Nuo kipupisteet nousevat aika ajoin mieleen. Siitäkin Eroma kirjoitti laulun.
Mun piti olla pois täältä kun tuut kotiin / Mut mä haluun takertua seiniin ja oviin.
”Vaikka vanhat surut nousevat pintaan, niitä ei pidä pyyhkäistä sivuun. Niitä pitää käsitellä, että pystyy menemään eteenpäin.”
Nyt Virpi pyrkii aktiivisesti tekemään vapaa-ajalla asioita, joista hän oikeasti nauttii. Se voi olla sushin tilaaminen lounaaksi. Kävelylenkit ystävän koiran kanssa. Ihanat kirpputorilöydöt. Ystävät, jotka ovat pysyneet rinnalla koko tämän ajan.
Klisee tai ei, nykyään Virpi osaa olla armollisempi itselleen. Hän käy edelleen kerran kuussa terapiassa.
”Nykyään osaan pysähtyä ja sanoa itselleni: Virpi, sinä olet kyllä pirun sinnikäs nainen!”
Jonain päivänä Eroma uskoo kirjoittavansa vielä iloisia lauluja.
”Tuntuu, että olen valmis antamaan elämälle uuden mahdollisuuden.”
Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Eroman kappaleista Kolmesataa ja Tyhjään kotiin.