Hihnan toisessa päässä
Koiranomistajuuteen ja kaupunkiasumiseen liittyy koko joukko vastuita ja velvollisuuksia, joista suurimman osan noudattaminen on harvinaisen helppoa.
Esimerkiksi koiran jätösten noukkiminen ja roskiin toimittaminen on todella pieni vaiva suhteessa sen laiminlyönnistä monille koituvaan pahaan mieleen tai konkreettiseen haittaan.
Stressiä koiranomistajalle aiheuttaakin yhä useammin se, että jotkut muut eivät välitä noudattaa yhteisiä pelisääntöjä. Kuitenkin juuri nuo pelisäännöt tekevät koirien, koiranomistajien sekä koirattomien kaupunkilaisten rauhallisen rinnakkainelon hektisissä ja kaoottisissa olosuhteissa ylipäätään mahdolliseksi.
Eräs vastuullisen koiranomistajan stressitekijä ovat kotipihoista julkisille kulkuväylille säntäävät koirat, joita helposti pelästyy aivan silmittömästi. Eihän siinä pelästymisessä vielä mitään, mutta mikäli pihakarkulainen samalla osoittaa myös vihaisuutensa eikä omistajaa näy mailla halmeilla, tilanne käy ahdistamaan. Ensireaktio lienee kaapata oma koira syliin ja toivoa, ettei kiukkuinen koira hyökkää päälle. Jälkihoito lienee sitten karkulaiskoiran kotikadun vältteleminen tulevilla lenkeillä.
Ongelmalliseksi ratkaisumalli tulee siinä vaiheessa, kun näitä ”merkittyjä” taloja alkaa naapurustossa olla useampia. Samaa katua ei viitsisi edestakaisin koiran kanssa kuljeskella, ainakaan pitemmän päälle.
* * *
Toinen stressitekijä ovat kadulla ohitettavat koirat, joille toisen koiran havaitseminen jo etäältä aiheuttaa aggressiivisen reaktion. Raivokasta tempoilua hihnassa, murinaa, hampaiden näyttämistä, haukkumista. Eihän siinä uhittelussa vielä mitään, mutta toisinaan näkee jo kaukaa, että omistajalla on suuria vaikeuksia hallita koiraansa.
Siistit ja puhtaat kadut ovat sekä koiranomistajien että koirattomien kaupunkilaisten onni. Kuva: Jenni Haukio
Vahvan hauvelin hento emäntä tai isäntä ei yksinkertaisesti pärjää koiralleen. Silloin järkiratkaisu lienee välitön siirtyminen suunnitellulta kulkureitiltä sivuun eli kohtaamisen välttäminen aggressiivisen koiran ja sen epävarmalta vaikuttavan omistajan kanssa. Tai voihan sitä aina ottaa riskin ja toivoa parasta, luottaa tuntemattomaan koirankävelyttäjään.
* * *
Kolmas stressitekijä liittyy koirien vapaana pitämiseen alueilla, joilla niiden lain mukaan pitäisi olla aina kytkettyinä. Koirien leimaaminen niiden koon perusteella on hölmöä, koska käytös ei määräydy koon mukaan. Fyysiset realiteetit kuitenkin ratkaisevat, ja tappelussa pieni jää kakkoseksi. Viisikiloinen ei pärjää viisikymmentäkiloiselle – siksi kai nyrkkeilyssäkin otellaan painoluokissa. Siksi väitänkin, että harvan kääpiökoiran kävelyttäjän pää pysyy kylmänä, kun kapealla kadulla vastaan jolkottaa vapaa, valtavan kokoinen koira.
Rakkaus ja suojeluvaisto omaa koiraa kohtaan on väkevä voima. ”Ei se tee mitään” -lauseeseen luottaminen vaatii suoranaista henkistä kasvua. Mistä tämä ihminen esimerkiksi tietää, miten hänen koiransa reagoi juuri minun koiraani ja sen käytökseen?
Olen ohittanut lukuisia hyvin käyttäytyviä koiria turhaa pelkoa tuntien. Mutta kysymys lieneekin juuri siitä, onko oikein, että joutuu tuntemaan pelkoa?