Elokuva-arvio: 95 yhdistelee lätkäöyhötystä, juustoista kansallisromantiikkaa ja Salkkari-sentimentaalisuutta
Aleksi Mäkelän ohjaama jääkiekkomestaruusmuistelo on Suomen 100-vuotisjuhlien turpea loppunäytös, jossa urheilua ja kirveellä veistettyä draamaa ängetään väkinäisesti samaan pakettiin.
Se on siinä! Fiktioleijonat juhlivat kiekkomenestystä 95-elokuvassa. Torillakin tavataan.
Otetaan vielä kerran: paljon onnea 100-vuotias Suomi!
Onhan tätä jo ehditty toistella, mutta 95-elokuva kiristää katsojaa heittäytymään kansallisromanttiseksi vielä juhlavuoden finaalivaiheessa.
Vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta kertova ohjaus mainostaa olevansa kertomus kiekosta ja kansakunnasta. Aleksi Mäkelän ohjaus piirtää lätkäromantiikan ja kansallisidentiteetin välille yhdysmerkkejä ranteenpaksuisella pensselillä.
Lätkä elvyttää suomalaisen sielun, yhdistää katajaisen kansan ja korjaa sen kohtaamat vääryydet, 95 julistaa ja liikuttuu omasta mahtipontisuudestaan.
Ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua
Kaikkien muistaman MM-turnauksen kertaaminen ei ole dramaturgisesti palkitseva tehtävä. Joona Tenan, Juha Karvasen ja Salattujen elämien konkarikirjoittajan Tatiana Elfin käsikirjoitus väisteleekin tuloskertausta parhaansa mukaan.
Joukkueesta harvat ja valitut saavat hahmoilleen ääriviivat, muut hyllyvät massana suuren kiekkonäytelmän statisteina.
Pirtsakan Curt Lindströmin (Jens Hultén) hymy hyytyy finaalin aattona, mutta humanistinen ruotsalaisvalmentaja muistaa hädän hetkelläkin kohdata pelaajat ihmisinä. Timo Jutila (Joel Hirvonen) höpisee leppoisia, kolmosveskari Jukka Tammi (Lauri Tilkanen) yrittää pitää mielen virkeänä vaihtopenkillä.
Ville Peltosen (Akseli Kouki), Jere Lehtisen (Kustaa Tuohimaa) ja Saku Koivun (Jon Jon Geitel)
nuorisoketju pingottaa nousevien tähtien näyttämisenhalua.
Kiva, että poikien peli kulkee. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Sitä lietsotaan entisestään kuvaamalla suomalaisille ylemmyydentuntoisesti hymyileviä ruotsalaisia kisajärjestäjiä.
Lällällää, siitäs saavat!
Ylimieliset ruotsalaiset tilasivat juhlavarusteet jo ennen finaalia. Mutta ähäkutti, kuinkas sitten kävikään! © Yellow film & tv
Kiekkoa ja kansalaiskohtaloita
Kiekkonationalismia pönkittää sarja kirveellä veistettyjä kansalaiskohtaloita.
Yksinhuoltajaäidillä (Laura Birn) ei ole rahaa kiekkoilevan pojan luistimiin ja poikaystäväksi tyrkyttäytyvä valmentaja (Samuli Edelman) yrittää vihjailla, että heiveröisen tenavan olisi syytä vaihtaa harrastusta. Mutta voisiko pieni Suomi voittaa mitään, jos se ei uskoisi itseensä?
Terminaalivaiheen syöpäpotilas (Pekka Strang) kaipaa vanhoja kiekkokavereita saattokodin kisakatsomoon.
Mestaruus tarjoaa ex-pelimiehelle viimeisen voitelun.
Saippuasarjasymboliikan täydentää Aku Ankka -todellisuudesta vohkittu episodi, jossa ruotsalaisen alihankkijan (tietysti) takia työttömiksi jättävät raksamiehet matkustavat Tukholmaan tekemään salaperäistä kostojäynää. Heidän huolensa ovat kotoisin Aki Kaurismäen maailmasta, ulkomuoto ja käytös Kummelista.
Sama identiteettikriisi kalvaa koko elokuvaa, jota tuskin olisi olemassa ilman Suomen 100-vuotisjuhlia.
Kalle Lamberg (vas.), Samuli Niittymäki ja Ylermi Rajamaa matkustavat Tukholmaan pahat mielessään. © yellow film & tv
95 on suomalainen konseptielokuva, itsenäisyysjuhlahumua varten räätälöity täsmätuote. Sen ytimessä on ajatus siitä, että jääkiekko on (luonnollisesti sodan jälkeen) kansakuntaa eniten yhdistävä tekijä.
Tätä taustaa vasten tuntuu hassulta, kuinka vähän 95 suomalaisen kiekkokansan vaatimustasolta odottaa.
Elokuva opettaa, että altavastaaja pärjää, kun vain uskoo itseensä. Käytännössä 95 laskee kylmästi sen varaan, että yleisölle riittää mestaruushuumalla ratsastava nostalginen raakile. Eivät altavastaajat osaa parempaa odottaa.
Vai osaavatko?
95 elokuvateattereissa 25.joulukuuta.
Lue myös:
Lue elokuva-arvio: tällainen on uusi Tuntematon sotilas – ei seuraa kuuliaisesti klassikkoromaania