Avohakkuut uhkaavat jo nyt erittäin uhanalaista hömötiaista: ”Jos metsässä ei ole lahoa lehtipuuta, ei hömötiainen voi siellä pesiä”
Salojen ja korpien uskollinen asukki hömotiainen on muuttunut yleisestä erittäin uhanalaiseksi linnuksi samaa tahtia kuin vanhat metsät on raivattu avohakkuiksi. Sen kohtalo on varoitus meille kaikille.
Hömötiainen pysyttelee mielellään synnyinseutujensa metsissä, mutta avohakkuut tekevät niistä entistä useammin sille elinkelvottomia. © Reima Flyktman
”Tii, tii, tii, tii… tsii, tsii, tsii!” Hömötiaisen laulu ei ole maailman koreimpia liverryksiä, mutta siitä kuulee, että pieni lintu kyllä yrittää panna parastaan. Vuoroin pirteä, vuoroin hiukan alakuloinen sävelkulku tuo heti mieleen hiljaiset salometsät, joiden koivikoissa ja männiköissä soinnilla on tilaa ja rauhaa kiiriä.
Nyt kun vielä näkisi valkorintaisen ja mustalakkisen laulajan itsensä!
Se ei ole enää helppoa.
Hömötiainen oli vielä 1950-luvulla Suomen neljänneksi yleisin lintu, mutta nyt se luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Pelkästään 2000-luvulla hömötiaisten määrä on puolittunut, arvioivat Luonnontieteellisen keskusmuseon ja BirdLife Suomen pesimälinnustolaskennat.
Monista metsistä, joissa hömötiaisten siritys ja pyrähtely oksalta toiselle on aiemmin ollut itsestäänselvyys, ne ovat melkeinpä huomaamatta kadonneet kokonaan. Myös lintujen pihabongauksissa hömötiaisia on havaittu viime vuosina ennätyksellisen vähän.
Ei hömötiaista ole tullut vastaan pääkaupunkiseudulla omilla Nuuksion-kierroksillanikaan yli kymmeneen vuoteen. Muistin virkistämiseksi sen siritys piti kuunnella lintukirjan ääninauhalta.
Ei tiedetä, mistä hömötiainen sai nimensä. Sen otti kuitenkin käyttöön vuonna 1872 julkaistu Fauna Fennica, joka oli ensimmäinen kattava suomenkielinen kuvaus Suomen eläimistä. © Friedhelm Adam
Hömötiainen on avo- ja harvennushakkuiden uhri
Hömötiaisten määrän romahdus on jyrkimpiä ja nopeimpia Suomen lintukannassa tapahtuneita kielteisiä muutoksia vuosikymmeniin.
Syitä on tähän asti voitu vain arvailla, mutta nyt ainakin niistä tärkeimmät ovat selvillä: metsien avo- ja harvennushakkuut. Näin päättelee Oulun yliopiston joulukuussa julkistettu tutkimus.
Kansainvälisessä Forest Ecology and Management -tiedelehdessä julkaistu tutkimus hyödynsi todellisia metsänhakkuutietoja, jotta avo- ja harvennushakkuiden vaikutukset saataisiin tarkasti selville.
Hömötiaisten pesimistiheys tutkimusalueella laski lähes puolella vuosien 1990–2020 välisenä aikana.
”Tiheyden laskusta jopa 65 prosenttia selittyi avohakkuilla ja harvennuksilla. On pitkään arvioitu, että ne ovat todennäköisin syy hömötiaiskantojen taantumiseen, mutta nyt se on pystytty myös osoittamaan”, sanoo Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan yksikön väitöskirjatutkija Satu Kumpula.
Tutkimuksen todistusvoimaa vahvistaa se, että sitä tehtiin vuosikymmeniä samalla alueella. Käytännössä aineiston keruun aloitti Oulun yliopiston emeritusprofessori Markku Orell jo vuonna 1975.
Pitkäaikainen tutkimus on ainutlaatuisen arvokas, sillä eläinlajin elinympäristön katoaminen ei useinkaan näy heti. Vaikutukset etenevät hiipien – ja eräänä päivänä huomataan, että kannat ovat romahtaneet.
Juuri niin hömötiaiselle on käynyt.
Suomi on yhä hömötiaismaa
Hömötiaisen hankala tilanne ei ole saanut osakseen yhtä suurta julkista huomiota kuin toisen kolopesijän liito-oravan ahdinko.
”Varmaankin hömötiainen on koettu arkisemmaksi olennoksi, liito-oravissa on ehkä jotain salaperäisempää”, Satu Kumpula arvelee.
Vaikka hömötiainen ei ole maan ja metsän suurimpia vaikuttajia, reippaalla ja rohkealla pikkulinnulla on silti ollut oma tärkeä roolinsa niin metsissä kuin suomalaisten arjessakin.
”Olen kuullut sanottavan, että hömötiainen on vanhan metsän sielu.”
Suurten salojen sielun suojelemisessa juuri Suomella olisi erityinen vastuu. Hömötiaisia on yhä metsissämme enemmän kuin missään muussa EU-maassa.
Noin kolmesta miljoonasta EU-maissa pesivästä hömötiaispariskunnasta yli neljäsosa pesi Suomessa, EU:n pesäpaikkatutkimus laski vuonna 2013.
Kaksi vuotta myöhemmin EU luokitteli hömötiaisen uhanalaiseksi lajiksi kaikkialla unionin alueella.
”Siksi onkin selvää, että jos Suomessa tehdään hömötiaiskantoja kohentavia toimia, niiden teho on huomattavasti suurempi kuin maissa, joissa hömötiaisia on paljon vähemmän”, Kumpula sanoo.
Pökkelö on täydellinen pesäpuu
Nuorena ja hoikkana ties missä syysmyrskyssä katkennut koivu on jäänyt törröttämään paikalleen sekametsän keskelle muutaman metrin korkuiseksi pökkelöksi. Ajan mittaan ensin yksi ja sitten useampi taulakääpä on pureutunut runkoon.
Taulakäävät ovat tehokkaita lahottajasieniä, ja niiden muodostama valkolaho on muuttanut pökkelön sisuksen pehmeäksi hötöksi. Täydellisempää pesäpuuta ei hömötiainen voisi toivoa.
Pieni pyöreä pesäkolo erottuukin puolisen metriä pökkelön katkeamiskohdan alapuolella Markku Orellin ottamassa kuvassa.
Hyvin lahonneet lehtipuupökkelöt ovat hömötiaisen pesimisen ja olemassaolon elinehto. Ilman niitä se on pulassa, sillä se ei pysty hennolla nokallaan kaivertamaan sopivaa pesäkoloa kovaan puuhun. Mieliasunto löytyy koivuista, havupuut hapertuneinakin ovat sen nokalle liian kova vastus.
Linnunpöntöt ovat kehno korvike pökkelöille. Hömötiainen pesii pönttöihin vain ani harvoin.
”Jos metsässä ei ole lahoa lehtipuuta, ei hömötiainen voi siellä pesiä”, Satu Kumpula tiivistää.
”Ja jos tilalle viedyt tekopökkelöt ovat kuusta tai mäntyä, ei niistäkään ole hömötiaiselle apua.”
Hömötiaisen pesimisurakkaa hankaloittaa se, että lintu ei kelpuuta kerran käytettyä pesää.
Hömötiainen kaivaa uuden kolon joka vuosi toukokuussa. Kello juoksee keväällä kiivaasti: jos tärkeä pesänrakennusaika menee sopivan pesäpuun etsintään, voi muniminen jäädä tai pesijän on luovutettava ja lennettävä äkkiä muualle.
Avohakkuumaisemasta ei sopivia pökkelöitä löydy. Pökkelöt kaatuvat, ja metsäkoneet korjaavat ne muualle muun silpun mukana.
Kumpula antaa yksinkertaisen neuvon, jonka noudattaminen helpottaa suuresti hömötiaisen pesimistä:
”Lehtipuupökkelöt pitäisi hakkuissa säästää ja jättää paikoilleen. Ja kuka tahansa metsässä liikkuva voi nostaa kaatuneet pökkelöt pystyyn – ne hyödyttävät myös monia muita koloissa asuvia ja pesiviä eläimiä.”
Taulakäävän lahottamassa pökkelössä Oulun yliopiston tutkimusalueella on pesinyt hömötiainen. Hoitamaton maisema tarjosi sille suoja- ja ruokapaikkoja. © Markku Orell
Kuin pieni siivekäs nuoli!
Hömötiaista luonnehditaan omillaan toimeen tulevaksi metsälinnuksi, joka ei talvisinkaan yleensä helposti siirry kaupunkialueiden ruokintapaikoille.
Se on ennen kaikkea vanhojen ja varttuneiden korpien kasvatti mutta viihtyy myös rehevissä sekametsissä sekä ranta- ja purolehdoissa.
Niissä maisemissa minäkin hömötiaisia kohtasin aikanaan Nuuksiossa.
Patikoin matalaa puronvartta, vesi virtaili hiljakseen viettävää rinnettä vankkojen ikikuusien keskeltä kohti metsälammen rantaa. Sitten leppien ja haapojen keskeltä singahti pieni siivekäs nuoli suoraan kohti rantatiheikössä sojottavaa katkennutta runkoa.
Hätkähdin. Kohta tapahtuu ikäviä.
Tilanne muistutti aivan ikkunalasiin törmäävän linnun kurjaa kohtaloa. Mutta ei.
Valkomusta nuoli sujahti sulavasti pökkelön sisuksiin. Hömötiainen osasi tähdätä pikkuriikkiseen pesäkoloonsa täydestä vauhdista.
Jos hömötiaisen pesintä onnistuu, munista kuoriutuu parin viikon haudonnan jälkeen keskimäärin kahdeksan poikasta. Ne lehahtavat pesäaukosta suureen maailmaan noin kolmen viikon kuluttua kuoriutumisestaan. Sen jälkeen vanhemmat ruokkivat jälkeläisiään vielä noin viikon ajan, sitten ne ovat omillaan.
Tulevan elinpiirinsä nuori hömötiainen valitsee ensimmäisen elinvuotensa aikana. Jos se löytää pesäpaikan ja kumppanin, se pysyy usein samalla alueella koko loppuelämänsä, parhaimmillaan toistakymmentä vuotta. Vanhin Suomessa rengastettu hömötiainen on elänyt yli 11-vuotiaaksi.
Hömötiaisten pesimisetäisyydet kasvoivat selvästi avo- ja harvennushakkuualueilla, Oulun yliopiston tutkimus havaitsi.
”Hakkuualueet aiheuttavat hömötiaisille pitkäaikaisen pulan pesäpuista”, Kumpula toteaa.
Metsä kasvaa takaisin hitaasti, ja hömötiaisen elinmahdollisuudet saattavat kadota vuosikymmeniksi.
Ruokapöytä ja varastot katoavat
Metsähakkuiden vaikutus myös kertautuu. Vaikka niitä tehtäisiin vuosittain vain tietyillä alueilla, hömötiaisen elinehdoille sopimaton paljas tai vasta juuri kasvunsa aloittanut hakkuuala suurenee vuosi vuodelta.
”Havaitsimme, että mitä enemmän maastossa oli alle 30 vuotta sitten hakattua metsää, sitä vähemmän ja harvemmassa hömötiaiset pesivät”, Satu Kumpula sanoo.
Näillä hakkuualueilla myös poikaset vaelsivat syntymäpesästään yhä kauemmas.
Vanhempien metsien kaatuessa katoaa suuri osa hömötiaisen ruokapöydästä sekä talvivarastopaikoista. Ruokavalioon kuuluvia hyönteisiä, toukkia ja hämähäkkejä on niukemmin, samoin siemeniä. Usein heikkenee marjasatokin.
Talvivaransa hömötiainen piilottaa havupuiden naavatuppojen ja jäkälän alle sekä kaarnan koloihin. Kun sopivia runkoja ei enää seiso pystyssä, varastointi on vaikeaa tai mahdotonta.
Hömötiaiset eivät silti tarvitse täysin koskemattomia ikimetsiä suojakseen, jos muut puitteet ovat kunnossa. Ne pärjäävät, jos tarjolla on lahopökkelöitä pesimiseen sekä lähettyvillä tarpeeksi tuuheaa puustoa, joka suojelee saalistajilta ja tarjoaa syötävää.
Metsänhoidossa pitäisikin Kumpulan mukaan suosia aina jatkuvaa kasvatusta pääkasvatustapana, jos se vain on mahdollista. Sen laillistaminen metsänkasvatustapana vuodesta 2014 alkaen on hänen mielestään yksi viime vuosien merkittävistä luonnon monimuotoisuutta tukevista muutoksista metsäpolitiikassa.
Jatkuvassa kasvatuksessa metsässä on koko ajan erikokoisia ja -ikäisiä puita, koska korjuu tapahtuu pienillä aukkohakkuilla ja poimimalla puita sieltä täältä.
”Hömötiaisen elinympäristön hyväksi tehtävät toimet hyödyttävät myös muita lajeja”, Kumpula toteaa.
Kun hömötiainen kaivaa pesäkolon, voivat niissä pesiä tai talvehtia muutkin eläimet.
Hömötiainen kerää syksyllä ahkerasti siemeniä ja jyviä, joista se rakentaa talven ruokavarastonsa vanhojen puiden kaarnan koloihin ja naavan alle. © Om-arkisto
Pesäkolon kaivaminen on jokavuotinen urakka, sillä hömötiainen ei kelpuuta kerran käytettyä koloa asunnokseen. © Kimmo Rampanen/Vastavalo
Metsäteollisuuskin hyötyisi
Oulun yliopiston tutkimus haastaa havainnoillaan nykyisiä hakkuukäytäntöjä.
Eri asia on, tarttuvatko metsäteollisuus ja yksityiset metsänomistajat niihin. Tuottajien ratkaisuja säätävät pitkälti tulostavoitteet ja hyödyntavoittelu.
Puuta ja puujalosteita tarvitaan Suomessa jatkossakin. Mutta se ei Satu Kumpulaan mukaan estä tekemästä sopivia kompromisseja, jotka osaltaan ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta.
”Eivätkä meidän johtopäätöksemme edes ole ristiriidassa metsäteollisuuden tarpeiden kanssa”, hän sanoo.
Taloudellisen tuloksen ei pitäisi huonontua, vaikka avohakkuita ei nykylaajuudessa tehtäisi ja suuria yhtenäisiä avohakkuualueita vältettäisiin ja suosittaisiin pienaukkohakkuita ja jatkuvaa kasvatusta.
Hömötiaiset ja muut tuhohyönteisiä syövät linnut toimivat myös tärkeinä metsätuhojen torjujina, Kumpula korostaa.
”Jos niitä ei olisi, metsäteollisuudella menisi huonommin.”
Sini- ja talitiaisia yhä pohjoisempana
Myös ilmastonmuutos näyttää vaikuttavan hömötiaisiin. Sillä on sekä kielteisiä että myönteisiä seurauksia.
Lämpimien talvien seurauksena pesäpoikasten selviytymismahdollisuudet paranevat, mutta nuorten hömötiaisten kohdalla ne heikkenevät.
Kun pakkaset ja suojasäät vaihtelevat, ruokavarastot saattavat jäätyä tai mennä pilalle. Nuorimmat linnut eivät löydä riittävästi ravintoa, sillä ne ovat hömötiaisten nokkimisjärjestyksessä heikommassa asemassa.
Hömötiaisten väheneminen saattaa johtua myös siitä, että citylintuina tunnettujen sini- ja talitiaisten määrä on talviruokinnan ja pesäpönttöjen ansiosta kasvanut. Ne ovat levittäytyneet jopa hömö- ja töyhtötiaisten perinteisille metsäalueille ja syrjäyttäneet niitä.
”Sini- ja talitiaisia on siirtynyt todella paljon pohjoisemmaksi ilmaston lämpenemisen myötä. Meidän tutkimusalueellamme pesivien talitiaisten määrä on kasvanut alun kahdestakymmenestä nyt yli sataan pariin”, Satu Kumpula kertoo.
Toisaalta Britanniassa tehdyissä tutkimuksissa ei ole havaittu sini- ja talitiaisten kilpailevan asuinalueista ja ravinnosta hömötiaisten kanssa.
”Mutta siellä ne ovat asuneet jo pitkään samoilla elinalueilla ja asuinympäristötkin ovat erilaisia kuin meillä – hömötiaistahan pidetään Britanniassa vähän sellaisena puskatiaisena. Täällä niillä ei ole ollut paljonkaan yhteisiä asuinalueita, joten tilanne voi olla toinen.”
Nuuksiossa samoilen edelleen ja hämmästelen yhä taidonnäytettä, jonka hömötiaisemo esitti pesään singahtaessaan. Näkisinpä vielä samanlaisen esityksen – tai poikasen kurkkivan pesäaukosta, omaa elämänmittaista metsäretkeään aloittamassa.
Aki Arkiomaa kiinnostui lintujen seuraamisesta jo alakouluikäisenä. Hän kuitenkin pitää enemmän luonnossa kulkemisesta ja lintujen löytämisestä siinä samalla, kuin lajien perässä juoksemista eri puolella Suomea. © Jonne Räsänen / Otavamedia