Kesäteatteria tehdään kelloa katsomatta, suurella sydämellä, vaikka käsi paketissa

Seitsemäntoista päivää ennen ensi-iltaa noidalta murtuu olkavarsi.

Lohjalainen lastentarhanopettaja Mervi Kurki on juuri riisunut sinisen, tähtikuvioisen roolivaatteensa. Hän on laskeutumassa alas katsomosta, kun hän kompastuu sateen kastelemilla portailla ja rojahtaa rähmälleen penkkien väliin.

Koko ryhmä hätääntyy. Teatteriperheen jäsenestä on kova huoli. Tolpilleen päästyään Kurki vakuuttaa voivansa ajaa yksin terveyskeskukseen.

Jälkeenpäin hän ihmettelee sitä itsekin.

”Taisin olla sokissa.”

Seuraavana aamuna teatterilaiset saavat tiedon: Kurjella on kolmen viikon sairausloma. Ei asiaa töihin, ei myöskään näyttämölle.

Sammattilainen Vaahterateatteri on harjoitellut Mestaritontun seikkailuja tammikuusta lähtien. Toukokuun alussa on siirrytty ulos, ensimmäiset treenit on vedetty toppatakit päällä. Ensi-illan lähestyessä harjoitukset ovat tihentyneet ja pidentyneet. Kesäteatterissa ei tunteja lasketa eikä vaivaa säästetä. Näytelmän eteen on tehty valtavasti työtä. Valuuko kaikki työ nyt hukkaan?

Vaahterateatterin on löydettävä pikaisesti tuuraaja Kyöpelinvuoren noidalle.

Ulos arjesta

Viisitoista päivää ennen ensi-iltaa Tuija Latvakangas-Koivisto saa tekstiviestin Vaahterateatterin Joni Pitkoselta.

Moi Tuija! Mestaritontun hommat tiivistyy ja enskari lähestyy. Yksi tärkeä noidan rooli olis sulle konkarille tarjolla. Näyttelijä pois pelistä koko tuotannon sairastapauksen takia. Muistat tän meiningin viime vuodesta 😉 mieti rauhassa mut vastaa pian. T. joni

Noidaksi?

Satunäytelmään?

Latvakangas-Koivisto epäröi. Edellisen kerran hän on näytellyt satunäytelmässä kymmenen vuotta sitten, haareminaisena Aladdinissa. Se ei tuntunut omalta. Sitä paitsi hän oli jo päättänyt, ettei ole tänä vuonna teatterissa mukana. Paljon aikaa vievän kuoroharrastuksen vuoksi hän ei halunnut sitoa itseään liikaa.

Kevään mittaan hän on kuitenkin huomannut haikailevansa, että siellä ne toiset nyt ovat harjoituksissa. Hitsautuvat yhdeksi perheeksi.

”Ajattelin sitä fiilistä. Sitä pikku yhteisöä, joka siellä aina syntyy valomiehistä maskeeraajiin. On hyvä yhteishenki ja tiivis tunnelma, eikä iällä ole merkitystä. Sitä kokemusta oli ikävä”, Latvakangas-Koivisto sanoo.

Hän on harrastanut teatterin tekemistä nuoresta pitäen. Silloin se oli omien rajojen kokeilemista, uskaltamista ja iloa siitä, että voitti itsensä. Vanhemmiten palo näyttämölle on saanut toisenlaisen sisällön.

”Saa astua ulos arkiminästä ja heittäytyä johonkin ihan muuhun. Ja kun ei sitä tässä iässä tiedä, tarvitaanko enää mihinkään.”

Seuraava päivä on lauantai, ja Latvakangas-Koivisto lähtee seuraamaan harjoituksia. Tutut teatterilaiset tulevat heti halaamaan ja toivottavat tervetulleeksi.

Hän ei ole vielä varma, ottaako roolin vastaan.

Kyöpelinvuoren noidalla on vain kymmenkunta repliikkiä, mutta rooli on aktiivinen, fyysinenkin. Kokeneena harrastajana Latvakangas-Koivisto tietää, että joka ikisellä roolilla on merkityksensä kokonaisuuden kannalta.

Sitten koittaa sunnuntai – ja Latvakangas-Koivisto vastaa ohjaajan tekstiviestiin myöntävästi.

Tapaturman vuoksi hän saa tänäkin kesänä astua ulos arkiminästään. Arkiminä työskentelee erityisoppilaiden kanssa, mutta nyt on aika opetella lentämään luudalla.

Rooli pitää opetella alle kahdessa viikossa.

Perinteikäs kotinäyttämö

Vaahterateatterin kotinäyttämö Sammatin Sampomäki sijaitsee Paikkarin torpan, Elias Lönnrotin lapsuudenkodin, vieressä. Pyöröhirsin katettu lava ja katsomo on rakennettu 1950-luvulla. Täällä pidetään kesäisin perinteikkäät Sampojuhlat, joilla presidentti Urho Kekkonenkin on vieraillut ja tullut valokuvatuksi nojatuolissa keskellä lavaa.

Tänä kesänä katsomoon odotetaan kokonaisia perheitä, kun lavalle loihditaan klassikkosatu, Aili Somersalon vuonna 1919 kirjoittama Mestaritontun seikkailut. Näytelmässä on mukana parikymmentä harrastajaa Sammatista ja muualta Lohjalta.

Ryhmän kuopus on seitsenvuotias, vanhimmat jo tukevasti eläkkeellä. Kaikki lavasteista näytelmän musiikkiin tehdään itse, vain ohjaaja on palkattu ammattilainen.

Teatterin ydinryhmään kuuluu kourallinen ihmisiä, ja Mervi Kurki on yksi heistä. Hän on ollut mukana lähes jokaisessa tuotannossa. Viime vuonna Kurki piti harrastuksestaan välivuoden. Mestaritontussa hänen piti palata Vaahterateatterin näyttämölle. Siksikin loukkaantuminen tuntuu niin raskaalta.

”Se, etten voi tehdä roolia, harmittaa enemmän kuin se, että loukkasin itseni.”

Yksikätinen kuiskaaja

Vasen käsi on koukussa tummansinisen kantositeen sisällä. Mervi Kurki tupsuttelee terveellä kädel- lään puuteria näyttelijätoverin poskille.

Hän nauttii teatterin yhteisöllisyydestä siinä määrin, että aikoo osallistua kaikkiin harjoituksiin olkavarsi murtuneenakin. Toinen vaihtoehto olisi katsella kotona televisiota.

Vieressä yksitoistavuotias Miisa Kallio piirtää vaaleatukkaista prinsessaa. Harjoitukset ovat alkamassa: yhtä kohtausta kävellään läpi, teknikot rakentavat äänentoistoa, pikkutyttö leikkii heinänkorsilla, lavastaja ja puvustaja listaavat puutteita ja Tuija Latvakangas-Koivisto lukee käsikirjoitusta.

Ensi-iltaan on yksitoista päivää.

Ohjaaja Anna Rimpinen on tuohtunut. Joku on edellisen harjoituksen jälkeen jättänyt roolivaatteensa lavan taakse lojumaan. Epäilty saapuu harjoituksiin viimeisenä: Prinssi Yönsilmää näyttelevä Hoppe Sinervä.

”Tämä on semmoinen asia Hoppe, että sinun täytyy ottaa tämä vakavasti. Tänne tulee maksavia asiakkaita”, Rimpinen ripittää.

Kesäteatterissa ei ole erikseen tarpeistonhoitajaa. Kaikkien on huolehdittava omista tavaroistaan itse, muuten hommasta ei tule mitään.

”Mä luotan suhun nyt”, Rimpinen lopettaa napakasti.

Asia on loppuun käsitelty. Nyt nostetaan ryhmähenkeä. Teatterilaiset tekevät tiiviin ringin ja laittavat kätensä toistensa harteille. Sitten lausutaan painokkaasti yhteen ääneen:

”Minä autan sinua ja sinä autat minua, ja yhdessä me onnistumme! Meeeeestaritonttuuuu!”

Viimeinen sana on kuin taisteluhuuto. Kädet nousevat ilmaan.

Ensimmäinen läpimeno äänentoiston kanssa alkaa. Mestaritonttua näyttelevä Joni Pitkonen kiipeää lavan kylkeen rakennettuun torniin. Lintujen lauluun sekoittuu poran surina, sillä äänimiesten koppi on vielä rakenteilla.

Pitkonen ja hänen vaimonsa Minna ovat Vaahterateatterin perustajia ja kantavia voimia. Teatteriharrastuksessa on mukana koko kolmilapsinen perhe, jopa perheen koira on nähty näyttämöllä. Näihin harjoituksiin on kiirehditty suoraan ruokapöydästä. Viimeisinä viikkoina ennen ensi-iltaa koti saa olla mullin mallin.

”Varsinkin keittiö on ihan räjähtänyt”, Minna Pitkonen naurah- taa. ”Mutta tämä on vaan niin antoisaa.”

Hän on vaihtanut ylleen Pataposki-noidan vaatteet. Tyttäret Maisa, Alma ja Acallia ovat Miisa Kallion kanssa peikkovaatteissaan nukkuvinaan lavan reunalla.

Nyt Mervi Kurki toimii kuiskaajana.

Yli 30 rooliasua

Lavan takana Julma Kumma on täysin valmis, vaikka hänen kohtaukseensa on vielä aikaa. Timo Holmalla on yllään pitkä harmaanvalkoinen peruukki ja punainen viitta. Holman arkiminä konsultoi yritysten tietotekniikan ulkoistamisia. Täällä se on kuitenkin yhdentekevää.

”Teatterissa työpaikan, iän ja sosiaalisen statuksen merkitys katoaa. Sitä tutustuu ihmisiin, joihin ei ehkä muuten tutustuisi. Mutta aikaahan tämä vie.”

Sen tietää varsinkin kuningattaren vaatteissa vuoroaan odotteleva Mari Raunio. Lastentarhanopettajan työstä eläkkeelle jäänyt helsinkiläinen on Sammatin mökin vierasmajassaan ommellut kaikki näytelmän yli kolmekymmentä rooliasua kirpputoreilta keräilemistään kankaista.

”Ihme, että ollaan vielä naimisissa”, vitsailee Raunion mies Mikko Korkea-aho, vaikka hän se oikeastaan on syyllinen koko teatteritouhuun. Korkea-aho haaveili teatteriharrastuksesta jo päivätöissään IT-asiantuntijana. Teatteri pitää miehen vireessä ja täyttää kalenterin.

”Se tässä oikeastaan on se koko juttu, että tämä vie niin täysipäiväisesti aikaa.”

Latvakangas-Koivisto ei jouda nyt juttelemaan, vaikka kulisseissa kuulee aina parhaat jutut. Hän on rustannut itselleen muistilapun; suu liikkuu, kun hän tankkaa repliikkejään äänettömästi. Kyöpelinvuoren noita nousee lavalle vasta näytelmän toisella puoliskolla.

Noitien välistä ystävyyttä

”Poikki!”

Taivaalta ripsii vettä. Mestaritonttu putoaa roolistaan Joni Pitkoseksi ja kiiruhtaa suojaamaan arvokkaita äänentoistolaitteita.

Pääroolin lisäksi Pitkonen vastaa näytelmän äänisuunnittelusta, sävellyksistä ja tekniikasta. Viime yönä hän on valvonut pikkutunneille äänimateriaalia työstäen. Aamulla hän on lähtenyt töihin Lohjan kaupungin sivistystoimeen, missä hän koordinoi kasvatuksen ja opetuksen tukipalveluja. Työpäivän päälle pitää jaksaa vielä neljän tunnin harjoitukset Sampomäellä.

”Missä isin eväät”, Pitkonen kysyy tyttäriltään, kun viimein päästään tauolle.

”Äitillä!”

Ohjaajan palautteen ja eväshetken jälkeen jatketaan. Kun Mestaritonttu pääsee valepuvussa Kyöpelinvuorelle, on viimein varanoidan vuoro.

Tietysti juuri se helpoin repliikki unohtuu. Latvakangas-Koivistoa ei niinkään pelota se, että hän unohtaa oman repliikkinsä vaan, että hän samalla pudottaa jonkun toisen roolista.

Mervi Kurki on onneksi koko ajan tukena. Noidasta ja hänen tuuraajastaan on lyhyessä ajassa tullut hyviä tuttuja. Naiset kulkevat harjoituksiin samalla kyydillä, siinä on tullut juteltua jo paljon muustakin kuin teatterista.

Kun ensi-ilta koittaa, Kyöpelinvuoren noita tietää, että katsomossa istuu ainakin yksi ihminen, joka haluaa juuri hänen onnistuvan.

Vaahterateatteri esittää Mestaritontun seikkailuja Sammatin Sampomäellä 3. heinäkuuta asti.