”Lapseni ovat Gazassa” – Kontulassa asuva Mohammad pelkää pommituksen keskellä olevan perheensä puolesta
Helsingissä asuvan Mohammadin perhe ei pääse pois Gazasta. Vaimon sieltä lähettämät ääniviestit huokuvat pelkoa: ”Olemme hyvin väsyneitä. Pommeja tulee joka puolelta.”
Mohammad Alkhaldin suurin toive on saada perhe turvaan Suomeen.
Helsingin Kontulassa asuvan, Gazassa syntyneen 36-vuotiaan Mohammad Alkhaldin vaimo ja kaksi lasta ovat Gazassa pommitusten keskellä. Israelin kohdistamissa pommituksissa oli marraskuun toisella viikolla kuollut kaikkiaan jo yli 10 000 ihmistä.
Mohammadin vaimo lähti Gazaan vuonna 2019, kun hän oli raskaana. Sinne pääseminen ja etenkin sieltä poistuminen on jo pitkään ollut hyvin hankalaa. Viisumiasioiden vuoksi perhe on ollut erillään siitä lähtien, eikä Mohammad ole nähnyt nyt 4-vuotiasta tytärtään muuten kuin videopuheluiden kautta. Parilla on myös 7-vuotias poika.
Perhe on asunut myös Gazan ulkopuolella, mutta Arabiemiirikuntien ja Israelin rauhan- ja yhteistyösopimuksen seurauksena Arabiemiirikunnat on karkottanut satoja palestiinalaisia, erityisesti gazalaisia. Myös Mohammadin perhe karkotettiin.
Mohammadin vaimo ja lapset asuvat Mohammadin vanhempien luona.
”Sodan alkamisesta lukien on ollut hyvin hankala saada ketään heistä kiinni. Silloin tällöin onnistumme saamaan jonkun ääniviestin läpi.”
Mohammadille saapuneissa ääniviesteissä kerrotaan, että ainakin Gazan keskiosissa, jossa perhe asuu, mitkään palvelut eivät enää toimi. Sairaaloita ei enää ole, ja kauppojen hyllyt ovat tyhjät tai niiden hyllyt on tuhottu.
”Perheeni ei ole lainkaan turvassa. Heidän elämänsä riippuu nyt onnesta. Viereisiin taloihin on osunut pommeja. Voi hyvin olla, että kun menee nukkumaan, ei enää herää.”
Ei unta eikä ruokahalua
Mohammad kertoo, että Israelilla oli joskus tapana ilmoittaa ennalta tietyn paikan pommituksella, jotta ihmiset pääsivät pakenemaan.
”Sitä he eivät enää noudata. Yhtäkkiä voi tulla pommi. Ja myös pakenevia siviilejä on tapettu.”
Huolen ja pelon runtelema Mohammad ei oikein kykene kuvailemaan omaa oloaan.
”Koulu, jota poikani käy, räjäytettiin pommilla, samoin sen vieressä oleva moskeija. Olen koko ajan huolissani, en pysty juuri nukkumaan eikä ruokahalua ole. Etenkään, kun mietin, että mitä perheeni syö vai syökö lainkaan.”
Mohammad soittaa kaksi vaimoltaan äskettäin saapunutta ääniviestiä.
”Toivottavasti Jumala suojelee meitä. Olemme hyvin väsyneitä. Pommeja tulee joka puolelta, he ampuvat tykeillä laivoista, ja sotilaskoneet ampuvat taivaalta”, vaimon ensimmäinen viesti alkaa.
Hän kertoo Mohammadille, että juomakelpoista vettä ei ole. Heidän on juotava hanavettä, jonka kaikki tietävät epäterveelliseksi, mutta muutakaan ei ole.
”Lapset pelkäävät pommeja ja kovaa meteliä tosi paljon. Moni perhe on menettänyt kotinsa ja tullut tänne meidän luoksemme. Kaikille ei ole patjoja eikä peittoja, ihmiset nukkuvat lattioilla”, vaimo kertoo viestissä.
Vaimo kertoo, ettei kenelläkään ole tarpeeksi ruokaa.
”Mutta olemme löytäneet vähän jauhoja, että voimme tehdä leipää.”
”Kaikki on pommitettu”
Toisessa ääniviestissä vaimo sanoo hengitysilman olevan pommitusten jäljiltä aina täynnä pölyä ja kaasuja.
”Keuhkoni menivät tukkoon, enkä ole pystynyt hengittämään kunnolla.”
Vaimo keskeyttää muutaman kerran puhumisen, koska alkaa yskiä voimakkaasti.
”Ei ole sairaalaa tai mitään paikkaa, minne mennä. Kaikki on pommitettu. Yskäni on jatkuvaa, ja öisin se herättää kaikki nukkuvat.”
Vaimo kertoo ääniviestissään, ettei ole saanut yhteyttä omiin vanhempiinsa tai sisaruksiinsa.
”Pelkään heidän puolestaan. Kunpa saisin varmuuden, että edes joku heistä on kunnossa.”
Perheensä puolesta rajusti pelkäävä Mohammad ei voi tehdä muuta kuin odottaa.
”Olen pyytänyt perheenyhdistämistä jo ennen tämän sodan alkua. Olisi hienoa, jos joku voisi auttaa sen edistämisessä. En toivo muuta kuin että lapseni pääsisivät Suomeen ja saisivat turvallisen elämän.”
