Lemmenjoen kultakuume 70 vuotta – Metsähallitus haluaa hävittää vanhat kullankaivajien kämpät – Miksi niitä ei hyödynnetä matkailussa?

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Tommi Taipale
Lemmenjoen ensimmäinen kultaryntäys nähtiin 70 vuotta sitten. Nyt kultamaat hiljenevät poliittisilla päätöksillä.

Tästä taisikin tulla ulkomaanreissu.

Olemme taittaneet vuoroveneellä Lemmenjokea parikymmentä kilometriä Njurgalahdesta ylävirtaan, Kultahaminaan. Sen jälkeen kapusimme seitsemisen kilometriä ylös Hengenahdistuksen mäkeä, joka on nimensä mukainen. Olemme jo 280 metriä korkeammalla merenpinnasta kuin veneestä astuessamme.

Ja nyt olemme rajalla. Pellisenlaen huipulla seisoo Miessinmaa-viitta, jonka alla on huomautus: Älä tallaa nurmikoita.

Miten valtio määritellään? Miessinmaalla on ainakin oma passi, lippu, lentokenttä ja kulttuurikeskus. Oma rahakin oli, Miessin markka, tosin sitä on lyöty kautta aikojen tasan yksi kappale. Etupuolella luki Miessin marka ja takapuolella Miessinpakki. Ei se täällä erämaassa ole niin nuukaa, jos kirjaimia unohtuu välistä.

Nykyään kukaan ei tiedä, missä markka on, sillä se varastettiin Tankavaaran kultamuseosta vuonna 1997.

Passeja ei tarkasteta

Ari Puhakka pysäyttää mönkijänsä rajapaalun viereen. Hän on hakenut tavaroita naapurivaltaukselta ja pysähtyy nyt soittamaan kotiin. Omalla kultatyömaalla, alhaalla Karikurussa, ei puhelin toimi.

Passintarkastusta Puhakka ei ryhdy suorittamaan. Kun hyvät yöt on toivotettu, hän painuu tupakka huulessa kuruun. Mekin jatkamme matkaa.

Vielä kolme kilometriä ja olemme Miessinmaan kuvernementin hallinnollisessa keskuksessa.

”Kuvernöörin toimisto”, seisoo oven yläpuolella. Sen alla on pari sääntöä: alkoholin nauttiminen sallittu alkoholista nauttiville, tupakointi kielletty tupakoimattomilta. Molempia on helppo noudattaa.

Toimistona esiteltävän turvekammin rakensi 1940-luvun lopulla Niilo Ranttila, jota on kutsuttu Lemmenjoen kullan löytäjäksi. Tunnetuin asukas oli kuvernööri Heikki Pihlajamäki, joka haudattiin Inarin hautausmaan Pyrkyrien palstalle muiden kultalegendojen viereen 1989.

Uutta kuvernööriä ei ole valittu. Järjestys Miessinmaassa tuntuu säilyvän ilman muodollista valtionpäämiestä.

Pirjo Kylä-Laaso esittelee hippua, jonka hänen miehensä Tauno Leino löysi ensimmäistä kertaa Lemmenjoella kultaa huuhtoessaan moottoripyöräreissullaan kultamaille. Hipusta syntyi kipinä lähteä kaivamaan kultaa ammatiksi.

Laskut löytävät

Kaksi kaivinkonetta seisoo Korhosenojan varressa. Vieressä on tuoreita jälkiä, mutta ketään ei näy. Hitsi, tuliko käveltyä monta kilometriä turhaan.

Ei sentään. Juuri kun aiomme luovuttaa, mönkijän kumea papatus alkaa lähestyä.

”Käytiin Pellisenlaella maksamassa laskuja tabletilla. Tännekin vaan laskut tulee”, Tauno Leino, 70, selittää.

Laskut saa maksettua, kun tekee töitä. Tässä kurussa ei työtunteja lasketa. ”Juhannuspäivänä pidämme vapaata”, Leino ja hänen vaimonsa Pirjo Kylä-Laaso, 67, linjaavat.

Ensin käynnistetään puimakoneesta itse rakennettu pumppu, joka imaisee vettä neljä kuutiota minuutissa. Sitten polkaistaan tulille seula, joka hytkyy ja rämisee. Sitten molemmat kapuavat omiin kaivinkoneisiinsa.

Leino mättää maata lähemmäksi ja Kylä-Laaso kauhoo sitä seulaan. Tämän kaulassa killuu isännän ensimmäinen kultahippu. ”Tauno opetti minut ajamaan konetta.”

Homma on aika simppeliä. Kaikki maa ”pestään” eli pyöräytetään seulan läpi. Muuta maata painavampi kulta painuu pohjalle ja jää seulan rihloihin. Kerran viikossa rihlat puhdistetaan.

”Sitten pitäisi jotakin löytyä. Muuten tulisi pankin kanssa äkkiä erimielisyyksiä.”

Koneet on ajettu tänne vuosia sitten keväthangilla 40 kilometrin päästä. Joka talvi eläkeläispariskunta kuskaa Miessijoen ja Korhosenojan haaraan moottorikelkalla satoja litroja polttoainetta, varaosia sekä koko kesän kuivamuonat ja säilykkeet.

Rahaa konekaivuun hurahtaa kymppitonni vuodessa. ”Pärjätty on ja hiukan saatu makkaraakin leivälle”, Kylä-Laaso muotoilee.

Konekaivu päättyy

Kaivajan leipä on hieno kultahiekka, josta maksetaan maailmanmarkkinahintaa, noin 34 euroa grammalta. Makkaraa saa, jos löytää hippuja. Isosta hipusta voi saada jopa kymmenkertaisen grammahinnan.

Leinon nimissä on Lapin 150-vuotisen kullankaivun historian 18:nneksi suurin hippu. 118-grammainen mötikkä osui käteen yhdeksän vuotta sitten. ”Panin sen taskuun. Vasta illalla mökillä katsoin, että tämähän on aika iso.”

Nyt puronvarressa Korhosenojan ja Miessijoen haarassa painetaan töitä urakalla. Kullan koneellinen kaivu kielletään Lemmenjoen kansallispuistossa siirtymäajan jälkeen, kesäkuun lopussa 2020. Jos koneet eivät pahasti hajoile, pariskunta saa kaivospiirinsä juuri ja juuri käytyä läpi.

Vielä kovempi kiire on muutaman kilometrin päässä Ruihtuäytsissä ja Puskuojalla, josta on löytynyt pitkä rivi isomushippuja. Ne ovat kultahippuja, joiden pituus on yli 15 milliä.

Perinteisesti kultamailla on kokoonnuttu uuden löydön kunniaksi hippujuhliin, mutta Mika Telilän ja Pekka Postilan kaivospiirillä juhlitaan vasta heinäkuussa 2020. Siihen asti painetaan töitä tauotta.

Pirjo Kylä-Laaso perkaa tunturipuroa kaivonkoneella. Maa pestään ja siellä oleva kulta jää seulan rihloihin.

Näin kultakuume iskee

Leino on jyystänyt Korhosenojan penkkoja parikymmentä vuotta. Kylä-Laaso on kaverina kahdeksatta kesää. Kultakuume on vähän mystinen tauti selitettäväksi siihen sairastumattomalle. ”Se iskee, kun koskee ensi kertaa kädellään märkää hippua”, Leino sanoo.

”12 päivässä laitettiin pystyyn kämppä, sauna ja huussi. Kolmet harjakaiset ja kahdet savuviinat alle kahdessa viikossa”, hän kuvailee työmaansa alkua.

Tänä vuonna pariskunta saapui Miessinmaahan vappuna. Juhannukseen mennessä he olivat käyneet Inarissa kerran. ”Täällä ei katsella ruokien parasta ennen -päiväyksiä niin tarkkaan”, Kylä-Laaso nauraa.

”Minulta on kyselty, miten täällä voi pärjätä. Täytyy tulla itsensä kanssa toimeen. Täältä ei lähdetä shoppailemaan tai pubiin. Mutta meillä on lämmin kämppä ja kiva sauna.”

Muitakin ilonaiheita löytyy. ”Meillä on jo salaattia omasta kasvimaasta. Kun vielä rupeaa saamaan perunaa, niin on se hyvää!”

Perunaa – tunturilakeudella?

”On meillä avomaankurkkuakin. Toissa kesänä se kasvoi tosi hyvin.”

Perhekaivu hiipi kultamaille vasta 1990-luvulla. Alun perin kullanetsintä oli miehistä touhua. Jopa niin miehistä, että kun hollantilainen seikkailija Petronella eli Sylvia van der Moer vuonna 1949 vietti muutaman kuukauden kultakämpän kokkina Morgamojalla, Lemmenjoen sivujoella, hän onnistui synnyttämään legendan.

Seikkailijan mukaan nimetyt Petronellan kukkulat lienee nuorimpia suomalaisiin karttoihin lisättyjä paikannimiä. Kukkuloille vuosikymmeniksi kadonnut nainen myös palasi, kun hänen tuhkansa siroteltiin erämaahan kesällä 2014.

Lemmenjoen kulta löytyi sodan jälkeen 1945. Hurjin kultaryntäys nähtiin tasan 70 vuotta sitten 1948, jolloin tunturipurojen varsiin pureutui jopa parisataa onnenonkijaa. Muutamat jopa rikastuivat, useimmat eivät.

Ryntäys hyytyi kullan maailmanmarkkinahinnan romahduksen siivittämänä yhtä nopeasti kuin syntyikin. 1950-luvun puolivälissä jäljellä oli vain kymmenkunta elinkautista – sodan murjomia miehiä, jotka löysivät erämaasta oman terapiansa.

Yksi heistä oli Pihlajamäki, joka asui majoituspaikkanamme toimivassa kammissa ympäri vuoden. Kuvernööri metsästeli ja kalasteli. Kun kävi kaupassa vain kerran vuodessa, ei rahan – eli kullan – tarve ollut suuri.

Sen verran jalometallia maa kuitenkin antoi, että sadalle Miessinmaan passin haltijalle postitettiin gramma kultaa jokaisesta syntyneestä tyttövauvasta.

Mullis poikansa Nils-Emili Kallan kanssa kaivoksellaan Palmrootinojalla. Lapiolla kaivetaan patoallasta vesien hallintaa varten.

”Omituisia otuksia”

Mutta kylläpä tunturinrinteessä liitää iso valkoinen lintu. Ei sittenkään. Sehän on jalkapallo.

Pallo unohtuu nopeasti, kun ehdimme Huvikummun pihaan. Nils-Emil Kallalla, 7, on tärkeää näytettävää. ”Katsokaa, sain kultaa! Itse vaskasin.”

Seuraavaksi Nils-Emilille laitetaan Palmrootinojaan omat rännit.

Niin on isä Mullis eli Kai J. Rantanen, 49, luvannut.

Mullis on nakertanut tätä kurua käsipelissä tasan 30 vuotta. ”On mennyt nuoruus, parikymmentä lapiota ja pari kolme vakavaa ihmissuhdetta.”

Mullis osui Miessinmaahan saapuessaan keskelle toista kultaryntäystä. 1970-luvulla kultaturismi alkoi viritä ja kullankaivu sai julkisuutta. Sen houkuttamana viimeiset elinkautiset saivat seurakseen nuorta verta.

Ensimmäinen kaivinkone oli nähty jo 1951–52. Varsinaisesti koneellinen kullankaivu Lemmenjoella alkoi 1976. Konetyön ja vesiensuojelun metodit kehitettiin seuraavien kymmenen vuoden aikana, ja koneet levisivät kymmenille valtauksille.

Vaikka Mullis on itse lapiokaivaja, hän on vienyt Lemmenjoella kehitettyjä konekaivun tapoja Lapin kullankaivajien liiton edustajana Siperiaan asti. ”Ympäristövaikutukset huomioivalla kaivutekniikalla voisi olla vientiä eri puolilla maailmaa.”

Mulliksen mielestä konekaivun kielto ja muut kullankaivun rajoitukset ovat pelkkää politikointia. Huhujen mukaan konekaivun kiellolla lunastettiin lehmänkaupassa hyväksyntä Pyhäjoen ydinvoimalahankkeelle. ”Ehkä me olemme sen verran pieni omituisten otusten porukka, että meitä vastaan on helppo argumentoida.”

Mulliksen mukaan kullankaivun alasajo osuu huonoon hetkeen. Kiinnostus hippuihin ja kullan alkuperään kasvaa. Kullankaivajain liitto kehittää sertifiointia, jossa esimerkiksi vihkisormuksen kulta voidaan jäljittää kaivajaan asti.

”Nyt esiintymät, tuotantometodit ja vesiensuojelu ovat hallussa. Konekaivun siirtymäaikaa pitäisi jatkaa ja tutkia, mitkä sen ympäristövaikutukset oikeasti ovat. Uudessa kaivoslaissa isojen kaivosyhtiöiden toimintaa helpotettiin, mutta tällainen artesaanikaivu ajetaan alas. Monissa maissa on tehty sama virhe ja huomattu se vasta jälkikäteen.”

Myös saamelaiskäräjien negatiivinen suhtautuminen kullankaivuun ihmetyttää Mullista. Porot suosivat maisemoituja kaivosalueita, jotka ruohottuvat nopeasti, joten toiminnasta ei ole haittaa poronhoidolle.

Helsinkiläinen Pekka Itkonen on kaivanut Miessijoen varresta vuosien saatossa 40 kiloa kultaa.

Ohikiitävä onnenhetki

Mullis ja Nils-Emil palaavat työmaalle lapiot käsissään. Mullis muistuttaa vanhoja kultamaiden elinkautisia siinä, että kullankaivu on elämäntapa, johon kuuluvat olennaisina myös metsästys, kalastus ja eräelämä.

Nyt työ näyttää parhaat puolensa, mutta on hakkua heilutettu räntäsateessakin. ”Onhan tämä sellaista, että 30 vuoteen en ole haistanut vastaleikattua nurmea tai maistanut tuoreita mansikoita. Mutta jos tähän suhtautuu argentiinalaisen tangon intohimolla, jostain pitää myös luopua.”

Mulliksen vasen käsi leikattiin toissa vuonna. Myös niskat vihoittelevat, ”kun on gynekologin kädet ja koneporarin sielu”.

Millä mainari jaksaa? ”Ne ohikiitävät onnenhetket, kun löytyy hippu, jota kukaan ei ole ennen nähnyt. Se on kuin jallittaisi vanhan metson tai saisi ison lohen. Ja sitten tämä mielettömän hieno yhteisö ympärillä…”

Yksi ”mielettömän hienon yhteisön” saavutus sijaitsee puolitoista kilometriä Mulliksen kämpästä koilliseen. Melkein tunturin huipulla seisoo Jäkäläpään kulttuurikeskus ja Karhukorhosen kirjasto.

Paikka on myös Miessinmaan kansainvälinen lentokenttä, tunnukseltaan EFJP. Hurjimman kultaryntäyksen aikoihin 70 vuotta sitten tänne oli säännöllinen lento kahdesti viikossa. Nyt koneita ei ilmeisesti ole näkynyt vuosiin, mutta kenttä on yhä käytössä.

”Kirjastossa ehdoton hiljaisuus”, valistaa lappu seinällä. Hyllyiltä löytyy Hannu Salamaa, Kalle Päätaloa, Maksim Gorkia. Yksi Tex Willer. Ja muutakin: Pizzoja ja italialaisia leipiä, Haircare and Beauty Book, 8-osainen Tiedon portaat vuodelta 1966…

Vuonna 2002 avatun kirjaston pohjakokoelma on saatu lahjoituksena Oulun kaupunginkirjastolta ja sittemmin se on täydentynyt sattumanvaraisesti.

Muutenkin Miessinmaan kulttuurielämä on ollut vilkasta. Vuosittain on järjestetty pesäpallo-ottelu ja uimakisat erään kultatyömaan selkiyttämisaltaassa. Viime vuosina kultamailla ovat heittäneet keikan ainakin Jii Karjalainen ja Jaakko Laitinen & Väärä Raha.

Tasaiseksi taputeltu kuru

Jo tutuksi käynyt kortteeri löytyy tunturin juurelta. Pihlajamäen kuva katselee seinältä. Unenpöpperössä mietin, mitä elinkautinen olisi tuumannut, jos häntä olisi kutsuttu ”artesaanikaivajaksi”.

Aamulla huomaamme, että olemme saaneet naapurin. Pekka Itkonen, 66, virittelee kämppänsä katolla talven aikana notkahtanutta tv-antennia, jotta pääsisi katsomaan jalkapalloa. Muutenkin ajatukset ovat vielä osittain muualla. ”Just löin Vuosaaren golfkentällä [Helsingissä] 320 metriä myötätuuleen – uusi ennätys!”

Itkonen kaivaa pöydälle kasan kultahippuja. Uskaltaisikohan niihin koskea, kun eivät ole märkiä… Kaikkiaan kaivinkoneen kauhaan on vuosien varrella tarttunut 40 kiloa kultaa. Onneksi konekaivua vastustanut Pihlajamäki ei ehtinyt nähdä, miten hänen laattakivistä latomansa riventeeraukset katosivat koneen kitaan.

Mutta nyt se on ohi. ”Asennoidutaan niin, että aletaan panna pillejä pussiin. Maisemointi alkaa. Tuohon tulee museoalue, johon vanha Åkerman ja pesulaite jäävät muistoksi.”

Muutama vuosi sitten Miessijoen varsi oli täynnä vilskettä, mutta nyt kuru alkaa olla taputeltu tasaiseksi.

Kullankaivajien kämpät seisovat tyhjillään. Yhdessä niistä toimi aikoinaan kuvernöörin virallisella luvalla Miessinmaan casino.

Pekka Itkosen kultalöytöjä ja luonnon muokkaamasta hipusta tehty riipus Itkosen kämpän pöydällä.

Löysässä hirressä

”Kultamaat saattavat kohta olla samassa jamassa kuin 1950-luvulla. Taas tänne jäävät vain elinkautiset”, Aki Karvonen, 46, pohtii.

Hän on epäilemättä yksi uusista elinkautisista. Vakituinen osoitekin on Karukorvenkurussa Jäkäläpään pohjoispuolella ilman kadunnimeä tai talon numeroa.

Elinkautisen elkeitä osoittaa myös, että Karvonen myöntää avoimesti, ettei kyse ole vain kullasta, vaan elämäntavasta. Mutta helppoa sen toteuttaminen ei tulevaisuudessa ole.

”Olemme löysässä hirressä. Kaivospiirit lakkautetaan 2020 ja joudumme hakemaan kullanhuuhdontalupia. Rakennukset pitäisi purkaa aina talveksi”, Karvonen pudistelee päätään.

Hän ihmettelee myös, miksi Metsähallitus vaatii vanhojen kullankaivajien kämppien hävittämistä paria museoitua kohdetta lukuun ottamatta, vaikka se on juuri avannut alueelle uuden kultateemaisen retkeilyreitin.

”Vanhimmat rakennukset ovat 1940-luvulta. Koko EU:ssa ei ole vastaavaa kulttuurikohdetta.”

Mutta eipä murehdita enempää, kun talossa on isännän leipomaa tuoretta leipää, ja saunakin lämpenee.

Pienen mökin katolla ei liehu Miessinmaan vaskoolilippu, vaan Australian kullankaivajien kapinalippu. Jopa Australian demokratian alkupisteenä pidetty Eurekan kapina syttyi vuonna 1854, kun kullankaivajat nousivat vastustamaan olojensa kurjistamista.

Jos yhteiskunta ei anna armoa, ehkä kullankaivajien pitäisi perustaa Miessinmaahan oikea vapaavaltio – vähän kuin Kööpenhaminan Christiania.

X