Pieruhuumori kutkuttaa lasten nauruhermoja sukupolvesta toiseen – Saako näille vitseille vielä nauraa päiväkodissa?
Huumori on tärkeä elementti pienten lasten elämässä, kasvussa ja kehityksessä. Ennen kaikkea huumori on ihmisten välisiä hymyjä ja nauruja, jotka ovat pienen lapsen kannalta tärkeää sosiaalista liimaa.
Huumorin avulla lapset voivat turvallisessa ympäristössä testata rajojaan, hallita ihmissuhteitaan ja saada yhteyden toisiin lapsiin ja aikuisiin. Epäjohdonmukaisuudet ja yllättävät ilmiöt innostavat lapsia nauramaan., kertoo Tuula Stenius kasvatustieteen väitöskirjassaan.
Pieruhuumori naurattaa lapsia, koska he oppivat jo hyvin pieninä, että pierut ovat hassuja. Oppia tulee esimerkiksi oman perheen sekä lastenkirjallisuuden kautta.
”Lapsi huomaa, että kun hän sanoo jotain kakka- ja pierujuttuja, sille nauretaan. Ekaluokkalaisille oli eräässä tutkimuksessa annettu tehtäväksi piirtää jokin hassu olento ja kerro, mikä siinä naurattaa. Yli kahdeksankymmentä prosenttia lasten piirtämistä hassuista olennoista sisälsi pissaa tai kakkaa”, sanoo marraskuussa kasvatustieteen tohtoriksi väitellyt Tuula Stenius.
Lapsia naurattaa aina myös niin sanottu slapstick-huumori, eli huumori, jossa joku esimerkiksi törmää johonkin esineeseen tai saa kakun naamansa.
”Koheltaminen naurattaa lapsia. Kun ei oleteta, että jotain hassua tapahtuu, mutta sitten tapahtuukin. Se on juuri näitä lapsia naurattavia epäjohdonmukaisuuksia.”
Huumori on sosiaalista liimaa
Pieruhuumorille ja muille epäsovinnaisuuksille saa nauraa lasten kesken ja myös päiväkodissa, sillä huumori on tärkeä elementti pienten lasten elämässä, kasvussa ja kehityksessä. Ennen kaikkea huumori on ihmisten välisiä hymyjä ja nauruja, jotka ovat pienen lapsen kannalta tärkeää sosiaalista liimaa.
”Tutkimukseni perusteella se on aivan oleellinen osa lasten elämää ja tapa olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa hyväntahtoisella tavalla. Sosiaaliset hyödyt ovat mittavat ja lapsen itsetuntokin kehittyy, kun hän saa läpi omia juttujaan, jotka naurattavat muita.”
Tuula Steniuksen mukaan lapsia naurattavat kaikenlaiset epäjohdonmukaisuudet, kuten vaikkapa se, jos lapselle sanoo ”vihreä karhu”, kun lapsi tietää, etteivät karhut ole vihreitä.
”Juuri tämmöiset pienet oivallukset tuntuvat lapsista niin hauskoilta.”
Hyperhauskuus menevät överiksi
Tutkimustaan varten Tuula Stenius keksi yhden uuden termin, hyperhauskuus.
”Siinä porukalla hauskuutellaan ja nautitaan, kun jutut menevät överiksi.”
Kun Stenius havainnoi pienten lasten toimintaa päiväkodissa, hän huomasi lasten salamannopeasti innostuivat jostain asioista.
”Se saattoi olla joidenkin asioiden toistamista tai joidenkin asioiden liioittelua. Kun lapset piirtelivät, joku sanoi hyppäävänsä tussiin ja toinen vastasi hyppäävänsä televisioon. Tämmöinen oli heistä tosi hauskaa.”
Kun Tuula Stenius sanoi 6-vuotiaille, että on nyt tutkinut lasten huumoria ja näyttää siltä, että lapsia naurattavat pierut, niin välittömästi kahdentoista lapsen ryhmä reagoi asiaan innostuneesti.
”Yksitoista heistä pomppasi pystyyn ja ryhtyi tekemään pieruääniä, osa suullaan ja osa kainalopieruja. He alkoivat huudella, että katso tätä ja kuuntele tätä. Lasten erityisominaisuus on olla näin spontaani, aikuiset eivät ole yhtä spontaaneja.”
Voiko hassuttelu muuttua häiriöksi?
Missä sitten kulkee raja siinä, että lasten innokas hassuttelu muuttuu aikuisten silmissä häiriöksi?
”Siitä varmasti ollaan hyvin erimielisiä, että missä se raja kulkee. Varmasti voi olla häiritsevää, jos esimerkiksi päiväkotiryhmän pitäisi isona porukkana liikkua johonkin, ja meteli nousee ryhmässä korkeaksi. Aikuiset lopettavat sellaisen aika äkkiä. Mutta havaintojeni mukaan pienissä ryhmissä tulee harvemmin vastakkainasettelua, jossa innokas hassuttelu koettaisiin häiriöksi.”
Pieruhuumori voi joskus antaa luvan pieraista äänekkäästi ja leikin ja hassuttelun aikana normaalit säännöt eivät muutenkaan päde. Aikuinen ymmärtää, että leikin jälkeen palataan normeihin, lapsiakin voi auttaa tässä siirtymässä.
”Ihmisillä on niin paljon sosiaalisen käyttäytymisen sopimuksia ja sääntöjä, joita lapset vasta harjoittelevat. Sanoisin, että tässäkin avain onnistumiseen on ennakointi. Jos ollaan menossa johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ei voi hassutella, niin käydään se etukäteen lasten kanssa läpi.”
Steniuksen tutkimuksessa huumori ja kiusaaminen eivät kuulu yhteen.
”Ei tullut esiin yhtään sellaista tilannetta, että olisi kiusattu. Kiusoittelua oli, mutta se on eri asia. Huumorin määritelmä on minulla tässä ollut, että yrittää naurattaa toista. Eli ajatuksena on, että tästä tulee hauskaa.”
Tuula Stenius muistuttaa, että lapset oppivat asioita matkimalla. Matkimisesta ammentaa myös pieruhuumori.
”Korostan sosiaalista ja kulttuurista näkökulmaa. Siksi on hyvä, että paikalla on aikuinen ohjaaja. Muuten lasten kesken voi tulla tilanteita, että nauretaan toisen kustannuksella. Jos aikuinen on paikalla, voidaan lasten kanssa käydä läpi, että tämä asia ei tuntunut kivalta eikä ollut hauskaa.”