Kai ”Kuju” Hyttinen tuli isäksi menestyskiidon keskellä eikä nähnyt lastensa kasvua – ”Olin vierailija omassa kodissani”
Kai ”Kuju” Hyttinen on tehnyt musiikkia yli 55 vuotta, mutta se on vain osa häntä. Hän ei ole koskaan lukinnut elämänsä suuntaa, vaan tehnyt rohkeasti sitä, mitä sydän on sanonut.
Kai Hyttinen käy puolisonsa kanssa uimassa Teerijärvellä niin usein kuin pystyy. ”Uikkarit jalkaan ja aamutakki päälle. Hurautamme rantaan kotoa autolla.”
Miljoonakellot rönsyilevät päättyvän tien päässä olevan omakotitalon edustalla. Kai Hyttinen on pihalla vastassa, kasvoilla tuttu lempeä hymy. Täällä Orivedellä on nyt hänen kotinsa ja turvasatamansa.
Avara, kolmessa tasossa oleva persoonallinen talo löytyi seitsemän vuotta sitten, kun Kai ja hänen puolisonsa Anne etsivät kotia Tampereen lähiseudulta. Annen kanssa Kuju on ollut yhdessä 15 vuotta.
”Orivedellä on kaikki tarvittava: Lidl, Tokmanni ja hyvät uintipaikat. Täältä ajaa alle tunnin Tampereelle. Laulan siellä ortodoksisen kirkon kuorossa”, Kuju kertoo.
Kirjasto on Kujun lempipaikkoja Orivedellä. © Sara Pihlaja
”Koti on täällä”
”En ole kiinni missään, koska jo lapsena totuin muuttamaan usein. Työni ovat olleet milloin missäkin, eikä minulla ole ollut pysyvää työyhteisöä. Koti on nyt kuitenkin täällä.”
Menneitä vuosia Kuju muistelee lempeydellä ja humoristisesti. Elämän varrella on ollut kohtaamisia, joilla selkeästi oli syvempi tarkoitus.
Oriveden helmiä ovat retkeilyreitit ja ladut. Viime talvena hiihto tosin jäi polven tekonivelleikkauksen vuoksi. © Sara Pihlaja
Hämeenlinna: hiljaisen miehen malli
”Synnyin Mikkelissä tammikuussa 1947 ja olin kahden kuukauden ikäinen, kun muutimme Hämeenlinnaan. Asuimme OTK:n eli Osuustukkukaupan tuotantolaitoksen työntekijöiden asuinalueella. Isä oli OTK:lla konttorihommissa.
Asuin siellä kaksivuotiaaksi ja sain ensimmäisen elämänoppini: ei kannata työntää pakkasella kieltä ratakiskoon. Oli veristä puuhaa, kun äiti repi minut irti.
Isän työn vuoksi muutimme neljäksi vuodeksi Kuopioon. Siellä sain siskon ja veljen.
Isä oli viisi vuotta sodassa. Hiljainen mies sieltä tuli takaisin, ja ne piirteethän siirtyvät. Jos väsyn, sulkeudun helposti ja vetäydyn itseeni. Tuntuu, että pitää poistua paikalta henkisesti.
Oli onnenpotku, kun isä peri tätinsä pienen asunnon irtaimistoineen. Hän sai sen myymisestä pienen pääoman, jonka turvin rupesimme rakentamaan omakotitaloa Katumajärven lähelle Hämeenlinnaan.
Työmaalla oli paljon isän tuttuja, sillä siihen aikaan sotakaverit auttoivat toisiaan. Jokainen antoi omaa osaamistaan, ja jokainen sai jotain. Opin arvostamaan yhdessä tekemistä, toisten tukemista ja talkoohenkeä.”
Suomenniemi: positiivinen asenne
”Lapsuuden kesät vietin mummolassa. Mummo asui kahden siskonsa kanssa pientilalla Suomenniemen Karkauksen kylässä. Talossa ei ollut puhelinta tai sähköä, mutta kaikki toimi. Osallistuin tilan töihin ja kävin mummon kanssa mato-ongella. Mummon siskot perkasivat tuomamme ahvenet.
Lapsuuden kesistä ammennan yhä asennetta. Mummo ja hänen siskonsa suhtautuivat myönteisesti elämään. Kukaan ei ollut katkera eikä syytellyt ketään, vaikka elämä oli kohdellut heitä kaltoin: kaikki olivat jääneet leskiksi, ja yksi oli menettänyt kaikki neljä lastaan: kolme pieninä ja neljännen sodassa.
Muutimme usein, ja mummola oli ainut pysyvä paikka. Siitä tuli minulle rakas. Siksi maaseudun autioituminen iski minuun kovaa.
Nykyisin minulla on mökki mummolan tiluksilla. Päätalo on tyttärieni käytössä, ja he viihtyvät siellä lomillaan.”
Hämeenlinna: kuuluisuuden kirot
”Hämeenlinnan lyseossa soitin koulun orkesterissa, ensin viulua ja sitten bassoa. Seurakuntatalolla Hämeenlinnan keskustassa oli lauantaisin ”iltamat”, joihin me nuoret järjestimme ohjelmaa.
Kuuluminen seurakuntanuorten yhteisöön oli tärkeää, koska siellä tapasi tyttöjä. Syntyi sutinaa, ihastuttiin ja rakastuttiin, erottiin ja riideltiin. Oikea ensirakkauteni on hämärtynyt muistoissani: kohtaamiset eri ihmisten kanssa menevät vähän sekaisin, mutta sen muistan, että syviä tunteita koin seurakuntatalon porukassa.
Siihen aikaan jo pieni suudelma oli kova juttu – silloin ei todellakaan kähmitty. Myöhemmin kyllä kähmittiin senkin edestä.
Keväällä 1966 pääsin ylioppilaaksi ja muutin omilleni. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen levyttämäni kappale. Se oli Tyttö eli käännösversio The Beatlesin kappaleesta Girl.
Hetkessä kaikki muuttui taloudellisesti, henkisesti ja moraalisesti. Loikka seurakuntanuorista Irwin Goodmanin syyskiertueelle oli valtava.
Neidot olivat hulluina laulajien ja varsinkin Irwinin perään. Tuntui kummalliselta, että joku rupeaa katsomaan ylöspäin. Sitä ei kestänyt ollenkaan, kyllä sellainen pilaa ihmisen.
Valvottiin yöt ja ryypiskeltiin, nukuttiin pitkälle aamupäivään. Elämäntyylistä tuli minulle uusi normaali. Se oli alan tapa, ja muutenkin Suomessa juotiin 70-luvulla paljon.
Kyllästyin juomiseen 2000-luvun puolella. Huomasin, että on paljon mukavampiakin asioita. Hurahdin golfiin. Tuntui hauskemmalta pelata golfia kuin olla kankkusessa. Noin 15 vuotta sitten jätin alkoholin kokonaan.”
Tuore iskelmälaulaja vuonna 1968 Helsingissä, jonne hän muutti. Pitkä ura jatkuu joulukuussa kiertueella Lea Lavenin, Marion Rungin ja Markku Aron kanssa. © Lehtikuva
Helsinki: vierailija kotona
”Uran vuoksi oli muutettava Helsinkiin. Ensin asuin Eirassa Tehtaankadulla. Ylimmän kerroksen palvelijanhuone – vessanpytty, pesuallas ja huone – sopi elämänvaiheeseen täydellisesti.
Musiikki ja ura veivät mennessään, mutta jossakin välissä kohtasin Kristiinan. Hän oli armeija-aikaisen tuttuni Urhon työkaveri Finnairilla, ja Urho junaili meidät yhteen.
Yhdessäolo tuntui hyvältä. Menimme kihloihin ja aloimme pian odottaa esikoistamme. Muutimme Helsingin Käpylään.
Vauva syntyi keskellä kovaa menestyskiitoa vuonna 1973. Olin silloin 26-vuotias. Olin paljon poissa kotoa enkä ymmärtänyt isyyden merkitystä. Samoin kävi seuraavienkin lasten kohdalla, mutta nuorimman kanssa ehdin olla enemmän jo vauva-aikana. Minulla on kolme tytärtä ja yksi poika.
Vasta myöhemmin tajusin, miten paljon menetin, kun en ollut näkemässä lasteni kasvua. Niihin aikoihin olin vierailija omassa kodissani.
Lasten kanssa olen puhunut tästä myöhemmin, ja he sanovat, ettei minun poissaoloni vaivannut heitä. Itse olen surrut käytöstäni.
Keikkaa riitti, mutta koko ajan epäilin, että se mitä tapahtuu, ei ole ihan totta. Suosio tuntui liian suurelta. Liian suuri kiitos turmelee ihmistä ja vääristää minäkuvan. Kun saa jatkuvasti erityiskohtelua, tottuu siihen ja alkaa käyttää sitä hyväkseen.
Vääristyneestä minäkuvasta toipuminen kesti pitkään ja vaati asian aktiivista käsittelyä.”
Kuju ja Kari Kuuva 70-luvun vauhdikkaina vuosina. © Kai Hyttisen kotialbumi
Muonio: isoja muutoksia
”Vuoden 1972 Dirlanda-albumillani oli kappale Eikö Muonio vastaa. Tasan 40 vuotta myöhemmin lähdin vuodeksi eräopaskouluun Muonioon. Asuin siellä muutaman kuukauden vielä opintojen päätyttyä ja talvella 2004 muutin Kilpisjärvelle.
Lappiin lähtemiselle oli kaksi kimmoketta. Kaverini, matkailuyrittäjä Jokke Kämäräisen matkassa olin päässyt kalaretkille upeisiin paikkoihin. Kun istuimme nuotioilla iltaisin ajattelin, että tällaista minäkin voisin tehdä työkseni. Eräopaskoulusta saisin ammatillisia välineitä siihen, miten turistien kanssa toimitaan.
Toinen kimmoke oli mukanaolo esityksessä, joka epäonnistui täysin. Minua hävetti joka kerta mennä lavalle ja kypsyin esiintymiseen kokonaan.
Olin 55-vuotias ja kysyin koululta, otetaanko kurssille näin vanhoja. He sanoivat, että tervetuloa.
Yksi suuri elämänmuutos ruokki toista. Avioliitto Kristiinan kanssa oli tullut tiensä päähän. Muuttaessani Muonioon olimme vielä virallisesti yhdessä, mutta pian erosimme. Pitkä erillään oleminen vahvisti tunnetta, ettemme enää tarvinneet toisiamme.
Ehdimme olla yhdessä lähes 30 vuotta, ja hyvä yhteistyö säilyi eron jälkeenkin – jollakin tasolla ystävyyskin.”
Kilpisjärvi: luonnon voima
”Ensimmäinen kotini Kilpisjärvellä oli pieni vuokramökki, jonka perustukset olivat vähän pettäneet. Talousveden kannoin Kilpisjärvestä. Myöhemmin ostin juuri rakennetun paritalon puolikkaan.
Elämä oli reipasta. Keväthiihtosesonki kesti pari kuukautta, ja silloin hiihdin ryhmien kanssa kuusi tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa.
Ystävystyin poromies Juhan kanssa. Pääsin liikkumaan tunturissa ihmisen kanssa, joka on ikänsä elänyt siellä. Opin kunnioittamaan luontoa ja toimimaan sen ehdoilla. Sillä tavalla elämä pohjoisessa toimii: jos tulee pyry, pysytään sisällä. Koin niitä hetkiä itsekin. Joskus tuuli piiskasi niin kovaa, että kämpän ovea piti sisältä vetää kaksin käsin kiinni.
Kilpisjärvellä ymmärsin, että luonto on vahvempi kuin ihminen. Etelässähän se on olevinaan päinvastoin.
Kilpisjärvellä elämääni tuli ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita Äiti Amman opetuksista ja sen kaltaisesta uskonnollisuudesta. Etsin elämääni jotakin ja kävin itsekin Äiti Amman halattavana.
Tärkein oppi siltä ajalta oli ”muista kiittää”. Kun antaa kiitollisuuden tunteelle mahdollisuuden, kiitettävää löytyy koko ajan enemmän.”
Joensuu: uusi minäkuva
”Oman paikkani löysin ortodoksisesta kirkosta. Ortodoksisuudessa puhuttelevat sen antamat armon ja katumuksen välineet. Niitä ja jonkinlaista tasapainoa kaipasin silloin elämääni.
Niihin aikoihin painiskelin vielä vääristyneen minäkuvan kanssa. Tarvitsin anteeksiantamista ja -saamista. Uskon avulla olen niitä saanut.
Aloin esimerkiksi tarkkailla ajatuksiani, ja kun sain kielteisen ajatuksen kiinni, tein ristinmerkin, kuittasin ajatuksen ja se hävisi. Muuten se olisi jäänyt tekemään tuhoja mielessäni.
Toimin samoin yhä.
Vuosien saatossa negatiivisten ajatusten kuittaushetket ovat vähentyneet.
Vuonna 2012 pääsin Joensuun yliopistoon opiskelemaan ortodoksista kirkkomusiikkia ja sivuaineena venäjän kieltä. Nautin yliopistovuosista.
Harjoituspalvelukset kirkolla alkoivat aamuseitsemältä. Sen jälkeen söin aamiaisen ja pyöräilin parin kilometrin päähän yliopistolle.
Asuin Joensuussa noin kuusi vuotta. Sinä aikana ehdin tehdä pari levyäkin. Tutustuin Markku Pölöseen ja tein musiikkia hänen näytelmiinsä.
Opiskelu ei ollut minulle mikään pitkän tähtäimen suunnitelma, vaan seurasin intuitiota. Ajattelen, että kun ei pyri mihinkään, pääsee mihin tahansa.
Kun ei lukitse elämänsä suuntaa tai yritä väkisin vääntää itseään johonkin muottiin, voi olla mitä vain.”
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 8/2023.
Markku Pölönen on huomannut, että ulosotossa oleminen eristää. Suojaosuudella, 696 eurolla, ei ollut varaa ostaa mitään ylimääräistä ruoan ja perustarvikkeiden lisäksi. © Tommi Tuomi
Juttu on muokattu 11.9.2023 klo 7:25 ja otsikossa nimi korjattu ”Kujuksi”.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti