Jengirikollisuuteen perehtynyt Diamant Salihu uskoo, että Ruotsin ongelmat ovat ratkaistavissa: ”Vaikka se vie aikaa, emme ole umpikujassa”
Jengi on kuin voima, joka vetää nuorta puoleensa, tietää kirjailija ja tutkiva toimittaja Diamant Salihu – Jos isästä ei ole roolimalliksi, sellainen voi löytyä vain muutamaa vuotta vanhemmista jenginuorista.
Diamant Salihu on toimittaja ja tietokirjailija. Hän ihmettelee, miksi Ruotsi on sallinut maahanmuuttajille omat asuinalueet ja puutteellisen ruotsin kielen osaamisen. Ne luovat alustan, jossa syntyy tarve jengiytyä.
’Kaikki tämä tekee minut surulliseksi”, sanoo Diamant Salihu, 40.
Salihu on ruotsalainen tutkiva toimittaja ja tietokirjailija, jolle Ruotsia riivaava jengirikollisuus ja sen juurisyyt ovat tulleet vuosien varrella työn mukana tutuiksi. Hänen näkemyksiään kuuntelevat tarkasti niin tavalliset ruotsalaiset kuin mediakin.
Nyt myös Suomessa.
Salihu puhuu suoraan virheistä, joita ruotsalainen yhteiskunta on tehnyt erityisesti maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten kanssa. Mutta hän ei myöskään säästele sanojaan puhuessaan jengirikollisista, heidän vanhemmistaan ja suvustaan sekä jengien johtajista.
”Tapahtumat ovat traagisia. Eritysesti kun tapetaan täysin viattomia ihmisiä. Äitejä, naapureita ja lapsia kuolee räjähdyksissä ja ammuskeluissa”, Salihu kertoo Seuralle.
Jengirikollisuus sisältää äärimmäistä väkivaltaa
”Näemme myös lasten tekevän murhia ja kuulemme, että he haluavat lapsisotilaiksi.”
Salihu puhuu terrorista, jota johdetaan ulkomailta. Jengien väliset taistelut – tai sota, kuten jengit itse tilannetta kutsuvat – ovat äärimmäistä väkivaltaa, jossa jopa räjähteitä käytetään koston välineinä.
”Johtajat ovat ulkomailla Turkissa tai Irakissa ja käskevät lapsia Ruotsissa tekemään rahaa vastaan terroria yhteisöissämme.”
Ruotsin todellisuus näyttää karmaisevalta. Suomessa puhutaan ”Ruotsin tiestä”, jonne emme halua joutua. Millainen se tie on?
Diamant Salihu tietää.
Jengiläiset rakastavat äitejään – vihaavat isiään
Rinkeby on lähiö Järvan alueella Tukholmassa. Valtaosa sen asukkaista on maahanmuuttajataustaisia.
Diamant Salihun Kunnes kaikki kuolevat -kirja (Johnny Kniga 2022) kuvaa kahden jengin, Dödspatrullenin ja Shottazin välistä vuosia jatkunutta konfliktia Rinkebyssä.
Salihu etsi jengisodan keskeisten henkilöiden lapsuus- ja teinivuosista tietoa, joka auttaisi häntä ymmärtämään.
Salihu luki koulu- ja sosiaalitoimen raportteja ja selvityksiä, keskusteli opettajien ja ystävien kanssa. Melkein kaikkien hänen tutkimiensa jengiläisten henkilöhistoria näytti silmiinpistävän samanlaiselta.
Pojat olivat syntyneet Ruotsissa ja heidän vanhempansa olivat maahanmuuttajia Somaliasta. He kasvoivat köyhissä ja monilapsisissa perheissä.
Perheissä oli monenlaisia haasteita. Äiti oli uupunut, vanhemmat olivat eronneet, isän suhde poikaan vaikea.
”Jengiläiset rakastavat äitejään, mutta pelkäävät tai vihaavat isiään. Se on jonkinlaista halveksuntaa, koska isät eivät ole läsnä tai tarpeeksi kiinnostuneita heistä”, Salihu sanoo.
Kun isästä ei ollut roolimalliksi, he etsivät sellaista itseään muutamaa vuotta vanhemmista jenginuorista.
”Seitsemäntoistavuotias voi löytää itselleen roolimallin yhdeksäntoistavuotiaasta.”
Salihu havaitsi, että ensimmäisellä luokalla maahanmuuttajaoppilaat olivat usein ruotsin kielen taidoissa vuosia ikätasoaan jäljessä, koska heidän vanhempansa eivät puhu ruotsia tai henkilökunta heidän päiväkodissaan ei puhunut ruotsia.
Kovuutta ja väkivaltaa
Ruotsin poliisi pitää listaa ongelmalähiöistä, joita on nyt 61. Niitä yhdistää muun muassa matala tulo- ja koulutustaso, korkea työttömyys, asukkaiden ulkomaalaistausta ja huolestuttava rikollisuustilanne.
Rinkeby on poliisin listalla.
Salihu keskusteli ihmisten kanssa siitä, millaista oli kasvaa Rinkebyssä. Hänelle välittyi ristiriitainen kuva.
Ympäristöä kuvattiin rakastavaksi, koska ihmiset tunsivat toisensa, mutta myös kovaksi ja machokulttuurin läpäisemäksi.
”Katujengeihin kuuluville pojille kyse on elämästä ja kuolemasta. He kokevat olevansa sodassa, jos he eivät ammu, he voivat joutua itse ammutuksi”, Salihu sanoo.
Kova ja väkivaltainen saa nopeasti statusta jengien radikalisoituneessa maailmassa, jossa murhat vähäpätöisistäkin syistä ovat moraalisesti hyväksyttyjä.
Lue myös: Seura selvitti: Onko Suomi Ruotsin tiellä? – Rikollisjengit kahmivat yhä enemmän valtaa
Maailma, johon kuulua
Moni Rinkebyssä sotiva jengiläinen on syntynyt Ruotsissa, mutta heidän vanhempansa ovat maahanmuuttajia.
Jengeihin kuuluvilla pojilla on paljon yhteistä, esimerkiksi huono koulumenestys. Moni heistä ei ole saanut peruskoulusta päättötodistusta.
Salihu ajattelee, että aina on nuoria, joilla on vaikeuksia koulussa ja kotona. Rinkebyn kaltaisilla alueilla heillä on kuitenkin suurempi riski ajautua jengeihin kuin muualla.
”Päätyä etsimään maailmaa, johon kuulua”, hän kuvaa.
Kunnes kaikki kuolevat -kirjassa rehtori kertoo koulunsa epäonnistumisista. Oppilaiden aiheettomat poissaolot on niistä yksi.
Poissaoloihin on useita syitä, mutta osa kytkeytyy vanhempiin, jotka eivät itsekään ole käyneet koulua. Joidenkin perheiden lapset katoavat kuukausiksi tai yli vuodeksi. He matkustavat vanhempiensa kotimaahan tai sukulaisten luokse muihin maihin.
Vanhemmat eivät joko välitä tai ole tietoisia oppivelvollisuudesta.
Samaan aikaan rehtori näkee oppilaiden ihailevan Dödspatrullenia tai Shottazia. Välitunneilla lapset tekevät sormistaan pyssyn, jolla ovat ampuvinaan toisiaan ja kyselevät kumpaan jengiin toinen kuuluu.
Oppilaat kuuntelevat jengeihin linkittyvien räppäreiden musiikkia ja katsovat näiden videoita sosiaalisessa mediassa. Lapset ihannoivat rehtorin mukaan elämäntapaa, johon kuuluvat raha, huumeet ja aseet.
”Jengi on kuin voima, joka vetää puoleensa”, Salihu sanoo.
Eri jengit taistelevat keskenään huumemarkkinoista. Huumekauppiaiksi saattavat ajautua pojat, jotka eivät pärjää koulussa.
Mutta huumeiden käyttö lävistää koko yhteiskunnan, Salihu muistuttaa.
Hän kertoo haastattelemastaan sosiaalityöntekijästä, joka auttoi työkseen miehiä, jotka olivat vaarassa liittyä jengeihin.
“Samoilta miehiltä hän osti kannabista ja kokaiinia lähtiessään juhlimaan.”
Kosovolainen kotiutui
Diamant Salihu on itsekin maahanmuuttaja. Hän tuli Ruotsiin 7-vuotiaana Kosovosta ja kasvoi Tjärna Ängarin lähiössä Borlängessä Keski-Ruotsissa. Tjärna Ängarissa asui paljon perheitä eri maista.
Salihu ja muut vuokratalojen lapset viettivät aikaa myös omakotitalojen ruotsalaislasten kanssa. He kävivät koulua ja pelasivat jalkapalloa tai käsipalloa yhdessä.
Salihun vanhempia auttoi kotiutumaan Nils, vanhempi ruotsalainen mies, jonka kanssa Salihun äiti ja isä ystävystyivät.
Salihun vanhemmat kutsuivat Nilsin perheineen kotiinsa ja tarjosivat heille perinteistä albanialaista ruokaa. Nils perheineen puolestaan kutsui Salihut kylään ja tutustutti heidät ruotsalaisiin perinteisiin.
Diamantille Nils antoi Vilhelm Mobergin kirjan Raskens (suomennos Raskin perhe) vuodelta 1927. Kirja kertoo 1800-luvun viljelijäelämästä, johon Diamant pystyi samastumaan. Samanlaista elämää hän oli elänyt Kosovossa ennen Ruotsiin tuloaan.
Salihu puhuu mielellään omasta onnistuneesta kotiutumisestaan. Ongelmalähiöistä hän puhuu eriytyneinä alueina. Niissä moni maahanmuuttaja ei koskaan tapaa ketään, joka voisi yhdistää maahanmuuttajan ruotsalaiseen elämäntapaan.
Kun lisäksi keskeiset yhteiskunnalliset palvelut pankista poliisin on viety pois, alueilla asuu omaan yhteisöön eriytyneitä ihmisiä, jotka eivät pääse kasvamaan kiinni ”enemmistöyhteiskuntaan”.
”Olemme hyväksyneet, että meillä on eriytyneitä alueita”, Salihu ihmettelee.
Armeija poliisin avuksi
Syyskuu oli julma kuukausi Ruotsissa. Ainakin 12 ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa.
Tänä vuonna ammuskeluja on ollut jo yli 260, ja niissä on kuollut yli 40 ja haavoittunut yli 80 ihmistä. Ei siis ihme, että armeija on kutsuttu polisiin tueksi torjumaan jengirikollisuutta. Ruotsissa eri rikollisjengeihin kuuluu noin 30 000 ihmistä.
Salihu sanoo, että eriytyneiden alueiden ihmiset ovat sanoneet hänelle usein, että armeija pitää saada auttamaan poliisia.
”He haluavat epätoivoisesti turvallisemman ympäristön ja tilanteen hallintaan.”
Suurin osa Rinkebynkin asukkaista haluaa elää rauhassa.
”Eivät nämä ihmiset halua, että heidän lapsiaan ammutaan kuoliaaksi.”
Poliisin ja sosiaaliviranomaisten pitäisi Salihun mielestä olla enemmän näkyvillä, jotta he pystyisivät estämään rikoksia ja rakentamaan luottamusta, jota ei nyt ole.
Poliitikoilta Salihu odottaa rohkaisevia viestejä siitä, että tilanne pystytään ratkaisemaan. Mutta se ei tapahdu hetkessä.
”Vaikka se vie aikaa, emme ole umpikujassa. Me olemme rikas maa. Kyseessä on pieni ryhmä, joka tekee tuhoa enemmistölle ja jopa omille perheilleen. Rikoksiin osalliset täytyy pidättää.”
Diamant Salihua on haastateltu Helsinki Lit -tapahtuman yhteydessä toukokuussa ja uudelleen puhelimessa lokakuun alussa.