Seuran pääkirjoitus: Suhde omaan isään on yksi tärkeimmistä suhteistamme

Eräs isä lähti kauppaan ihan tavallisen työpäivän jälkeen. Seuraavana päivänä hänen oli määrä mennä poikiensa kanssa katsomaan Tuntematonta sotilasta, kuten niin monen isän, jotka näinä aikoina haluavat lastensa ymmärtävän Suomea, historiaa ja elämän karujakin käänteitä.

Käänne pahimmasta päästä osui tämän isän kohdalle. Nyt hän on sairaalassa ja hänen perheensä sekä me muut, ystävät, työkaverit, voimme vain odottaa ja toivoa. Ajatukset vellovat: Miksi näin kävi, miten tästä jatketaan matkaa? Olisiko jotain voinut tehdä? Isänpäivän odotus on huolta täynnä.

Suhde omaan isään on yksi tärkeimmistä suhteistamme. Parhaimmillaan se antaa tanakat pärjäämisen eväät: Isä on turva ja tukipilari koko elämän ajan ja vielä sittenkin, kun häntä ei enää ole. Aina isän ja lasten suhde ei ole auvoinen, senkin tiedämme joko omasta kokemuksesta tai ympäristöä havainnoimalla.

Itse lähenin isäni kanssa vasta hänen viimeisinä vuosinaan. Ikä toi armollisuutta, jota minussa ei ollut nuorena. Aloin sietää epätäydellisyyttä – kun huomasin sitä itsessänikin – löysin ja opin arvostamaan hyviä puolia, joita kuitenkin oli. Aloin ymmärtää, millaiset lapsuuden ja nuoruuden rankat kokemukset olivat kasvattaneet hänestä sellaisen miehen kuin hän oli. Niin hyvässä kuin pahassa.

Ihmisenä olemisen tuska – ja samalla myös onni – on se, että koskaan ei tiedä kauanko oma, toisen ja yhteinen matka jatkuu. Nyt, täysorpona kuuskymppisenä tiedostan vahvasti, miten rajallinen on se aika, joka meille on toistemme kanssa annettu.

Jos isä vielä olisi täällä, keväällä 80 täyttäneenä, pysyisin lähempänä ja päästäisin lähemmäksi. Puhuttaisin menneistä, niistä puolin ja toisin vaikeista asioista. Haluaisin ymmärtää paremmin kuin aikanaan ehdin ja kykenin. En tuomitsisi, sillä jokaisella meillä on elämämme, murheemme ja taakkamme. Epätäydellisyytemme. Välittäisin enemmän, yrittäisin ainakin.

Viimein myönnän senkin, että isää on usein ikävä.