Seuran toimitus testasi: Näin varaudut kriiseihin! – Ukrainan sota herätti opettelemaan varautumistaitoja ennen kuin on tosi kyseessä
Seuran toimittaja Katriina Lundelin pukeutui viikonlopun ajaksi armeijan maastopukuun ja lähti opettelemaan siviilin varautumistaitoja. Tahtimarssin lisäsi hän oppi, mikä on tärkein työkalu kriisissä selviytymiseen.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan kasvatti suomalaisisten naisten maanpuolustustahtoa ja kiinnostusta kriisiajan taitoja kohtaan.
”Tämä ei ole mikään alelaari. Otatte listan mukaiset tavarat ja eteenpäin! Ei jäädä penkomaan.”
Kymmenien naisten muodostama jono kiemurtelee eteenpäin. Kookkaat rullakot, pöydät ja laarit muodostavat varustevarastolle hevosenkengän muotoisen kujan.
Ensimmäisestä rullakosta nappaan metsänvihreän repun. Kansiläppä on kulunut lähes harmaaksi. Toisesta otan maastohousut ja kolmannesta takin, väriltään klassiset kurkkusalaatit.
Eteenpäin, eteenpäin. Ripeästi nyt.
Seuraavaksi vihreät välivaatteet: poolo ja kaksi t-paitaa. Maastokuvioinen sadetakki ja ruskea nahkavyö.
Viimeisellä pisteellä kirjoitan nimeni alle ja luovutan varustelistan varastonhoitajan huomaan.
Kello on 10.30 perjantaina. On toukokuun viimeinen viikonloppu. Olen saapunut Parolan panssariprikaatiin Naisten Valmiusliiton NASTA-harjoitukseen ja sen Jokanaisen selviytymispakki -kurssille, jossa opetettiin laajasti selvitymisen perustaitoja.
Täällä ei ole tarkoitus tarttua rynnäkkökivääriin ja väijyä vihollista, vaan opetella jokaisen siviilin kannalta tärkeät varautumistaidot.
Heitän repun selkääni ja kävelen ovesta ulos. Järjestäydymme parijonoon ja lähdemme kohti varuskunnan tupia.
Selviytymiskurssi voi alkaa.
”Selviytymistilanteessa ensimmäinen reaktiosi voi ratkaista, selviätkö vai kuoletko.” – varautumistaidot opettava kouluttaja Jarno Metso © Sara Pihlaja
Ensimmäiset 72 tuntia ovat kriittisimmät
Auditoriossa sorisee puhe. Saako jo riisua takin? Tilanne, jossa kaikkia ratkaisuja ei saa tehdä itse, vaan pitää noudattaa tavallista tiukempaa protokollaa, on monelle uusi.
Eversti Jukka Nurmi kertoo, miksi siviilien varautumistaidot ovat merkityksellisiä. Kriisitilanteessa yhteiskunta pystyy järjestäytymään noin kolmessa vuorokaudessa. Ensimmäiset 72 tuntia jokaisen pitää pärjätä itse – vaikka ilman sähköä ja vettä.
”Ukrainassa on rakennettu kokonaisturvallisuutta siitä asti, kun Venäjä miehitti Krimin. Nyt nähdään, kuinka hyvin he ovat onnistuneet, kun koko yhteiskunta on järjestäytynyt puolustamaan maataan.”
Kriisitilanne Suomessa voisi toki olla jotain aivan muuta kuin sota. Lumimyrskyt aiheuttavat sähkökatkoja joka vuosi, joskus laajojakin. Tulipalo kemiantehtaalla voi aiheuttaa tarpeen suojautua myrkyllisiltä kaasuilta. Tai se voi olla laajaa informaatiovaikuttamista, kun Suomen hallitus tekee historiallisia päätöksiä.
Pienempiä kriisejä voi tulla vastaan missä ja milloin tahansa. Osaisinko toimia, jos kattila leimahtaa hellalla liekkeihin tai jos olisin ensimmäinen paikalla, kun maantiellä on tapahtunut onnettomuus?
Ja lopulta sotilaallinen ja siviilitason turvallisuus kietoutuvat yhteen: yhteiskunnan pitää pyöriä sen kaikkein pahimman kriisin – siis sodan – aikana.
Suomen turvallisuus perustuu ajatukselle kokonaisturvallisuudesta. Selviämme itse puolustusvoimien, viranomaisten ja koko yhteiskunnan varautumisen ansiosta. Se ei muutu edes silloin, kun Suomi liittyy Natoon.
”Ei tänne Itämeren perukoille kovin nopeasti saada kalustoa auttamaan.”
Lue myös: Tätä 72 tunnin varautuminen edellyttää kriisitilanteessa – toimi näin!
Kurssilaiset auttoivat toisiaan vaatetuksen ojentamisessa armeijan protokollan mukaiseksi. © Sara Pihlaja
Reppu selkään ja kohti metsäleiriä
Sullon tuvassa tavaroitani reppuun. Vaatteet ja tyyny vasemmalle puolelle, pienemmät tarvikkeet, kuten puukko ja toilettilaukku, oikealle. Jaetut muonatarvikkeet täyttävät 30 litran muovikassin puolilleen.
Minulla ei ole hajuakaan, missä järjestyksessä tarvitsen tavaroitani. Tuleeko ensin nälkä vai tarve vaihtaa lämmintä päälle?
Kello on puoli viisi illalla. Koko ajan tuntuu olevan kiire. Pitäisi päästä jo ulos ja kohti leiripaikkaa.
Kaikki ylimääräinen painaa, ja jokainen kantaa rojunsa itse. Silti murehdin, olenko unohtanut jotain: sisäinen häpeilijäni pelkää kuollakseen, että olen saapunut varautumiskurssille huonosti valmistautuneena.
Olen pakannut omia tarvikkeita niukasti, mutta sukkia minulla on kuusi paria. Jalkojen on pysyttävä kuivina koko viikonlopun. Kaikesta muusta selviää.
Makuupussin ja -alustan, puolijoukkueteltan ja ruoanlaittovälineet tarjoaa Parolan panssariprikaati. Kuinka paljon tavaraa edes voi tarvita, jos yöpyy kaksi yötä metsässä?
Reppu mahtuu kiinni nipin napin. Heitän kantamukset selkään – olkahihnat porautuvat epäkkäiden ja olkalihasten väliin, ja repun paino tuntuu kallonpohjassa asti. Koko komeuden huipulla heiluu makuualusta.
Jalkaudumme pihamaalle. Vertailen uteliaana pakkaustaitojani muihin.
Kolmenkymmenen naisen porukassa on ainakin kymmenen eri pakkaustyyliä. Yhdessä asiassa ainakin onnistuin: repun painopiste on korkealla. Vaikka reppu painaa, paino ei tunnu sietämättömältä.
Lähdemme marssimaan kohti metsäleiriä. Tajuan heti virheeni. Metallinen ruokapakki roikkuu repun ulkopuolella ja kolahtaa joka askeleella.
Räminä kuuluu kilometrien päähän.
Paras selviytymisasenne on myönteisyys yhdistettynä sisuuntumiseen – minähän perkele selviän tästä! © Sara Pihlaja
Hätätilanteessa ruokaa voi laittaa trangialla
Perillä leirissä lyöttäydyn yksiin Marita Hakalan kanssa. Meidät on jo varuskunta-alueella jaettu pareihin, joista toiselle jaettiin retkikeitin, toiselle termospullo.
”Trangiaan kuuluu kaksi kattilaa ja tuulensuoja. Kahvalla voi nostaa kuumia osia. Poltin tulee tähän keskelle”, Hakala opastaa, koska keitin ei ole minulle tuttu.
Lorautan polttimeen denaturoitua spriitä ja raapaisen tulitikun. Liekki on niin väritön, että epäilen, syttyikö tuli lainkaan.
”Kyllä se palaa. Nyt vain odotellaan, että vesi kiehuu.”
Moni kurssin naisista on tullut paikalle, koska Ukrainan sota on herättänyt siihen, että varautumistaidot kannattaa hioa kuntoon ennen kuin on tosi kyseessä. Tämän heräämisen tunnistaa myös parini Hakala, vaikka hänellä on ollut kiinnostusta maanpuolustusta kohtaan läpi elämän.
”Olen imenyt isänmaallisuuden äidinmaidossa. Jos joku tänne tulisi, niin jäisin tänne puolustamaan maatani niillä taidoilla, joita minulla on.”
Siksi Hakala on alkanut varautumaan omassa maanpuolustusnaisten paikallisjärjestössään Keski-Pohjanmaalla – siviilin valmiustaitojen lisäksi hän on opetellut myös ampumaan.
”Turvallisuustilanteen muututtua asiat saavat niin erilaisen merkityksen. Kun äsken olimme tuolla lipunnostossa, niin kyllä minä herkistyin.”
Hakala lusikoi hernekeittoa tölkistä kiehuvaan veteen. Kello on jo yli kuusi. Aikataulujen perässä ryntäily ja marssiminen on saanut vatsan kurnimaan.
Hakala lorottaa harmaanvihreää soppaa pakkeihin. Jaamme ruisleivän päälle vielä purkin tonnikalaa. Kaikki pistetään tasan.
Lusikoimme nälkäisinä, kun leiriin kaartaa pakettiauto. Sen kyljessä lukee sotilaskoti. Porukka riemastuu: jälkiruokaa! Saako täältä nyt niitä kuuluisia sotkun munkkeja?
Kisella Lohi harjoittelee painesiteen kietomista toimittajan käsivarteen. Paineside saa olla napakka, mutta sen ei ole tarkoitus estää verenkiertoa. © Sara Pihlaja
Monella on puutteelliset varautumistaidot
Kello on 3.30 lauantaiaamuna, kun kurssikaverini herättää minut. Vedän vaatteet päälleni kamiinan lämmössä ja kömmin kipinävuoroon teltan oviaukon viereen.
Mieli on virkeä, vaikka olen herännyt puolen tunnin välein kääntämään kylkeä kovalla maalla.
Hiljaisuuteen sekoittuu etäistä lintujen mekastusta: joutsenten tööttäilyä, variksen kraakunaa ja rastaan liverrystä. Kurssikaverini tuhisevat makuupusseissaan, päät kohti teltan lievettä, jalat kohti kamiinaa.
Vuolen koivuhalosta kiharaisia sytykkeitä, kiehisiä, ja sulattelen illalla kuulemaani. Kipinä voi sytyttää teltan palamaan, ja silloin on kiire. Jos teltta on kuiva, liekit leviävät hetkessä. Kipinämikko ruokkii tulta ja pitää teltan lämpimänä – mutta varjelee myös nukkuvien kavereiden henkeä.
Puntaroin aamuyön hämärässä, onko oma varautumiseni riittävällä tasolla. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, mietin, missä lapseni on parhaiten turvassa, jos konflikti osuisi Suomeen. Siihen varautumistaitoni sitten loppuivatkin.
Viikko ennen NASTA-kurssin alkua kävin Helsingissä Turvallisuuspäivässä ja tein testin omista varautumistaidoistani. Noin puolessa kysymyksistä reputin: en joko tiennyt, miten toimia tai minulla ei ollut siihen tarvittavia välineitä. Esimerkiksi veden varastoimiseen ei riitä, että on ämpäreitä. Pitäisi olla niihin myös kansia.
En ole keskinkertaisten taitojeni kanssa yksin. Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö SPEKin kyselyssä yli puolet suomalaisista arvioi, ettei selviäisi kolmea vuorokautta ilman juoksevaa vettä.
Oman arvionsa mukaan varautumistaidot olivat kaikkein heikoimmat kerrostaloissa asuvilla – sellaisilla kaupunkilaisilla kuin minäkin.
Alan koota mielessäni ostoslistaa: retkikeitin, vesikanisteri, patteriradio ja varamuonaa. Käteistä. Eikä auton tankkia kannata jatkossa ajaa tyhjäksi ennen kuin käy huoltoasemalla. Jos sähköt ovat poikki, ei pumpusta saa edes sitä kallista bensaa.
Katson pienellä ledilampulla kelloani: kohta puoli neljä.
Asettelen kamiinaan vielä yhden puun, käännän säätöaukkoa hetkeksi suuremmalle ja kuuntelen, kuinka halko humahtaa liekkeihin. Teltan liepeiden välistä näkyy jo aamun kajo.
On aika herättää seuraava.
Trangialla voi valmistaa lämmintä ruokaa myös kotona sähkökatkon aikana. © Sara Pihlaja
Tulipalo on arjen vaaratilanne
Liekit humahtavat metallisen ritilikön läpi kohti taivasta. Tartun käsisammuttimeen ja kiskaisen sokan irti. Suuntaan letkun liekkien juureen ja painan kahvasta.
Sammutusneste syöksyy lieskoihin ja tukahduttaa palon sekunneissa.
Huh, olen elämässäni sytyttänyt asioita enemmän kuin sammuttanut. Nuotioita, takkoja, kynttilöitä ja paperilappuja.
Ajatus tuntuu järjettömältä. Tulipalo on konkreettinen arjen vaara: vuonna 2020 tapahtui 12 208 tulipaloa, joista lähes 2 000 oli rakennuksissa – 42 ihmistä kuoli.
Silti en ole koskaan harjoitellut, miten kerrostaloasunnostamme poistutaan hätätilanteessa tai kuinka sammutuspeittoa pitäisi käyttää – sitä, jonka olen tunkenut eteisen laatikkoon. Oikea paikka on seinällä, josta peiton voi kiskaista käyttöön.
Matti Kannisto ja Juhani Rounala Hattulan vapaapalokunnasta näyttävät, miten sammutuspeittoa käsitellään.
Peittoon tartutaan hihnoista ja kämmenet käännetään ylöspäin peiton suojiin. Peitto nostetaan kasvojen eteen tulta lähestyessä. Sen jälkeen se kiedotaan palavan esineen – esimerkiksi kattilan – päälle.
Peitto syleilee tulen kuoliaaksi.
Kurssilaiset opettelivat muun muassa alkusammutusta, ensiapua, auton huoltoa ja aggressiivisen henkilön kohtaamista. Maastossa opeteltiin selvitymistaitoja. © Sara Pihlaja
Tärkein väline voi olla myös heikoin lenkki
Kurssin kolmekymmentäneljä naista kerääntyvät puoliympyrään Maanpuolustuskoulutuksen Jarno Metson ympärille.
Lauantai on jo ehtoon puolella. Jatkuva seisominen särkee jalkapohjia.
Aiemmin iltapäivällä opettelimme rakentamaan hätämajoituksen, löytämään metsästä kotiin kompassin avulla ja sytyttämään tulen haastavissa olosuhteissa. Märän puun sytyttäminen nimittäin vaatii oikeaa tekniikkaa. Taidoista on Metson mukaan iloa, mikäli tärkein toimii – mieli.
”Selviytymistilanteessa ensimmäinen reaktiosi voi ratkaista, selviätkö vai kuoletko.”
Positiivinen ajattelu ei ole ihmiselle luontaista. Hermostomme on virittynyt havaitsemaan uhkia. Silti juuri myönteinen ajattelu on elintärkeää.
Vielä parempi asenne on myönteisyys yhdistettynä sisuuntumiseen – minähän perkele selviän tästä!
”Meillä Lapissa sanotaan, että istu kiireemmäksi ajaksi. Siinä piilee viisaus. Pahin uhka selviytymiselle on hätäily ja pelko.”
Suomessa eksyy maastoon tai taajamaan joka vuosi 400–500 ihmistä. Ensin arvioidaan väärin oma maastontuntemus ja kunto, sitten eksytään. Joskus joku kuolee.
Metso listaa viisi asiaa, joita ilman ei luonnossa pärjää. Tärkein niistä on asenne.
Seuraavaksi tulee suoja. Kylmyys tappaa.
”Ilman suojaa et selviä välttämättä edes ensimmäistä yötä.”
Vasta sitten tulevat vesi, tuli ja ruoka.
”Älä koskaan taistele luontoa vastaan. Se tuhoaa sinut. Jos opiskelet ymmärtämään luontoa, siitä tulee hyvä ystävä.”
Kouluttaja Jarno Metso opetti, millainen on hyvä ja millainen huono sytyke. Esimerkiksi jäkälä palaa hyvin. Kävystä saa hyvän hiilloksen. Sytykkeen ominaisuudet paranevat, kun sitä hieroo käsissä. © Sara Pihlaja
Ilakoinnissa tuntuu yhteisöllisyys
Varuskunnan ruokalan pylväät on valaistu sinisiksi ja violeteiksi. Lattialle on koottu rumpusetti, pari kitaraa ja basso.
Yliluutnantti Kimmo Kopra ja neljä varusmiestä tarttuu soittimiin. Kitaroita soittavat Jeremy Korkiamäki ja Jasper Forsman, bassoa Tomi Siikarla ja rumpuja Viljami Putkisaari. Kello on kahdeksan lauantai-iltana, kun ensimmäinen laulu kajahtaa.
”Huomaa kyllä, ketkä ovat nukkuneet tuvissa ja ketkä maastossa”, joku lohkaisee.
Tuvissa nukkuneet ovat niitä, jotka tanssivat. Maastossa nukkuneet tunnistaa siitä, että lippis on muotoillut lituskaisen kampauksen. Suihkuun pääsee vasta seuraavana päivänä.
Jalkoja särkee liikaa, että tanssittaisi – mutta ei niin paljon, etteikö naurattaisi. Pöydän alla jalka taputtaa vielä tahtia.
”Minussa on roimaa – alkumiehen voimaa. Kannan sinut metsään apinamies!” Kopra laulaa ja osoittaa sormella itseään.
Versio Ami Aspelundin klassikosta saa varautumiskurssille tulleet naiset yhtymään kertosäkeeseen. Viimeinen tahti purkaa vislausten ja huudahdusten äänimaton tanssilavaksi muuttuneeseen ruokasaliin.
Ilta kiteyttää sen, mikä tällaisissa kursseissa on parasta. Yhteisöllisyys on yhtä tärkeää kuin varautumistaidot: naurun rämäkät, hyvät – ja huonot – jutut, yhteiset kokemukset.
Hetken aikaa olemme yksi lauma. Valmiina toimimaan yhdessä, tuli mitä tuli.
Muonapari Hakala selvitti tiensä suosittuun NASTA-harjoitukseen. Mukaan mahtui 342 nopeinta. Noin 500 naista jäi jonottamaan, jotta pääsee oppimaan siviilin varautumistaidot. © Sara Pihlaja
Viimeinen aamu yhdessä
Sunnuntaina teltassa kuhisee jo ennen kuutta. Kurssijohtajat ohjeistivat illalla, että huolto hakee puretun teltan ja muut välineet heti aamusta. Käsky toteutetaan rivakasti: aikaa jää vielä kymmenen minuuttia ennen kuin huoltoauto kaartaa leiriin.
Yhdeksän minuuttia yli seitsemän olemme valmiit heittämään reput selkään ja marssimaan kasarmille. Pakkaaminen sujui paremmin kuin lähtiessä. Mitään ei roiku repun ulkopuolella, vaikka vain muonapakkauksen koko on kutistunut.
Tällä kertaa en rämise. Varautumistaidot hiottuna tunnen varmuutta, että uskallan myös toimia, jos yllättävä onnettomuus tai kriisitilanne osuu kohdalleni.
Siksi mieli on kirkas, luottavainen – ja varautunut.