Sukeltaja Mikko Paasin synkkä nuoruudentragedia: Ampui vahingonlaukauksella ystävänsä – Näin kaikki tapahtui

Jaa kaverilleTilaa Seura
Mikko Paasi tuli kaiken kansan tuntemaksi pelastettuaan lapsia Thaimaassa sattuneessa luolaonnettomuudessa. Tällainen oli tragedia, jonka hän itse on nuoruudessa kokenut.
© Tommi Tuomi / Otavamedia
Syyllisyys ja halu hyvittää 27 vuotta sitten tapahtunutta tragediaa antoivat tekniikkasukeltaja Mikko Paasille sysäyksen lähteä vaaralliseen luolaoperaatioon pelastamaan thaimaalaisia lapsia luolasta.

Heinäkuussa koko maailma seurasi, miten 12 thaimaalaista poikaa ja heidän valmentajansa pelastettiin kolmen kilometrin syvyydestä luolasta vuoren sisästä.

Yksi pelastajista oli suomalainen tekniikkasukeltaja Mikko Paasi, 43. Samalla kun Mikko teki vaarallisen matkan poikien luo, hän joutui tilille myös menneisyytensä kanssa. Vastassa oli asia, jota hän on paennut 27 vuotta: onnettomuus, jossa hän ampui vahingonlaukauksella ystävänsä.

Lähtiessään luolaan auttamaan lasten pelastamisessa, Mikko ei osannut aavistaa, mikä kansainvälinen uutinen operaatiosta tulisi. Varsinkaan hänelle ei tullut mieleen, että se olisi niin iso juttu Suomessa.

Se taas nosti menneisyyden pintaan, kostajat aktivoituivat. Mikko päätti avata asian tuoreessa Johanna Elomaan kirjoittamassa kirjassa Sukellus valoon (Otava).

Mikko uskoo, että ei ylipäätään olisi lähtenyt mukaan pelastusoperaatioon, jos yhtenä perjantai-iltana ei olisi tapahtunut kauheaa onnettomuutta, joka muutti monen elämän.

Ihan tavallinen perjantai

Se ilta oli tammikuun 11. päivä 1991.

16-vuotias helsinkiläinen Mikko vietti iltaa kaveriporukan kanssa nuorisotilassa kotiviiniä juoden. Porukkaan kuului myös 19-vuotias Jode, jota Mikko ihaili. Kun pari pulloa oli porukalla kumottu, pojat suuntasivat bussin 94 pysäkille mennäkseen Kontulan ostoskeskukseen viettämään aikaa.

Matkalla pysäkille pojat kävelivät Mikon kodin ohi ja Jode pyysi Mikkoa hakemaan kotoaan käsiaseen mukaan. Mikko harrasti metsästystä ja hänellä oli metsästyslupa. Hänen luvalliset aseensa olivat oman huoneen lukollisessa kaapissa.

Aseet kiinnostivat kaveriporukassa kaikkia ja Mikko halusi tehdä vaikutuksen kolme vuotta vanhempaan Jodeen. Hän meni kotiinsa hakemaan revolverin ja latasi siihen kaksi patruunaa.

Bussissa pojat valloittivat takaosan niin, että Mikko istui takapenkin vasemmassa reunassa, Jode penkillä hänen edessään. Muut kaverit istuivat ympärillä. Mikko Paasi kuvaa traagiset hetket Sukellus valoon -kirjassa näin:

”Jode kääntyi Mikkoa kohti ja pyysi tätä näyttämään revolveria. Mikko otti aseen kotelosta. Se oli ladattu. Revolveri osui edessä olevan penkin selkänojaan ja laukesi. Bussi teki äkkijarrutuksen ja pysähtyi. Verta oli kaikkialla. Luoti oli osunut Jodea kasvoihin ja Mikko piteli ystävänsä päätä sylissään. Muut yrittivät tyrehdyttää verenvuotoa papereilla. Bussi aukaisi ovet. Ihmiset huusivat. Osa kavereista hyökkäsi Mikon kimppuun.”

Tuomio

Tuosta hetkestä alkoi Mikon 27 vuotta kestänyt piina.

Mikko kertoo Johanna Elomaan kirjassa tapahtumien kulun.

Bussista hän säntäsi sokissa lähellä asuvan tyttöystävänsä luo, mutta ketään ei ollut kotona. Sitten hän ryntäsi kotiin ja laittoi aseen takaisin kaappiin, otti puhelimen pistokkeen seinästä ja sulkeutui huoneeseensa.

Siellä, omassa huoneessa, todellisuus iski tajuntaan. Jode oli kuollut ja kaikki oli ohi. Mikon katse osui asekaapissa olevaan kivääriin. Hän latasi sen ja laittoi piipun suuhunsa.

Mikko istui piippu suussaan monta minuuttia ja odotti, mutta ei tiennyt mitä. Lopulta hän laski aseen. Jostain nousi tunne, että hänen ei ollut vielä aika lähteä täältä.

Vielä saman illan aikana naapurissa asuvat Joden vanhemmat tulivat Paaseille kysymään, oliko huhu totta. Oliko Mikko ampunut Jodea?

Mikko kielsi asian, sanoi kaiken olevan väärinkäsitystä. Mikon isä meni tarkistamaan pojan aseen. Se näytti siltä, kuin sillä ei olisi ammuttu. Mikko ei muista, oliko puhdistanut aseen heti kotiin tultuaan.

Mikko tiesi valehtelevansa, mutta hän yritti vielä roikkua kynsin hampain siinä todellisuudessa, jossa Jode eli ja kaikki oli niin kuin ennenkin.

Aamulla se yritys loppui poliisin soittoon.

”Syytetään murhasta” luki Mikon sellin ovessa kuukauden kestäneen tutkintavankeuden aikana.

Sen ajan Mikko eli epätodellisessa painajaisessa. Oli kuin kaikki tapahtuisi jollekin muulle.

Päässä velloi raskaita kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Miten Joden perhe selviäisi tästä? Miten hänen oma perheensä selviäisi? Olisiko hän itse loppuelämänsä vankilassa?

Mikko tuomittiin yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeuteen törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tuomio tuntui Mikosta mitättömältä, se ei ollut mitenkään yhteismitallinen hänen syyllisyydentunteensa kanssa.

Osa käänsi selkänsä

Joden kuolema päätti Mikon elämän sellaisena kuin se oli.

Kaveripiiri käänsi Mikolle selkänsä – siitäkin huolimatta, että Joden vanhemmat, erityisesti äiti, olivat korostaneet oikeudenkäynnin aikana kaveripiirille, että Mikolle ei saa tehdä mitään.

Mikko ei heti tiennyt, että oli todellisuudessa saanut elinkautisen.

Rangaistus lankesi kahdesta suunnasta.

Yhtäältä sitä toteutti osa vanhoista kavereista. He ottivat asiakseen kostaa. Jotta tilanne rauhoittuisi, perhe muutti Espooseen ja Mikko vaihtoi koulua. Se ei lopettanut häirintää.

Kirjassa Mikko kertoo, kuinka hänet vuosien varrella piiritettiin tai motitettiin monta kertaa täysin yllättäen. Niinä kertoina, kun hän ei päässyt karkuun, hänet hakattiin joukolla. Kerran häntä puukotettiin kaulaan. Kuolema oli muutaman millimetrin päässä kaulavaltimosta. Viimeisin hyökkäys sattui kolme kuukautta sitten Helsingin Flow-festivaaleilla.

Parikymppisenä Mikko haaveili sotilaspoliisin urasta ja taistelusukeltajan koulutuksesta.

Jotkut entisistä kavereista pitivät huolen, että tieto Mikon tuomiosta saavutti ne tahot, jotka päättivät hänen tulevaisuudestaan. Armeijaura tyssäsi tähän.

Samoin kävi urheilun puolella. Kun hän eteni taekwondossa, rullaluistelussa ja lumilautailussa SM-tasolle. Joku aina jakoi tietoa. Mahdollisuudet edetä edustustasolle kaatuivat.

Ympäristöstä purskahteleva kasvoton kostonhimo sai Mikon epävarmaksi, sillä hän ei tiennyt kuka sitä teki ja keneen saattoi luottaa. Mikosta tuntui, että seinä alkoi nousta vastaan. Aina kun hän yritti jotain kunnianhimoisempaa, menneisyys tuli vastaan.

Mikko alkoi ajatella, että hänellä ei ole tulevaisuutta Suomessa.

Pois Suomesta

Ympäristöstä tuleva uhka ei kuitenkaan ollut niin paha rangaistus, kuin se, joka kumpusi hänen sisältään.

Mikko koki ansaitsevansa kaiken, koska hän oli syyllinen.

Syyllisyyttä ei päässyt pakoon kuin hetkellisesti, päihteiden turruttamana.

Pian kuitenkin kävi selväksi, että ne veivät väärään suuntaan. Lopullinen pysähdys tuli 25-vuotiaana, kun Mikko jäi kiinni ekstaasin ja amfetamiinin hallussapidosta. Tuomio oli yksitoista kuukautta ehdollista vankeutta.

Mikko tunsi menneensä liian pitkälle.

Juuri ennen vuosituhannen vaihdetta hän muutti Thaimaahan ja aloitti siellä työt sukelluskouluttajana. Hän oli hankkinut Suomessa siihen koulutuksen.

Hän alkoi pyörittää Koh Taon saarella sukelluskoulua ja sai otteen elämästään.

Syyllisyys ei silti hellittänyt.

Alkaisin elää täysillä

Vähitellen Mikko hyväksyi sen, että mennyttä ei saanut tekemättömäksi. Hän alkoi huolehtia siitä, että tekisi vastedes hyviä asioita.

Vuosien varrella hän on käyttänyt ammattitaitoaan erilaisiin pelastusoperaatioihin.

”Jos jonkun vene uppoaa, laitamme omat hommat seis ja lähdemme nostamaan sen”, hän kertoo Seuralle.

Viime kesän luolapelastusoperaatio oli kuitenkin omaa luokkaansa vaativuuden ja riskien suhteen.

Syvällä vuoren sisällä oli säkkipimeää. Kilometrejä pitkän luolan ahtaasta veden täyttämästä tunnelista läpi pusertuessaan ihminen on niin yksin kuin voi olla.

Mikkoa vei eteen päin mahdollisuus auttaa siinä, että joku toinen ei menettäisi lastaan.

Mikosta myös tuntui, että hän ei ollut yksin. Jode oli hänen mukanaan koko ajan.

”Ilman Joden kuolemaa en olisi mennyt luolaan. Nyt se kannusti minua eteenpäin, että 27 vuotta sitten tapahtuneesta seuraisi edes jotain hyvää.”

Menneisyyden kohtaaminen on Mikolle yhä erittäin vaikeaa. Syyllisyys painaa.

Kirjassa hän kuvaa asiaa näin: ”Jos jonkun pitää edelleen istua syytetyn penkissä, minä istun siinä. Kannan edelleen vastuun kaverini kuolemasta. Minä olin se, joka onnettomuuden aiheutti. Silti itse tiedän, etten tarkoittanut sitä missään vaiheessa. Se oli kauhea vahinko, jota en saa millään tekemättömäksi.”

Asia ei ole jättänyt Mikkoa rauhaan 27 vuoteen. Miltä tuntuisi, jos se päivä joskus koittaisi?

”Antaisin itselleni luvan elää tätä elämää täysillä. Kulkisin pää pystyssä. Alkaisin toteuttaa itseäni enemmän tarvitsematta miettiä, mitä tästä seuraa”, hän sanoo.

 

Juttua päivitetty 2.11.2018 kello 10.05 merkitsemällä tarkemmin mitkä sitaatit ovat kirjasta Sukellus valoon ja mitkä ovat Mikko Paasin haastattelussa sanomia.

X