Suomalaiset ansaitsevat suoraa puhetta koronasta – Kuolemanvaaran kaunistelu ja kapulakieli vähentäisivät nyt luottamusta viranomaisiin
Tässä koronaepidemiassa tulee ruumiita: inhimillisesti liian aikaisin menehtyviä ihmisiä. Sitä ei viranomaisten pidä peitellä korulauseilla. Rehellisyys kriisin viestinnässä tuo luottamusta, neuvoo käyttäytymisälyn asiantuntija.
© Otavamedia/Pekka Nieminen
Suomalaisten koronasta johtuvat pelot näyttävät olleen huipussaan jo runsaat pari viikkoa sitten, ennen kuin viranomaiset ryhtyivät selkeisiin toimiin epidemiaa vastaan.
Jokaisen poikkeustilamääräysten kiristämisen jälkeen pahin pelko alkoi laantua, joskin hetkellisesti. Epidemian uudet käänteet meillä tai maailmalla nostavat pelkoja aina uudelleen.
”Tällä hetkellä surun ja menetyksen tunteet ovat pinnassa. Toki myös huoli ja epävarmuus siitä, miten esimerkiksi alueiden eristäminen vaikuttaa elämään,” kertoo tunnedataa keräävän ja analysoivan NayaDaya-yrityksen toimitusjohtaja Timo Järvinen.
Tämä käy ilmi yhtiön tekemästä pitkäaikaisesta seurannasta. NayaDaya on analysoinut nyt parin vuoden ajan ihmisten reaktioita muun muassa Keskisuomalainen-konsernin 22:n maakunta- ja paikallislehden uutisiin.
Koronaepidemia vei tunteiden vuoristoradalle
Viimeisten kuuden viikon aikana saatujen tulosten perusteella suomalaisten tunteet koronaepidemiaan ovat menneet kuin vuoristoradassa. Epidemian vakavuus on alkanut hahmottua toisilla ihmisillä nopeammin, toisilla hitaammin. Poukkoilevan pelon vanavedessä muun muassa suru ja myötätunto ovat viime päivinä vahvistuneet.
Vähitellen kuvaan tulevat sisuuntuminen ja suuttumuskin, ”tästähän selvitään” -asenteiden nousu.
(Yrityksen keräämää tunneanalyysikarttaa voi seurata tämän linkin kautta.)
Näin eri viranomaispäätökset ovat vaikuttaneet kansalaisten pelkoihin. © NayaDaya
Katumusta ei näy, eikä syyllisyyttä
Maaliskuun lopulla sosiaalisessa mediassa nousi paheksunnan aalto, kun Lapin lomakeskuksista alkoi tulla kuvia ympäripäissään toisiaan halailevista juhlijoista ja viruslinko-kokooontumisista.
Samalla julkisuudessa moitittiin myös vanhuksia, jotka karanteenitarpeista huolimatta liikkuivat ihmisten ilmoilla.
Valtaosa ihmisistä kuitenkin noudatti viranomaisten ohjeita, eikä Timo Järvisen mukaan näytä syyllistyvän muiden hölmöilyistä.
”Syyllisyys on yhä toiseksi harvinaisin tunne – katumusta tunnetaan analyysimme mukaan kaikkein vähiten.”
Osin tähän vaikuttaa varmaan se, että viruksen saaminen on arpapeliä. Tauti voi tulla, vaikka eristäytyisi miten tahansa.
Katumusta tulisi ehkä silloin, jos joku tajuaisi aiheuttaneensa lähimmäisilleen tartunnan.
Kuolemasta saa ja pitää puhua oikeilla nimillä
Viranomaisten toiminnan lisäksi heidän julkinen esiintymisensä näyttää vaikuttavan pelkoihin huomattavan paljon. Mielikuvilla on siis yhä enemmän väliä.
Timo Järvisen mielestä ihmisten kriisinsietokyvyn kannalta on tärkeää, että koronasta ja sen vaikutuksista kerrotaan realistisesti.
Sota-aikana kuolemaa etäännytettiin puhumalla ”kaatumisista”, nykyään vaikka ”pois nukkumisesta”. Sellaiseen ei nyt ainakaan viranomaisten pidä mennä, vaikka he ymmärrettävästi varovatkin aiheuttamasta paniikkia.
Vaikka ensireaktio olisi pelästys, suomalaiset arvostavat sitä että kovatkin asiat koronasta kerrotaan suoraan mahdollisimman pian.
”Silloin pääsemme myös käsittelemään niitä nopeammin. Rehellisyys lisää luottamusta viranomaisiin, ja auttaa aikanaan yhteiskunnan toipumista,” Järvinen uskoo.
Kansalaiset ansaitsevat selkeää puhetta
Peittely tai kaunistelu – edes mielialojen säilyttämisen nimissä – olisi nyt kaikkein kehnoin vaihtoehto. Kansalaiset ansaitsevat selkeää puhetta joka menee perille. Ja ainakin sitä pahinta sosiaali- ja terveysalan kapulakieltä pitää välttää.
Tässä epidemiassa kärsivät ihmiset, eivät hallintoalamaiset tai ”asiakkaat”.
”Kaikista varotoimista huolimatta tämä sairaus surmaa ihmisiä sattumanvaraisesti ja ennenaikaisesti. Sen saa sanoa, vaikka se kuulostaa kauhealta”, Timo Järvinen korostaa.
Surun hoitaminen jatkuu pitkään tämän kriisin jälkeen, ja silloin taas esimerkiksi viranomaisten ja työnantajien on osattava antaa arvoa ihmisten menetyksille.
”Ei ole taikatemppua, millä surusta selvitään: siinä tarvitaan aikaa, myötäelämistä ja ihmisten keskinäistä yhteyttä. Puhuminen – ja ennen kaikkea kuuntelu – auttaa aikanaan tässäkin,” Järvinen pohtii.