Belaja smert – valkoinen kuolema
Brittiläisen Antony Beevorin nimi on tuttu sotahistorian harrastajille. Hänen kirjansa Stalingrad (2000), Berliini 1945 (2002) ja Normandia 1944 (2007) ovat mestariteoksia, kuten myös viime vuonna ilmestynyt lähes tuhatsivuinen, kiehtovasti kirjoitettu Toinen maailmansota.
Lumipukuiset, suksilla tehokkaasti liikkuneet suomalaissotilaat olivat yllätys puna-armeijalle. Kuva: SA-kuva.
Sunday Times -lehti on kiteyttänyt Antony Beevorin kirjailijalaadun varsin selkeästi: ”Beevor yhdistää sotilaallisen ymmärryksen taistelujen todellisuudesta romaanikirjailijan herkkyydellä symbolisiin ja tunteita puistattaviin yksityiskohtiin.”
Toinen maailmansota -teoksessaan Beevor käsittelee asiantuntevasti myös Suomen talvisodan tapahtumia. Hänen mukaansa Stalin päätti hyökätä, koska tämä oli varma, ettei Suomi saisi kansainvälistä apua ja ettei maalla olisi taistelutahtoa.
Yksiselitteisesti Beevor toteaa, että neuvostoliittolaiset lavastivat ns.Mainilan laukaukset, toisin sanoen rajavälikohtauksen, josta Stalin sai keksityn syyn hyökätä Suomeen.
Samaa mieltä Beevor on sen yleisen näkemyksen kanssa, että Stalin ja maan sotilasjohto pitivät etukäteen hyökkäystä Suomeen samanlaisena läpihuutojuttuna kuin oli ollut puna-armeijan muutamia kuukausia aikaisemmin tekemä Itä-Puolan miehitys. Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen piti päättyä 21. päivänä joulukuuta 1939, joka oli Stalinin 60-vuotissyntymäpäivä. Dmitri Šostakovitš sai jopa käskyn tehdä sävellyksen tapauksen kunniaksi.
”Puna-armeijan sotilaille oli kerrottu, että suomalaiset toivottaisivat heidät tervetulleiksi veljinä ja vapauttajina kapitalististen sortajien ikeestä”, kirjoittaa Beevor ja toteaa, että heidän taistelutahtonsa heikkeni kuitenkin kun he rämpivät lumihangessa umpipimeissä metsissä.
”Suomalaiset, jotka olivat lumipukuineen talvisen naamiovärityksen mestareita, niittivät heitä konekivääreillään. Neuvostoliiton seitsemäs armeija koki ilkeän järkytyksen.”
Kirjoittajana yleensä neutraalin rauhallinen Beevor paljastaa suomalaisiin taistelijoihin kohdistuvan ihailunsa joko suoraan tai rivien välissä. Hän kuvaa suomalaisten mottitaktiikkaa, jolla viholliskolonnat katkaistiin ja niiden huoltoreitit tukittiin.
”Hiihtojoukot ilmaantuivat jäätävästä usvasta, heittivät käsikranaatteja tai molotovincoktaileja neuvostopanssareita kohti ja katosivat yhtä nopeasti.”
Beevor kirjoittaa, kuinka puna-armeijan sotilaat alkoivat tuota pikaa käyttää suomalaisista lumipukuisista, suksin liikkuvista sotilaista nimitystä belaja smert – valkoinen kuolema. Suomussalmella saarrettu 163. kivääridivisioona ja sen avuksi rientänyt 44. kivääridivisioona pilkottiin palasiksi ja se joutui puiden lomassa vilahtelevien valkoisten aaveiden uhriksi.
”Stalin oli tuskin vuoden 1939 lopulla kovin hyvällä tuulella, sillä suomalaiset eivät olleet antaneet periksi. Puna-armeijan nöyryyttäminen maailman silmissä oli lopetettava”, kirjoittaa Beevor.
Helmi-maaliskuun 1940 massiiviset ylivoimahyökkäykset pakottivat Suomen suostumaan koviin rauhanehtoihin. Beevor korostaa, että Stalin teki mielellään rauhan haluamatta enää jatkaa sotaa, joka olisi voinut vetää mukaan länsiliittoutuneet Iso-Britannian ja Ranskan.
Beevor heittää katseensa myös Saksan suuntaan, joka oli solminut elokuussa 1939 hyökkäämättömyysopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Saksan natsihallitus kieltäytyi antamasta Suomelle minkäänlaista tukea. Hitleriä hermostuttivat Iso-Britanniassa ja Ranskassa esitetyt vaatimukset sotilaallisen avun antamisesta Suomelle. Syy oli selvä: liittoutuneiden mahdollinen läsnäolo Skandinaviassa saattaisi lopettaa rautamalmin tuonnin Ruotsista Saksaan.
”Malmin korkea laatu oli elintärkeä Saksan sotateollisuudelle”, painottaa Antony Beevor.