Huhtiniemi 1944
On kerrottu, että rintamakarkureiden teloituksilla saatiin aikaan rintamien vakauttaminen Vuoksen vesistölinjalle Viipurin menettämisen jälkeen. Näin väittäviä on kuvattu rohkeiksi uuden sukupolven tutkijoiksi, jotka murtavat pala palalta sodan vaietut salaisuudet.
Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella kesäkuun 9. päivänä. Suomen armeija, puna-armeijan joukot ja Karjalan kansa etenivät kilvan kohti nyky-Suomea. Neuvostoliiton hyökkäys saavutti maantieteellisen välitavoitteensa Viipurissa 20.6.1944. Puna-armeijan päätavoite Kannaksella jäi silti saavuttamatta – Suomen armeijan joukkoja ei tuhottu.
Suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen Vuoksen tasalle. Uusilla aseilla aseistettuina, saksalaisten tukemina, Laatokan pohjoispuolelta onnistuneesti siirrettyjen joukkojen ja täydennysjoukkojen vahvistamina uudelleen itseensä uskovat suomalaiset tuhosivat hyökkääjän iskuvoiman. Puna-armeijan eteneminen estettiin syvemmälle Suomeen.
* * *
Kesällä 1944 Suomen armeijassa oli paljon rintamakarkuruutta. Jos mukaan lasketaan myös vetäytymisen aikana joukostaan hetkellisesti eksyneet miehet, kokonaismäärä nousi pelkästään Karjalan kannaksella yli 30 000:een. Kokonaisluku antaa tosin harhaanjohtavan kuvan ilmiön laajuudesta; kaikki eivät olleet poissa riveistä yhtä aikaa, mutta tuhannet kuitenkin.
Lappeenrantalainen jo edesmennyt torivalvoja aloitti 1980-luvulla tarinan, jonka vertaista legendaa ei Suomen historia taida toistaiseksi tuntea. Hän väitti, että Lappeenrannan Huhtiniemeen oli piilotettu toisen maailmansodan aikana syntynyt suuri salattu teloitushautaus.
Torivalvojan tarinoihin yhtyi salaperäinen Syväkurkku. Hän toi julkisuuteen teloitukset mukamas oikeaksi osoittavia sotatuomari Tapanaisen asiakirjoja. Paikallinen lehdistö alkoi yhdistellä ja julkaista näitä tarinoita ja tekstejä. Homma paisui ja paisui. Lehdistö mässäili asialla. Viipurin katoamiset liitettiin näihin tarinoihin.
Huhujen selvittämiseksi Suomen hallitus rahoitti lisäbudjettivaroin Huhtiniemen kaivaukset vuonna 2007. Valtavan suuren kohun saattelemana kaivaukset tuottivat kuitenkin yhtä suuren pettymyksen huhuihin uskoneille. Jatkosodan oletetut teloitushautaukset osoittautuvat Lappeenrannassa olleen venäläisen varuskunnan vuoden 1855 hautauksiksi. Väärin kaivettu – väittivät jotkut!
Mistä Viipurin ja Lappeenrannan mysteerioiksikin kutsutuissa tapahtumissa oikeastaan on kyse? Vastaus on yksinkertainen: kadonneiden suomalaisten sotilaiden kohtalosta. Jos sitä ei tiedetä, mielikuvitus – siis joidenkin mielikuvitus – kyllä kertoo, miten asia muka oli.
Vielä nyt, kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen, katoamisiin liittyvät huhut innostavat monia kuvittelemaan, että asiat ovat niin kuin syväkurkut kertovat. Toki Lappeenrannan Syväkurkun toiminta – tietojen törkeä väärentäminen – on alansa huippua ja sellaisena syvästi paheksuttavaa.
Onneksi Suomessa voi puhua melkein mistä tahansa, vastuu kun on myös kuulijalla. Erityisen ikäväksi asioiden vääristelyn tekee kuitenkin se, että monet toimittajat ja jopa tiedemiehet uskoivat näihin tarinoihin ja levittivät niitä julkisuuteen totuutena.
Keskustelu
Päämaja antoi esikuntapäällikkönsä Erik Heinrichs’in nimissä – massiivisen rintamakarkuruuden ja joukkopakojen keskellä paniikissa – kahden päivän sisällä 18.6. ja 20.6.1944 karkurutta ja joukkopakoja koskevat, toisensa poissulkevat, käskyt.
Ensimmäinen rintamakarkuruutta koskevista käskyistä, 18.6.1944, nojautui voimassa olevaan lakiin ja oikeuteen. Eli oli luonteeltaan laillinen.
Sen sijaan jälkimmäinen, ns. karkureitten ampumiskäsky 20.6.1944, jolla rintamaupseerin akuutin hätävarjelutilanteen aseenkäyttöoikeus siirrettiin selustan henkilötäydennyskeskusten upseereille ja niihin 20.6. käskyllä perustetuille erityiselimille, oli ja on selvästi laiton.
Upseerilla ei ollut laillisesti oikeutta ”rangaista rikoksesta” akuutin tilanteen jälkeen selustassa. Tämä valta kuului silloisen lain mukaan yksin tuomioistuimelle.
Lisäksi Pääamajan laittoman karkureitten ampumiskäskyn perusteella rintamakomentajat antoivat jo samana päivänä (20.6) omia, niinikään laittomia, mielivaltaisia käskyjään, joilla kenttäoikeusmenettely lakkautettiin useiksi viikoiksi ja kenttäupseeristo määrättiin vankeusrangaistusten uhalla ammuttamaan myös selustassa kiinnisaadut kieltäytyjä-kiihottaja-ryssä-punikki-karkurit.
Päämajan käskyn 20.6.1944 perusteella toimeenpannut karkureiden hengenriistot rinnastuvat murhiin, jotka silloisen ja nykyisenkin rikoslakimmme – tai nykyisin oikeuteemme kuuluvien kansainvälisten ihmisoikeussopimustemme – mukaan eivät vanhene koskaan. Sama pätee laittomia karkureitten hengenriistoja koskeviin Suomen valtion vahingonkorvausvelvollisuuksiin.
Nykyisen hallitsevan historiatulkintamme mukaan Päämajan 20.6.1044 karkureitten ampumiskäskyä ja sitä soveltavia rintamakomentajien vielä mielivaltaisempia käskyjä ei toimeenpantu koskaan.
Tutkija Jukka Lindstedt on kummastellut tutkimuksissaan mm. sitä, miksi Päämaja ei tehnyt oikeusministeriölle ja oikeuskanslerinvirastolle yhtään ilmoitusta kesäkuussa -44 ennen 4.7. sotaväenrikoslain kovennusta selustassa tehdyistä karkureiden hengenriistoista?
Toisen tutkijan, Heikki Ylikankaan mukaan, asia on selvä: laittomien käskyjen perusteella suoritetuista laittomista karkureiden hengenriistoista ei voitu tehdä totuudenmukaisia ilmoituksia viranomaisille. Laittomat hengenriistot eli murhat päätettiin salata. Niistä ei koskaan tehty totuudenmukaisia merkintöjä asiakirjoihin. Siksi kesäkuussa 1944 elävänä selustassa kiinnisaaduista karkureista laaditut nimilistat ovat kadonneet. Saimaan saarissa karkurijahdeissa kiinniotettaessa ammutuista nyt puhumattakaan.
Päämajan yleisesikunnan päällikön Erik Heinrichsin nimissä 20.6.1944 panikkitilanteessa annetussa karkureiden ampumiskäskyssä ja sen ohjekäskyissä 21.4.1944 selustan henkilötäydennyskeskusten yhteyteen määrättiin heti perustettavaksi karkureiden ja kieltäytyjien seulontaelimet ampumisvaltuuksineen. Näitä karkureiden seulonta- ja rangaisuelimiä perustettiin muuallakin kuin Lappeenrantaan tai Taavetin karkurileirille.
Kyseiset Päämajan karkureiden ampumiskäskyt toimitettiin 20.6.1944 rintamien komentajille mutta käskyt jätettiin harkitusti toimittamatta muodollisesti komentajista riippumattomille kenttäoikeuksillle. Käskyt siis salattiin harkitusti kenttäoikeuksilta ja niiden sotatuomareilta.
Kenttäoikeuksien sotatuomarit olisivat oitis ymmärtäneet Päämajan tuoreiden ampumiskäskyjen ja tuomiovallan delegoinnin laittomuuden.
Sotatuomareiden näkemyksissä laillisuus voitti useimmiten sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden, joka oli Päämajan laittomien ampumiskäskyjen ainut asiallinen peruste.
Tosiasiassa Pääamaja siirsi mainituilla laittomilla käskyillään henkilötäydennyskeskusten upseereille kenttäoikeuksien laillisen tuomiovallan. Asia ilmenee suoraan Heinrichsin nimissä 20.6.1944 annetusta ampumiskäskystä.
Vielä selvemmin laiton tuomiovallan delegointi ilmenee käskyä koskevista Kotijoukkojen esikuntapäällikkö, kenraalimajuri Valdemar Oinosen, alaisille upseereille antamistaan käskyistä 20.6. ja 21.6.1944, joissa Oinonen antoi alaisille upseereilleen karkureiden ampumisvaltuudet ja ohjeet “miten karkureitten kanssa on meneteltävä kenttäoikeuskäsittely sivuuttaen”. Tämä käskyn perusteella ammuttiin mm. Taavetin karkurileirin kaikki 200 karkuria.
Oinosen ohje voidaan perustellusti tulkita karkureiden laittomaksi ampumiskäskyksi jo kiinniottotilanteessa selustassa. Tulkintaa puoltaa Oinosen omat käskyn perustelut, joiden mukaan karkuteitten etsintapartio on turha, jossa sillä ei ole johdossaan ”kyvykästä miestä”.
Henkilötaydennyskeskusten tehtävänä oli sotajohdon ja rintakomentajien tuoreiden ampumiskäskyjen mukaisesti palauttaa siihen halukkaat karkurit joukko-osastoihinsa ja ampua ne, jotka kieltäytyivät palaamasta.
Vallitseva tulkinta ettei kymmententuhansien karkureiden joukosta löytynyt kesäkuussa 1944 yhtään kieltäytyjää Lappeenrannan seudulla tai Saimaan saaristossa, ei ole edes historiantutkimuksellisesti uskottava. Saati väite ettei ”kiireen takia” kaikkia karkureita ehditty luetteloida saati kuulustella.
Kyseiset karkureiden laittomat selustan seulontaelimet eivät tunteneet lainkaan vankeusseuraamusta. Päämajan määräysten 20.6.1944 ja 21.6.1944 mukaan seulontaelinten arsenaaliin kuuluivat kesä-heinäkuussa 1944 vain karkureiden palauttaminen rintamalle tai ampuminen.
Komentajat määräsivät tunnetuissa kesäkuun 1944 jälkipuoliskon laittomissa käskyissään kenttäupseerinsa ”ohittamaan kenttäoikeudet” ja käyttämään asetta.
Komentajat uhkasivat erottaa ja panna kenttäoikeudessa syytteeseen ne upseerit, jotka eivät kesäkuun 1944 massakarkuruuden ja kieltäytymisten keskellä voineet todistaa turvautuneensa aseeseen karkuruuden ja karkureiden pystäyttämiseksi.
Kuten tunnettua, yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs myönsi jo 9.8.1944 salaisessa rintamakomentajille – ja nyt myös kenttäoikeuksille jälkikäteisenä tarkoituksenmukaisuusselvityksenä – toimitetussa käskyssään ”karkaamisten ja kieltäytymisten lisääntyessä sotilasjohto… piti välttämättömänä ryhtyä kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joiden avulla kuri ja järjestys katsottiin voitavan palauttaa”.
Käskyn sanat ” kaikkiin niihin toimenpiteisiin” kattoi myös laittomat pakkotoimet rintamilla ja selustassa.
Päämajan 20.6.1944 ja 4.8.1944 käskyissä henkilötäydennyskeskuksiin perustettujen elinten ja niiden upseereille määrättyjen karkureiden ja kieltäytyjen ampumisvaltuuksien peruste oli yksinomaan sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus – ei laillisuus, kuten on väitetty.
Itse otaksun, että kesäkuussa 1944 perustettujen ja kesä-heinäkuussa 1944 toimineiden henkilötäydennyskeskusten karkureiden ja kieltäytyjien kohtaloista päättäneiden “seulontaelinten” toimintaa koskevia asiakirjoja ei ole enää tallella Elinkeinoelämän keskusliitto ry-nimisen yhdistyksen yksityisessä arkistossa Mikkelissä, jonne puolustusministeri, sittemmin elinkeinoministeri ja tuore samaisen Elinkeinoelämän keskusliitto ry:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies yksityisti armeijan johdon kontrolloimansa sota-arkiston jatkosodan aikaisen arkistomateriaalin kunnostuksen helsinkiläisten reserviläisjärjestöjen vuosien 2003-06 talkooväeltä.
Sota-arkiston aineiston kunnostus ja siirto siviilihallintoon on viivästynyt nyt lähes 70 vuotta. Viivästyksen syyksi meille uskotellaan rahanpuuteta.
Akateemikko Paavo Haavikon mukaan armeijan johto suoritti kesäkuussa 1944 täydellisen rikoksen ja onnistui salaamaan karkureiden murhat ja tuhoamaan murhia koskevat asiakirjat.
Kansanedustaja, entinen poliittinen vanki, Elli Strenberg (SKDL), toimi aikoinaan eduskunnassa armeijan sota-aikaisen johdon toimien ja asenteiden tulkkina ja valisti eduskunnan istunnossa aikalaisia seuraavilla, armeijan johdon hänelle ilmoittamilla, ‘totuuksilla’:
“Armeijassa tapahtuneiden teloituksien lukumäärästä ei Puolustusvoimain Pääesikunnalla ole tietoa.Teloituksia, jotka eivät ole perustuneet tutkimuksiin ja tuomioistuinten julistamiin tuomioihin, ei Päämajan luvalla ole toimeenpantu.
Kuitenkin Päämajan tiedossa on tapauksia, jolloin joku päällikkö ‘sodan lakien mukaan katsoi olevansa pakotettu käyttämään välittömästi asetta’. Näitä ei luoteta teloituksiksi siinäkään tapauksessa, vaikka ammuttu olisi menettänyt hengensä. On kuitenkin todettu tapauksia, jolloin päällikkö on ylittänyt valtuutensa.”
SKDLn kansanedustajan Elli Strenbergin puheenvuorosta – ja armeijan johdon advokaattina toimimisesta eduskunnassa – ilmenee mielestäni varsin uskottava selitys sille, miksi kesäkuun 1944 Kannaksen rintamien romahtamisten yhteydessä syntynyt laajamittainen kymmenientuhansien nuorten sotilaiden karkuruus ja joukkopaot sekä niiden suitsemiseksi 20.6.1944 Päämajan ja rintamakomentajien ampumiskäskyin toimeenpannut karkureiden hengenriistot ja henkilötäydennyskeskusten upseerien laiton aseenkäyttö kaukana selustassa jätettiin eduskunnassa ja poliisissa ”armeijan omaksi sisäiseksi kurinpitoasiaksi” eikä laittomia omien sotilaiden hengenriistoja kesällä 1944 tai heti sotien jälkeen – eikä myöhemminkään – ole rikosoikeudellisesti toistaiseksi selvitetty ja tutkittu.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
Professori Heikki Ylikangas esitti jo vuonna 2004 valtioneuvostolle laatimassaan sota-ajan luovutettuja koskevassa selonteossaan seuraavasti:
“Tulisi harkita, voitaisiinko yhä joissakin julkisissa arkistoissa salaiseksi julistetut osat avata ja saattaa tutkijoiden käyttöön. Sama koskee suljettuina pidettyjä asiaan liittyviä yksityisiä arkistoja. Mahdollista ja hyödyllistä kenties olisi jonkinlaisella arvovaltaisella tiedoksiannolla kehottaa niitä henkilöitä, joita sitoo sodan aikana annettu vaitiololupaus, luopumaan siitä ja kertomaan tietonsa.”
Yksi yli 700:sta kesällä 1944 Lappeenrannassa sotapoliisina palvelleista, Esko Loukasmäki, tulikin julkisuuteen ja kertoi meille sanomalehti Pohjalaisen haastattelussaan 26.10.2006:
“Se oli siinä vaiheessa aika sotkuista touhua. Karkureita poimittiin metsistä käsille paljon. Ryhmämme kuljetti kaksi pikkubussillista kiinniotettuja sotilaita päivässä Lappeenrannan päävartioon.
Kaikki jotka suostuivat palaamaan rintamalle, vietiin niin ikään autoilla yksikköihinsä. Ne jotka eivät suostuneet… niista minä en sitten tiedä… Tottahan heidät ainakin kuulusteltiin… Mitä sen jälkeen tapahtui, sitä minä en tiedä…”
Toimittajan kysymykseen “Ammuttiinko heidät ?, Loukasmäki vastasi: “Toimittaja osaa itse päätellä”.
Loukasmäen tietämän mukaan kuitenkin kieltäytyjä-karkureita on siis ollut olemassa Lappeenrannassa kesällä 1944.
Meillehän on kaikissa mahdollisissa keskusteluissa väitetty ja uskoteltu (mm. Huhtiniemi-aktivistit Ilmo Kekkonen ja Jarmo Nieminen) viimeiset 69 vuotta toisin. Armeijan markkinoiman totuuden mukaan Lappeenrannassa seulotun yli 12.000 karkurin joukosta ei tavattu kuulusteluissa yhtään kieltäytyjä-karkuria kesä-heinäkuussa 1944.
Jos oletamme Loukasmäen kertomuksen, siis sen ettei hän tiennyt, miten Lappeenrannassa toimittiin niiden sotapoliisin huostaan uskottujen karkureiden suhteen, jotka kieltäytyivät palaamasta rintamalle, olevan totta, niin miten uskottava ja todellinen sotapoliisi Loukasmäen “tietämättömyys-väite” voi olla?
“Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksiköihin 1018 ja 1134/kpk”, päättyy mannittu 20.6. 1944 käsky.
Ohjeita siis oli. Ampumisvelvoite kohdistui myös Lappeenrantaan selustan vankiloista koottuja karkureita. Siksi Loukasmäen haastattelussaan kertoma tietämättömyytensä kieltäytyjien kohtelusta ei ole uskottava.
Sotapoliisilla oli virkavelvollisuus tietää ja tuntea kaikki armeijan asiantuntijoiden, Kekkosen ja Niemisen, usein mainitsemat yksityiskohtaiset ja tarkat karkureiden kohtelua koskevat ohjeet ja käskyt.
Näin sotapoliisin “En tiedä”-vaihtoehtoa ei voi olla olemassa. Se sulkeutuu todellisuudessa mahdottomana pois. Kysymyksessä on siis sotapoliisin vaikeneminen tai tapahtumien harkittu salaaminen. Miksi vielä vuonna 2006 tai 2013?
Mitä tapahtui niille sotapoliisin huostaan Lappeenrantaan toimitetuille karkureille, jotka kieltäytyivät sotapoliisin kuulusteluissa menemästä rintamalle?
Tulkinta, ettei kieltäytyjä-karkureita ollut yhtä ainutta koko kesänä 1944 Lappeenrannassa, ei ole uskottava. Se on selvästi epätosi.
Usein toistettu näkemys, jonka mukaan Mannerheimin 20.6.1944 vahvistamaa karkureitten teloituskäskyä ei noudatettu tai toimeenpantu lainkaan selustan henkilötäydennyskeskuksissa: Lappeenrannassa tai muualla, kesällä 1944 kerättyjen yli 12000 karkurin kohdalla, ei ole myöskään uskottava.
Kyllähän kieltäytyjä-karkureita on ollut: kutsuntojen luottoluokituksen mukaan punikkikarkueitakin oli yksin yli 4000.
Mitä heille siis tapahtui? Miten Mannerheimin teloituskäskyä 20.6.1944 noudatettiin ja toimeenpantiin Lappeenrannassa?
Mikä sotapoliisin suhteen käskyvaltaa käyttävä – toistaiseksi salattu – elin (HTK 1) Lappeenrannassa päätti kieltäytyjä-punikki-karkureiden teloituksista ja mikä organisaatio toimeenpani nämä teloituskäskyt ja missä?
Kun on väitetty Lappeenrannan sotapoliisin asiakirjojen olevan tallella myös kesäkuulta 1944 sota-arkistossamme, niin olisi perusteltua nyt tuoda julki selventävä tieto siitä, monestako Lappeenrantaan kootusta karkurista on kesäkuussa 1994 sotapoliisin laatimat kuulustelupöytäkirjat tai karkuriluettelot sota-arkistossa tallella?
Eri asiakirjoista ja tutkimuksista saatavien tietojen yhteenvetona tulkitsen, ettei sota-arkistossa ole yhtään Lappeenrannan sotapoliisin suorittamien karkureiden kuulustelujen kuulustelupöytäkirjoja tai karkuriluetteloja kesäkuulta 1944. Heinäkuulta 1944 on.
Ja monessako kesäkuun -44 kuulustelupöytäkirjassa mainitaan karkurin kieltäytyneen menemästä rintamalle?
Ja miten heidän kanssaan toimittiin kieltäytymisten jälkeen? Tämäkin asiahan oli armeijan tulkintoihin tukeutuvien tietokirjailijoiden ja ns. asiantuntijoiden julkisten lausuntojen mukaan erittäin tarkoin ja yksityiskohtaisesti ohjeistettu.
Miten toimittiin niiden tuhansien karkureiden kohdalla, joista Jukkien (Kulomaa ja Lindstedt) kertoman mukaan “ei ehditty laatia edes kuulustelupöytäkirjoja tai merkintöjä karkuriluetteloihin”?
Mikä muu elin kuin HTK 1:n yhteyteen 20.6.1944 perustettu erityiselin Lappeenrannassa antoi kieltäytyjä-punikki-karkureiden teloituskäskyt? Ja kuka suoritti karkureiden teloitukset?
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
Keskisuomalainen insinööri ja kaupunginvaltuutettu, Jorma Uski, kirjoitti aikalaistodistajien kuulemisesta ja kohtelusta blogissaan 19.10.2006 seuraavasti:
”Kaksi viikkoa siten tuskailin kirjoituksessani, kuinka ei löydy virallista tahoa, joka suostuisi kuulemaan vuoden 1944 silminnäkijäksi ilmoittautunutta tietojensa kertomiseen halukasta.
Se hyödytti sen verran, että kaivauksia johtava Mika Lavento otti yhteyttä ja sovimme tapaamisesta paikan päällä seuraavana päivänä. Vuoden 1946 karttojen ja nykyisen kaavan mukaan paikka saatiin yksilöityä ja paikan päällä käydenkin vielä tarkennettua +/- 10 metrin tarkkuudella. Edellyttäen, etteivät maavallit olleet maanvaihdoilla tms. syistä siirtyneet enempää. Sekin oli varmistettavissa vuonna 1936 kartoitusta varten tehdyistä ilmakuvauksista.
Tuota paikkaa ei sitten kaivettu. Ei vaikka Lavennon mukaan saman alueen oli muutama muukin osoittanut.
Laventokin tunsi nk. ”perimätiedon”, että ko. alueelta oli löydetty jopa pintaan nousseita luita. Samoin Viipurin valtauksen tiimoilla 20.6.1944 teloitetun 20. Pr:n kapteenin (nimi tiedetään) teloituksen ja kuinka ko. paikalle olisi vielä 1970-luvulla tuotu kukkia. Kapteenin hautapaikkaa ei tiedetä – ainakaan virallisilta hautausmailta ja sota-arkiston kaatuneitten luetelo ilmoittaa hänet ”kadonneeksi”.
Paikka siis tiedettiin, mutta kysyessäni Lavennolta mahdollista maatutkaamista, ei juuri tuota paikkaa kuulemma oltu tutkattu, eikä maatutkakaan kuulemma enää paikalla…
Kaivettu ei myöskään viereiseltä voimalinjalta pylvään numeron perusteella yksilöityä paikkaa. Kaivettiin kyllä toisesta kohdasta, ja sitten ”korjattiin” virhe kaivamalla osoitetusta paikasta lapion piston verran ja julistamlla paikka tutkituksi; ”ei löydetty mitään”.
Myöskään sitä aluetta, mistä v. 1971 vesijohtotöissä löytyi luita, ei ole kaivettu.
Vaikuttaa siltä, että kaivauksia tehdään nk. verkonpaikkaajan menetelmällä: ”etsii, etsii, vaan ei soisi löytävänsä.”
Toki eroakin on: jos joku osoittaa verkonpaikkaajalle reiän, niin kyllä hän ainakin tarkastaa vihjeen oikeellisuuden. Kaivausten tekijät näyttävät välttelevän kohdan tutkimista.
Sisältyiköhän kaivausten toimeksiantoon tuollainen ohjaus? Ainakin Mika Lavennon lausunto – ”Tarkoitus ei ollut etsiä toivottuja tai pelättyjä tuloksia” – viittaisi siihen suuntaan.”
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
Museovirasto julkaisi viikko sitten (10.1.2013) sivustollaan Lappeenrannan Huhtiniemen vuoden 2006 kaivauksia koskevan tutkimusryhmän 288-sivuisen raportin.
Viranomaisviivettä kiinnostavan ja tutkimuksellista huijausta todistavan raportin julkistamiselle sen valmistumisesta (30.4.2007) ehti kulua lähes kuusi vuotta.
Raportti sijaitsee osoitteessa https://www.museoverkko.fi/netsovellus/ … fault.aspx josta valitaan hankerekisteri, Lappeenranta ja listasta oikea tutkimus. Perustietosivulta mennään raporttitietoihin ja pdf löytyy sivun alareunan punaisen raportti-linkin takaa.
Raportin mukaan kysymyksessä on armeijan edustajien Huhtiniemen alueella suorittamien maatutkailujen tuloksiin perustuvat kaivaukset. Raportin laajassa liiteaineistossa ei kuitenkaan julkaista armeijan omia maatutkailuraportteja. Miksi?
Huhtiniemen vuoden 2006 arkeologisista kaivauksista vastasi Helsingin yliopiston arkeologian professori Mika Lavento.
Huhtiniemen kaivauksista vuonna 2006 tutkimusryhmän julkisuuteen kertomien virallisten tutkimustavoitteiden mukaan kaivaukset perustuivat aikalaistodistajien osoittamien paikkojen tutkimisiin ja kaivamisiin. Nyt vuonna 2013 julkaistun raportin mukaan näin ei todellisuudessa tapahtunut.
Raportissa ei mainita tutkimusryhmän kuulleen yhtäkään aikalaistodistajaa vaikka näin todellisuudessa kuitenkin vuonna 2006 tapahtui.
Luonnollisesti raportissa ei kerrota, miksi Helsingin yliopiston tutkimusryhmä pyysi syksyllä 2006 Lappeenrannan Huhtiniemeen kuultavakseen useita aikalaistodistajia luvaten maksaa heille jopa matkakorvaukset.
Tutkimusryhmä jätti kuitenkin kuulemiensa aikalaistodistajien matkakorvaukset maksamatta samoin kuin aikalaistodistajien lausunnot sensuroitiin pois julkaistusta raportista. Miksi?
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
Säilytetyn sota-arkiston sotapäiväkirjan mukaan (Sulkimerkintä alkuperäisessä asiakirjassa):
22.6.1944
‘Viipurin varuskunnan päällikkö eversti V.Räsänen apunaan Viipurin Komendantin Virasto sulki linjan Taipalsaari-Taavetti-Hamina sekä vastasi partioinnista linjan ja armeijakunnan oikean sivurajan välillä. Pidätettyjen karkurien suhteen tuli menetellä ”niin kuin siitä oli erikseen määrätty”.’
‘Eversti Räsänen ja HTK 1:n päällikkö everstiluutnantti Hirsa sopivat, että karkurit toimitetaan eversti Räsesen toimesta Taavettiin eikä HTK 1:een ja karkurit pyritään pitämään erillään täydennysmiehistä. Räsänen jatkaa toimintaansa Taavetissa toistaiseksi ja Lappeenrannan varuskunnan päällikön tehtävät hoitaa sillä aikaa majuri Simelius.”
Sotapäiväkirjan mukaan eversti jatkoi komentajana ‘erikoistehtävässä’ toistaiseksi syrjäisen Taavetin karkurileirillä ja majuri komensi tuhansia karkureita pursuavassa Lappeenrannassa varuskunnan päällikkönä.
Puutteineenkin sotapäiväkirjoja voi tulkita niin, että kesäkuussa 1944 rintamakarkuruus oli erittäin vaikeasti hallittavissa Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa.
Kun tuhansien karkureiden käsittely oli Lappeenrannan sekavissa oloissa keskellä siviilien evakointia delegoitu säilyneidenkin sotapäiväkirjojen mukaan kymmenille valtakunnallisille, alueellisille ja paikallisille viranomaisille, on lopputulema ollut kesäkuussa 1944 totaalinen kaaos.
Lisäksi sotapäiväkirjojen mukaan merkittävä osa ns. kunnon sotilaistakin syyllistyi Lappeenrannan seudulla erilaisiin rikoksiin kantaväestöä ja erityisesti naisia kohtaan.
Oireellisesti säilytetyistä sota-arkiston alkuperäisistä sotapäiväkirjoista on poistettu ‘puhtaaksikirjoitusvaiheessa’ maininnat Päämajan 20.6.1944 karkureiden ampumiskäskyyn sisältyvästä määräyksestä perustaa mm. Henkilötäydennuskeskus 1:n (HTK) yhteyteen erilliselin karkureiden rankaisemiseksi.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
Eiko sielta pylvaan luotakin kannattaisi kaivaa? Eihan nykyajan kaivinkoneilla kaivuu paljoa maksa.
Kuka on tuo artikkelissa mainittu Syvakurkku? Kai tallaisissa asioissa voi nimiakin mainita?
Tuo Pelhon epailys Elinkeinoelamn keskusliittoa kohtaan ja Jyri Hakamiesta vaikuttaa jo lievasti sanottuna vainoharhaiselta ja jotenkin ideologiselta. Ikaan kuin nykyaan olisi viela ihmisia, jotka tarkoituksellisesti yrittaisivat salata karkureiden ampumisia. Ampuahan ne piti jos eivat suostuneet palaamaan yksikkoonsa. Kukkahattutadit eivat aina tata ymmarra, mutta kun yksi maailamn tuon ajan pelottavimmista tappokoneista hyoki paalle niin siina tarvittiin kovia tekoja ja kuria lintsareille. Siita olisi vaan pitanyt tehda asianmukaiset paperit, niin olisi jalkeenpain mahdollista tutkia tapahtumia. Ehka tehtiinkin, onhana tilastoissa naita sotaoikeuden jalkeen ammuttuja.
Turha naita on kaunistella, pitaa tutkia jos on epailyksia, mutta jos ruumiita ei loydy, niin sitten ei ole tapahtunutkaan.
Turha kai sanoa, miten Puna-armeijassa toimittiin karkureiden suhteen. Ei annettu mahdollisuutta yrittaa uudelleen.
Harri Rantonen
Lappeenranta
Pelho vaikuttaa asiantuntevalta henkilöltä tapauksen suhteen. Mistäköhän lie johtuu vielä tämä nykypäivänä tapahtuva asian salailu, tai sen kuvan ainakin Pelhon tekstien mukaan asiasta saa. Lienevätköhän muistot vielä liki 70 vuoden kuluttua tapahtumista liian arkoja vai onko kyseessä sittenkin vain laajalle levinnyt huhu? Tuntuu käsittämättömältä mikäli vieläkin asiaa pitäisi tässä mittakaavassa salailla. Tosin onhan se mahdollista vaikka tuntuukin naiivilta.
Erinäisten tietolähteiden ja vähäisen omakohtaisen asiaan perehtymisen johdosta haluan kysyä Pelholta erästä asiaa (mikäli hän näitä kommentteja enää lukee), onko mainitsemanne voimalinjan lähellä, maavallin edustalla oleva kohta kutakuinkin tämän kartan keskiosassa olevalla alueella: http://goo.gl/maps/5vOz1 ? Ja myös mainitsemasi ”notkelma” Huhtiniemessä, sieltä me pikkupoikina keräiltiin paljonkin luita -tiedä sitten millaisille elukoille vai ihmisille nekin ovat kuuluneet, mutta eiköhän nekin luut vielä löydä uudelleen jos haluaa -nimittäin piilotimme ne muovipussissa erääseen kohtaan maastossa, maan alle. Tuntolevyjä löytyi myös runsaanlaisesti. Ja huhtiniemen paikka on suurin piirtein tämän kartan keskialueella: http://goo.gl/maps/BUk48 .