Huhtiniemi 1944
Viime vuosina meitä suomalaisia ovat kohahduttaneet mielikuvitukselliset kertomukset kesästä 1944. Pakokauhuun joutuneiden Karjalan kannaksen puolustajien on väitetty päätyneen Lappeenrannan Huhtiniemessä istuneeseen huippusalaiseen teloitustuomioistuimeen.
IV Armeijakunnan Hallinnollisen toimiston sotapäiväkirjaan on kirjoitettu: ”...ne jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta on ammuttava.” Kuva: Pekka Nieminen.
On kerrottu, että rintamakarkureiden teloituksilla saatiin aikaan rintamien vakauttaminen Vuoksen vesistölinjalle Viipurin menettämisen jälkeen. Näin väittäviä on kuvattu rohkeiksi uuden sukupolven tutkijoiksi, jotka murtavat pala palalta sodan vaietut salaisuudet.
Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella kesäkuun 9. päivänä. Suomen armeija, puna-armeijan joukot ja Karjalan kansa etenivät kilvan kohti nyky-Suomea. Neuvostoliiton hyökkäys saavutti maantieteellisen välitavoitteensa Viipurissa 20.6.1944. Puna-armeijan päätavoite Kannaksella jäi silti saavuttamatta – Suomen armeijan joukkoja ei tuhottu.
Suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen Vuoksen tasalle. Uusilla aseilla aseistettuina, saksalaisten tukemina, Laatokan pohjoispuolelta onnistuneesti siirrettyjen joukkojen ja täydennysjoukkojen vahvistamina uudelleen itseensä uskovat suomalaiset tuhosivat hyökkääjän iskuvoiman. Puna-armeijan eteneminen estettiin syvemmälle Suomeen.
* * *
Kesällä 1944 Suomen armeijassa oli paljon rintamakarkuruutta. Jos mukaan lasketaan myös vetäytymisen aikana joukostaan hetkellisesti eksyneet miehet, kokonaismäärä nousi pelkästään Karjalan kannaksella yli 30 000:een. Kokonaisluku antaa tosin harhaanjohtavan kuvan ilmiön laajuudesta; kaikki eivät olleet poissa riveistä yhtä aikaa, mutta tuhannet kuitenkin.
Lappeenrantalainen jo edesmennyt torivalvoja aloitti 1980-luvulla tarinan, jonka vertaista legendaa ei Suomen historia taida toistaiseksi tuntea. Hän väitti, että Lappeenrannan Huhtiniemeen oli piilotettu toisen maailmansodan aikana syntynyt suuri salattu teloitushautaus.
Torivalvojan tarinoihin yhtyi salaperäinen Syväkurkku. Hän toi julkisuuteen teloitukset mukamas oikeaksi osoittavia sotatuomari Tapanaisen asiakirjoja. Paikallinen lehdistö alkoi yhdistellä ja julkaista näitä tarinoita ja tekstejä. Homma paisui ja paisui. Lehdistö mässäili asialla. Viipurin katoamiset liitettiin näihin tarinoihin.
Huhujen selvittämiseksi Suomen hallitus rahoitti lisäbudjettivaroin Huhtiniemen kaivaukset vuonna 2007. Valtavan suuren kohun saattelemana kaivaukset tuottivat kuitenkin yhtä suuren pettymyksen huhuihin uskoneille. Jatkosodan oletetut teloitushautaukset osoittautuvat Lappeenrannassa olleen venäläisen varuskunnan vuoden 1855 hautauksiksi. Väärin kaivettu – väittivät jotkut!
Mistä Viipurin ja Lappeenrannan mysteerioiksikin kutsutuissa tapahtumissa oikeastaan on kyse? Vastaus on yksinkertainen: kadonneiden suomalaisten sotilaiden kohtalosta. Jos sitä ei tiedetä, mielikuvitus – siis joidenkin mielikuvitus – kyllä kertoo, miten asia muka oli.
Vielä nyt, kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen, katoamisiin liittyvät huhut innostavat monia kuvittelemaan, että asiat ovat niin kuin syväkurkut kertovat. Toki Lappeenrannan Syväkurkun toiminta – tietojen törkeä väärentäminen – on alansa huippua ja sellaisena syvästi paheksuttavaa.
Onneksi Suomessa voi puhua melkein mistä tahansa, vastuu kun on myös kuulijalla. Erityisen ikäväksi asioiden vääristelyn tekee kuitenkin se, että monet toimittajat ja jopa tiedemiehet uskoivat näihin tarinoihin ja levittivät niitä julkisuuteen totuutena.