Venäjälle kaksi vuotta sitten siepatut lapset palasivat kotiin Ukrainaan: ”Pahin pelko oli, ettemme ikinä palaa” – Seura oli paluumatkalla mukana
Heinäkuussa 2022 venäläiset sotilaat kaappasivat joukon ukrainalaisia lapsia ja teinejä ja veivät heidät Venäjä-mieliselle käännytysleirille. Seura oli mukana linja-autossa, jolla lapset pääsivät palaamaan kotimaahansa.
Lapset toivotettiin tervetulleiksi kotiin helpotuksen ja ilon kyynelein.
Lasten kasvoilla näkyy hämmentyneitä hymyjä ja väsymystä, kun he kävelevät Varsovan lentokentän tuloaulaan Puolassa. Ulkopuolella odottava auto kirvoittaa riemullisen huudahduksen: ”Ukrainan rekisterikilvet!”
On kulunut lähes kaksi vuotta siitä, kun venäläisten sotilaiden sieppaamat Lidiia, 17, Daria, 16, Denys, 17, Volodymyr, 16, ja Oleksandr, 13, olivat viimeksi kotimaassaan Ukrainassa.
”Pahin pelko oli, ettemme ikinä palaa”, Lidiia sanoo.
Helppoa lasten takaisin saaminen ei ollut. Ukrainalaisen Save Ukraine -järjestön hallinnoima pelastusoperaatio vaati laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa myös suomalaisella Operation Hope -yhdistyksellä oli merkittävä rooli.
Seura matkusti kotiin palaavien lasten kanssa Puolan kautta Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan.
Lapset jäivät etulinjaan
Kun Lidiia, Daria, Denys, Volodymyr ja Oleksandr saapuivat Varsovaan toukokuun 30. päivänä, he olivat valvoneet jo kaksi yötä liki kokonaan.
Lento Georgian pääkaupungista Tbilisistä, jossa he viimeksi oleskelivat, lähti kello 5.25 sikäläistä aikaa. Lapsilla oli liput jo edellisen aamuyön lennolle, mutta heitä ei laskettu koneeseen, vaikka heillä oli Ukrainan myöntämät kotiinpaluuviisumit.
Pettymystään itkeneet lapset kieltäytyivät aluksi poistumasta lentokentältä, mutta suostuivat lopulta palaamaan majapaikkaan lepäämään. Päivän aikana heille saatiin viisumit myös Puolaan.
Kotimatkan lykkääntymistä oli vaikea niellä. Lapset kertovat laskeneensa jokaisen päivän, eivät ainoastaan sieppauksestaan, vaan myös ne päivät, jotka olivat kuluneet Venäjän hyökkäyksestä.
Heidän elämänsä muuttui peruuttamattomasti kaksi vuotta, kolme kuukautta ja kuusi päivää sitten. Samoin on käynyt monelle muullekin. Ukrainan keräämien tietojen mukaan 19 546 lasta on karkotettu laittomasti Venäjälle, Valko-Venäjälle ja Ukrainan väliaikaisesti miehitetyille alueille helmikuun 2022 jälkeen.
Lisäksi tuhansia lapsia on saatettu pakkosiirtää pois kotimaastaan ilman, että tapauksia on tunnistettu.
Lähde Venäjälle, houkutteli sotilas
Sodan alkaessa 24. helmikuuta 2022 viisikko asui sisäoppilaitoksessa Novopetrivkan kylässä Etelä-Ukrainassa. Koulussa oli reilut sata lasta, osa orpoja, kuten Lidiia, Daria, Volodymyr ja Oleksandr. Denys ei ole orpo, mutta hänen äitinsä lähti ennen sotaa Krimille töihin eikä ole palannut.
Kun venäläisten rintama lähestyi sisäoppilaitosta, sukulaiset hakivat lapsia turvaan. Lopulta jäljellä oli vain kolmetoista lasta. Heidät luvattiin evakuoida pian.
”Linja-auto ei kuitenkaan koskaan saapunut. En tiedä, miksei”, Lidiia sanoo.
Maaliskuussa 2022 venäläiset miehittivät alueen. Lidiia näki vihollistankkien sotilaineen vyöryvän kylään.
”Heillä oli mukanaan leluja meille.”
Lapset ja koulun johtaja puolisoineen suojautuivat taisteluilta koulun kellariin. Sähköä ei ollut, ja ruokaa ja vettä oli vain niukasti.
Seuraavina kuukausina Lidiia katsoi vihollisia silmiin kolmesti. Jokainen kerta oli yhtä pelottava.
Ensimmäisellä kerralla venäläissotilaat tulivat vastaan, kun lapset olivat lähdössä ulos koulusta. Nazar-nimisellä pojalla oli syntymäpäivä, ja venäläiset onnittelivat häntä. Mykolaksi esittäytynyt sotilas nosti Nazarin polvelleen ja yllytti poikaa lähtemään vihollisjoukon mukana Venäjälle.
”Nazar oli peloissaan ja kieltäytyi”, Lidiia kertoo.
”Emme halunneet lähteä, ja he jättivät meidät rauhaan.”
Seuraavaksi kylään tuli Itä-Siperiasta Mongolian tuntumasta kotoisin olevia burjaatteja. He käskivät lapset ulos ja painostivat lähtemään Venäjälle. Se olisi kuulemma hyväksi heidän terveydelleen.
Kolmannella kerralla lasten mielipidettä ei enää kysytty.
Yrmeät tullimiehet heltyivät
Varsovan lentokentältä suuntaamme kohti aamiaista. Lasten edellisestä ateriasta on jo kauan, joten innostus kohoaa, kun ensimmäinen avoinna oleva paikka on McDonald’s.
Hampurilaisten ja ranskalaisten jälkeen matkalaiset nukkuvat sikeästi koko nelisen tuntia kestävän ajomatkan Puolan ja Ukrainan rajalle.
Ustyluhin raja-asemalla ei ole ruuhkaa. Kun tullivirkailijat kuulevat lasten kohtalosta, yleensä yrmeät ilmeet muuttuvat lempeiksi. Jokainen lapsi saa Ukraine customs eli Ukrainan tulli -kangasmerkin.
Yksi virkailijoista tuo viinirypäleitä ja mehua. Hän nousee autoon ja poseeraa lasten kanssa kuvissa, mutta pyytää, ettei niitä julkaista. Ne ovat muistoksi lapsille paluusta kotimaahan.
Pakeneminen oli mahdotonta
Novopetrivkan sisäoppilaitoksesta siepatuista kolmestatoista lapsesta kahdeksan on yhä Georgiassa. Kotiin paluu edellyttää, että lapsille löydetään huoltajat.
Ystävien nimet toistuvat puheissa, kun kotiin matkaavat lapset arvuuttelevat, mitä kukakin heistä sanoisi tai tekisi. Kaikki sodan alusta asti yhdessä koettu on hitsannut heistä tiiviin pesueen.
Lähes neljän koulun kellarissa vietetyn kuukauden jälkeen heinäkuussa 2022 venäläiset käskivät lapset luokkahuoneeseen. Sotilaat ilmoittivat vievänsä heidät tuolloin miehitetyn Hersonin alueella olevaan Stepanovkan kylään. Lapset vastustelivat. He halusivat jäädä kellariin.
”Kaikki kylästä ovat lähteneet. Miksi te ette lähtisi”, Lidiia kertoo venäläisten kysyneen.
”Me emme ole kaikki. Meillä on oma mielipiteemme”, hän vastasi.
Venäläiset eivät piitanneet lasten tahdosta.
”Olimme paniikissa ja aloimme itkeä.”
Siitä eteenpäin heitä vartioi herkeämättä kaksi aseistettua sotilasta. Koulun ulkopuolella venäläisiä oli monin verroin. Pakeneminen oli mahdotonta.
Kun sotilaat laskivat lapset tarkistaakseen kaikkien olevan yhä paikalla, Lidiia piiloutui huovan alle.
”He olivat hämmentyneitä. Peiton alla oli kuitenkin vaikea hengittää, joten minun oli pakko nostaa pääni sen alta, ja he näkivät minut.”
Etkö pelännyt piiloutua?
”En välittänyt.”
Siihen saakka laukaukset olivat kuuluneet etäältä, mutta sinä iltana venäläiset alkoivat ammuskella koulun lähellä, viereisen kirkon katolta. Ehkä se oli viesti: kannatti pysyä kellarissa.
10 minuuttia aikaa, sitten lähdetään
Seuraavana päivänä koulun pihaan ajettiin useita autoja, joihin lapset ja koulun johtaja puolisonsa kanssa lastattiin.
”Venäläiset kuvasivat, kun kannoimme itkien tavaroitamme.”
Lidiiaa kuljettaneessa autossa oli hänen lisäkseen kaksi tyttöä ja kaksi aseistettua sotilasta. Kun matkaa oli taitettu jonkin aikaa, tytöt siirrettiin venäläisen Tigr-sotilasajoneuvon kyytiin. Siellä soi venäläinen musiikki. Lidiia tunsi itsensä tyhjäksi sisältä.
Tigrin kyydissä oli vaara päätyä vahingossa Ukrainan asevoimien kohteeksi. Se ei kuitenkaan huolettanut Lidiiaa.
”Jokainen meistä lapsista tiesi, etteivät ukrainalaiset ampuisi meitä.”
Stepanivkan kylässä lapset sijoitettiin psyykkisen ja sosiaalisen kuntoutuksen keskukseen. He pelästyivät nähdessään kalterit ikkunoissa.
”Luulimme sitä ensin mielisairaalaksi, mutta kalterit olivatkin ikkunoiden suojana lasten pallopelien varalta.”
Seuraavat kuukaudet olivat rauhallisia, kunnes venäläiset sotilaat palasivat Stepanivkaan 20. lokakuuta. He antoivat lapsille kymmenen minuuttia aikaa valmistautua lähtöön. Lidiia kertoo mukana olleen venäläisen naisen sanoneen linja-autossa: ”Tytöt, miksi ette laittaneet huulipunaa? Olette lähdössä lomalle.”
Lidiia ei vastannut.
”Ymmärsin, että kyse ei ollut lomamatkasta.”
Matka Venäjä-mieliselle leirille
Eniten lapset kaipasivat Ukrainasta perhettä ja kotimaan viihtyisää tunnelmaa.
”Minkälainen on ukrainalainen tunnelma? Se on kaikki, mikä sinua siellä ympäröi”, Lidiia selittää.
Jos saisit valita minkä tahansa paikan maailmassa, mihin matkustaisit?
Lidiian ei tarvitse miettiä vastausta.
”Pysyisin kotona.”
Stepanivkasta lapset kuljetettiin Dnipro-joen rantaan, missä heidän piti nousta ruosteiseen veneeseen. Aallot heittelivät alusta, ja he pelkäsivät, että se kaatuu tai että he putoavat yli laidan.
Vastarannalla odotti jälleen linja-auto. Matkaa taitettiin pitkään, kunnes lapset jätettiin rautatieasemalle. Venäläisiltä kesti kauan päättää, mihin heidät lähetetään. Totuus selvisi junassa. He olivat matkalla Venäjälle.
Lidiia ei tiedä reittiä tai kaupunkeja, joiden kautta heitä kuljetettiin. Lopulta he saapuivat Anapassa, Mustanmeren rannalla Krasnodarin alueen kaupungissa olevaan leiriin. Siellä Lidiian mukaan ainoa hyvä asia oli se, ettei heitä erotettu toisistaan tai koulunsa johtajasta ja tämän puolisosta.
”Se oli hyvin Venäjä-mielinen leiri. Tunsin olevani häkissä. Vihasin kaikkea siellä.”
Lidiia kertoo Venäjän lipun kanssa kävelleestä pojasta. Tämä sanoi olevansa kotoisin Hersonin alueelta, mutta hänen isoäitinsä asui Venäjällä.
”Poika sanoi, että Venäjä on Ukrainaa parempi maa. Emme olleet hänen kanssaan samaa mieltä.”
Leirillä soitettiin toistuvasti Venäjän kansallislaulua, eikä ukrainan kieltä tai ukrainalaisia symboleja hyväksytty.
Kun Denys käveli ulkona takissaan, jossa luki Ukraina, eräs poika alkoi huudella hänelle ikkunasta, jota koristi Venäjän joukkojen ja Venäjän sotapolitiikan kannattajien Z-symboli. Lidiia kertoo ottaneensa Denysiä kädestä ja kehottaneensa häntä pukemaan takin nurinpäin vaikeuksien välttämiseksi.
”He olisivat voineet hakata meidät. Emme tienneet, mihin kaikkeen he pystyisivät.”
Leirillä uhka oli tuntematon. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Kaikesta päätellen päämäärä oli ainakin se, että lapset jäisivät Venäjälle pysyvästi.
Eräänä päivänä venäläiskoulun rehtori tuli esittelemään heille opinahjoaan. Hän tarkasti, kuinka hyvin lapset osaavat kirjoittaa ja lukea ja taitavatko he kertotaulun.
Lapsilla oli vain yksi keino tehdä mielipiteensä selväksi.
”Kirjoitimme ukrainaksi.”
Amerikkalaiset tulivat avuksi
Matkaa Puolan rajalta Kiovaan on reilut viisisataa kilometriä. Sinne ei ehdittäisi ennen kuin lauantain puolella, joten yövymme matkalla.
Emme kuule yhtään ilmahälytystä, eikä niistä viestivä puhelinsovellus varoita kertaakaan. Tien varrella pommitusten raunioittama rakennus muistuttaa kuitenkin siitä, että lapset ovat palaamassa yhä sotaa käyvään maahan. Se ei hillitse heidän riemuaan kotiinpaluusta.
Lidiia, Daria, Denys, Volodymyr ja Oleksandr ja kahdeksan muuta venäläisten sisäoppilaitoksesta sieppaamaa lasta olivat venäläisleirillä lähes kuukauden. Miten he pääsivät Venäjältä Georgiaan?
Pelastusoperaation käänteistä vaietaan ainakin niin kauan, että Georgiassa yhä olevat lapset saadaan palautettua Ukrainaan. Ehkä pidempäänkin, sillä samaa reittiä voivat hyödyntää muut Venäjällä olevat kidnapatut ukrainalaiset lapset. Julkista tietoa on se, että pakomatkalla amerikkalaiset auttoivat ukrainalaisia.
Pakoon pääsyä jouduttiin jännittämään loppuun asti.
”Olimme rajalla kahdeksan tuntia”, Lidiia kertoo.
Georgiassa lapset jatkoivat koulunkäyntiä etäyhteydellä. He saivat yhteyden myös Ukrainassa oleviin sukulaisiinsa.
”Georgia otti meidät vastaan avosylin. Halusin silti kotiin”, Lidiia sanoo.
Päivä, jolloin tieto kotiinpaluusta tuli, oli ikimuistoinen.
”Huidoin käsilläni riemusta niin, että t-paitani hiha jäi kiinni ovenkahvaan ja repeytyi. Sen onnen määrää on mahdotonta kuvailla.”
Suomalaiset kustansivat kuljetukset
Toukokuun viimeisenä päivänä Lidiia, Daria, Denys, Volodymyr ja Oleksandr saapuivat Save Ukraine -järjestön päämajaan Kiovaan, jossa huoltajiksi nimetyt sukulaiset odottivat heitä.
Jälleennäkemisiä, onnen kyyneleitä, halauksia ja hymyjä todisti myös suomalaisen Operation Hopen perustaja Säde Westerlund.
Suomalaisyhdistys maksoi keräysvaroilla lasten ja heidän saattajiensa lennot Georgiasta Puolaan sekä yhteistyökumppaniltaan Christian Medical Association Ukrainelta järjestämänsä autokyydin sieltä Kiovaan.
”Sain nähdä lapset omaistensa sylissä. Se on paras palkinto ikinä”, Säde sanoo.
Save Ukrainen perustaja ja toimitusjohtaja Mykola Kuleba kiittää yhteistyöstä suomalaisia ja kaikkia pelastusoperaatioon osallistuneita. Hän muistuttaa, että vain murto-osa kidnapatuista lapsista on saatu palautettua. Yhteistyötä tarvitaan tulevaisuudessakin.
Mykola Kuleba hymyilee kuunnellessaan lasten toiveammatteja: sähköasentaja, kampaaja, rakentaja…
”Te olette niitä, jotka rakentavat maamme uudelleen”, hän sanoo.
Kun sota alkoi, Lidiia oli 14-vuotias. Pari kuukautta sitten hän täytti 17. Hän rakastaa yhä jalkapalloa, lentopalloa ja tanssia. Haaveissa on opiskella konduktööriksi. Omassa kotimaassa.