Seura on todistanut kuolemaa ja tuhoa Ukrainassa – Tällaista on arki Venäjän julman ja häikäilemättömän armottoman hyökkäyssodan aikana
Seuran toimittaja Pirjo Kemppinen on kohdannut kotiensa raunioilla ukrainalaisia, jotka ovat kertoneet sodan kauhuista elämässään. ”Venäläiset luulevat, että me ukrainalaiset annamme periksi, mutta emme tee sitä ikinä.”
Volodymyr Nabokov katsoo vaieten venäläisten tekemää tuhoa Ukrainan puolesta taistelleiden ja kaatuneiden sotilaiden haudoilla elokuussa 2022. ”En tiedä, ovatko vaimoni ja äitini haudat säilyneet koskemattomina.”
Venäjä aloitti täysimittaisen, laittoman hyökkäyssodan Ukrainassa 24. helmikuuta 2022. Sodan päättyminen ei ole näköpiirissä. Venäjä ei peräänny tavoitteistaan, ellei sen ole pakko.
”Olemme tilanteessa, jossa raaka voima määrittää sen, mihin rajat asettuvat”, toteaa Viron kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen apulaisjohtaja Kristi Raik Seuran haastattelussa helmikuussa 2024.
Venäjän laiton hyökkäys synnytti pakolaiskriisin
Venäjän hyökkäys synnytti pakolaistulvan, jota YK kuvaili ”nopeimmin kasvavaksi pakolaiskriisiksi Euroopassa sitten toisen maailmansodan”. Miljoonat ukrainalaiset ylittivät jo helmikuussa 2022 rajat naapurimaihin ja miljoonat muut pakenivat pommituksia maan sisällä.
Tapasimme sotaa paenneita Varsovan linja-autoasemalla sekä Puolan ja Ukrainan rajalla, Hrebennen raja-asemalla, Korczowan–Krakovetšin raja-aseman pakolaiskeskuksessa ja Budomierzin kylään pystytetyssä telttakylässä maaliskuun 2022 alussa.
Venäjän kylvämää tuhoa ja raakuutta pakenevat joutuivat jättämään taakseen kaiken, mitä heillä oli. Ei ollut tietoa, milloin he voivat palata. Tai voivatko koskaan.
Suomeen matkalla ollut Tetyana Vlasenko kuvasi Varsovassa tunteitaan katsoessaan mukanaan olleita lapsiaan.
”Sota vei heiltä lapsuuden. Yhtenä päivänä he menivät kouluun ja heillä oli hauskaa, seuraavana he nukkuivat kellarissa vaatteet päällään joka hetki valmiina pakenemaan. He olivat niin peloissaan, huusivat ja itkivät”, Tetyana kertoi.
Läheskään kaikilla ei ollut selvillä, minne he menisivät.
”Onko missään turvassa?”, kysyi poikansa kanssa pakomatkalla ollut Alla Ushapovska.
Halu auttaa lukuisin tavoin ukrainalaisia heräsi
Elena Bilogur, hänen tyttärensä Anna Zolotuhina ja Annan tytär Sofia pakenivat Kiovasta 5. maaliskuuta 2022. Yhä Suomessakin Annan oli vaikea käsittää sodan todellisuus ja ennen kaikkea siihen johtaneita syitä.
”Miksi tämä tapahtuu? Pienessä hetkessä piti kerätä koko elämä yhteen reppuun.”
Sota ja sen aiheuttama humanitäärinen kriisi järkytti, mutta myös herätti valtavan halun auttaa ukrainalaisia paitsi erilaisin lahjoituksin, myös käytännön tasolla. Syntyi muun muassa erilaisia vapaaehtoisten verkostoja, jotka veivät avustustarvikkeita ja toivat pakolaisia turvaan.
Veli-Matti Meriko lähti matkaan sodan neljäntenä päivänä.
”Auttamisen tarve oli pakottava”, hän kertoi.
Kavereidensa kanssa hän kuljetti Ukrainasta rajan yli Puolaan tulleita pakolaisia Baltiaan, josta osa jatkoi Suomeen. Seuraavilla reissuilla hän haki pakolaisia myös Ukrainasta turvaan Puolan puolelle.
Mittaamaton määrä tuhoa ja kärsimystä
Venäjän järjetön hyökkäyssota on aiheuttanut ukrainalaisille mittaamattoman määrän tuhoa ja kärsimystä. Pohjoisukrainalainen Tšernihiv oli sodan ytimessä heti sen alussa. Kaupungista Venäjän rajalle on vajaa sata kilometriä, Valko-Venäjän rajalle vielä vähemmän. Hyökkäyssodan aloitettuaan venäläiset kuvittelivat etenevänsä Kiovaan suorinta reittiä Tšernihivin alueen läpi.
He tekivät virheen.
Kaupunkia ei onnistuttu valtaamaan, vaikka sitä pommitettiin ja saarrettiin yli kuukauden ajan. Kaupungin asukkaat olivat ilman juoksevaa vettä, sähköä ja lämmitystä. He kärsivät lääkkeiden ja ruoan puutteesta. Monet asuivat koko ajan kellareissaan. Mutta he eivät antaneet periksi.
Tšernihivin asukkaat maksoivat urhoollisuudestaan kovan hinnan. Venäläiset eivät kaihtaneet siviilikohteiden – asuintalojen, koulujen tai sairaaloiden – pommittamista.
Kohtasimme elokuussa 2022 ukrainalaisia kotiensa raunioilla.
Kaveria ei ainoastaan jätetä, vaan hänet tapetaan
Heinäkuussa 2022 palasimme Volodymyr Nabokovin, 94, mukana Tšernihiviin Puolasta, jossa hän oli ollut sotaa paossa. Volodymyr ei kestänyt ajatusta, että kuolisi vieraassa maassa eikä tulisi haudatuksi vaimonsa viereen. Hänen pahin pelkonsa oli, että vaimon hautarauha olisi rikottu.
Näky Yatsevon hautausmaalla todisti, että venäläiset hyökkäsivät myös kuolleiden kimppuun.
Vasta Puolassa Volodymyr oli oivaltanut, kuinka paljon kotimaa hänelle merkitsee.
”En ikinä ajatellut olevani patriootti tai että rakastan Ukrainaa niin paljon. En olettanut, että tulisin kaipaamaan isänmaatani.”
Volodymyr syntyi ja vietti lapsuutensa Ukrainan neuvostotasavallassa. Hän palveli kolme pakollista vuotta Neuvostoliiton armeijassa.
Joukkuetovereita oli niin Ukrainasta kuin Neuvostoliiton neljästätoista muustakin tasavallasta.
Nyt ajatus aseveljeydestä on kiusallinen. Venäjän hyökkäys osoitti, että kaveria ei ainoastaan jätetä, vaan hänet tapetaan, koska hän on ukrainalainen. Sillä, että armeijassa palveltiin rinta rinnan, ei enää olekaan merkitystä.
Moni kohtaa sodan kauhut jo toisen tai kolmannen kerran
Tamara Kazbanova kokee sodan jo kolmannen kerran. Toisen maailmansodan aikaan hän oli pieni lapsi, mutta muistaa ajan yhä.
Vuonna 2014 Tamara asui Donetskissa, Itä-Ukrainassa, kun Venäjä hyökkäsi sinne. Elämä muuttui täydellisesti. Kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi turvaan Tšernihiviin.
Helmikuussa 2022 historia toistui. Meneillään oleva sota on Tamaralle kokemuksista vaikein. Pahinta on ollut nähdä venäläisten julmuus siviilejä kohtaan. Siitä kertoessaan hän ryöpsähti itkuun.
”Sotilas sotilasta vastaan on sotaa. Sille, mitä venäläiset nyt tekevät, ei ole edes sanoja.”
Tamara kertoi itkevänsä joka päivä katsoessaan television uutisia. Päättäväisyydessään hän ei horju.
”Venäläiset luulevat, että me ukrainalaiset annamme periksi, mutta emme tee sitä ikinä. Olemme vahvoja, koska rakastamme maatamme.”
Venäjän hyökkäys on repinyt riekaleiksi perheitä
Elokuussa 2022 Suomen Ukrainan-suurlähettiläänä sodan alkaessa toiminut Päivi Laine totesi, ettei kyse ole yksinomaan Putinin vaan koko Venäjän sodasta.
”Venäläisillä on vastuunsa. Putin on äänestetty valtaan useita kertoja vaaleissa, ja iso osa kansasta näyttää hyväksyvän hänen toimintansa. Ukrainalaiset kertovat omien Venäjällä asuvien sukulaistensa uskovan enemmin valtion propagandaa kuin heitä”, Laine kertoi Seuran haastattelussa.
Venäjän hyökkäys ei olekaan vain kahden maan tai idän ja lännen välinen taistelu. Se on repinyt riekaleiksi lukemattomia perheitä.
Tapasimme helmikuussa 2023 Puolassa tuolloin 80-vuotiaan ukrainalaisen Nina Ponomarenkon.
Ninalla oli nuoresta pitäen ymmärrys siitä, ettei Neuvostoliitto ollut sellainen kuin annettiin ymmärtää.
Haastattelussa hänen vaikea vastata kysymykseen siitä, mikä Ukrainan neuvostotasavallassa elämisessä oli hyvää.
”Hyvää oli se, minkä kuviteltiin olevan hyvää elämää. Mikään ei kuitenkaan ollut totta. Sanat olivat yhtä, mutta toimet täydellisesti jotain muuta.”
Ninan tyttäret lähtivät aikanaan opiskelemaan yliopistoon Moskovaan. He löysivät venäläiset puolisot ja perustivat perheensä Pietariin.
Haastattelimme videopuhelun välityksellä myös Ninan tyttärentytärtä Elena Volzhinaa, joka sodan alettua löysi turvapaikan Hollannista.
Elena osallistui opposition toimintaan Venäjällä. Kannanotot aiheuttivat ristiriitoja kotona. Isä kannatti sotaa ainakin sen alkaessa. Äiti välttelee aihetta.
Haastattelussa Elena mietti, mitä vaaditaan, että hän ja vanhemmat ymmärtäisivät toisiaan. Vastauksessaan hän viittasi kirjoihin ja elokuviin, joissa kerrotaan, kuinka saksalaiset kävivät läpi natsimenneisyyttä ymmärtääkseen ja voidakseen hyvittää tekojaan.
”Se on pitkä prosessi. En usko, että voimme tunnetasolla lähentyä vanhempieni kanssa ennen kuin niin tapahtuu.”
Elämä jatkuu sodankin keskellä
Ukrainalaiset ovat sinnitelleet sodan keskellä.
Ukrainassa rekisteröitiin vuonna 2022 ennätysmäärä avioliittoja verrattuna seitsemään edellisvuoteen. Tšernihivissä asuvien Sashan ja Diman liitto on yksi niistä. Heidät vihittiin 5. marraskuuta 2022.
Kun Sasha Nabokova ja Dima Nabokov alkoivat seurustella, maailman valtasi koronapandemia. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
”Joskus laskemme leikkiä, että kun olemme selvinneet koronasta ja sodasta, selviämme mistä tahansa”, Sasha sanoi joulukuussa 2022 videopuhelun välityksellä tehdyssä haastattelussa.
Sodan keskellä he yrittävät elää niin tavanomaista elämää kuin mahdollista.
”Kaikki on hyvin, jos päivän päätteeksi läheisemme ja me olemme hengissä ja turvassa. Kaikki muu voi odottaa”, Dima sanoi.
Monet ukrainalaiset ovat palanneet koteihinsa ulkomailta.
Lokakuussa 2023 tapasimme Kiovassa Suomesta palanneet Anna Zolotuhinan ja hänen tyttärensä Sofian. Mukana kohtaamisessa oli myös Annan puoliso ja Sofian isä Ivan Zolotukhin.
”Tietysti pelkäämme, mutta meidän on vain sopeuduttava jollain tavalla. Elämän täytyy jatkua”, Anna sanoi.
Uusi koti nousi pommitetun raunioihin
Sodan varjossa Ukrainassa on jälleenrakentaminen käynnissä.
Vierailimme lokakuussa 2023 myös venäläisten pommi-iskun tuhoaman kotinsa jälleenrakentaneiden Svitlana ja Valentyn Osypenkon luona Novoselivkan kylässä.
Valentyn oli lähellä menettää henkensä pommituksessa. Lähes vuoteen ei ollut varmuutta, kävelisikö mies enää koskaan. Myös Svitlana haavoittui ja joutui olemaan jonkin aikaa sairaalassa. Silti he halusivat rakentaa kotinsa uudelleen entiselle paikalleen.
Svitlana sanoo, että sama asenne on lukemattomilla muillakin kotinsa menettäneillä ukrainalaisilla.
”Emme itke ja valita, vaan jälleenrakennamme.”
Sotarikokset eivät vanhene
Sodillakin on säännöt. Kansainvälinen humanitaarinen oikeus, jota kutsutaan myös sodan oikeussäännöiksi, pohjautuu YK:n ja Geneven sopimuksiin ja niiden lisäpöytäkirjoihin.
Sääntöjen mukaan siviilejä ja kaikkia sotilaalliseen selkkaukseen osallistumattomia on suojeltava, kunnioitettava ja kohdeltava inhimillisesti. Siviilejä ei saa käyttää ihmiskilpinä. Lapsille ja nuorille on taattava erityissuojelu.
Ukraina kertoo rekisteröineensä helmikuuhun 2024 noin 126 000 venäläisten tekemää sotarikosta.
Vierailimme lokakuussa 2023 Yahidnen kylässä, jossa venäläiset telkesivät koulun kellariin ihmiskilveksi 368 asukasta. Joukossa oli 69 lasta, nuorin vasta kuuden viikon ikäinen.
He joutuivat kitumaan pimeydessä ja ahtaudessa, nälkäisinä, janoisina ja koko ajan peläten lähes kuukauden.
Kaikki eivät selvinneet kellarista elävinä. Ennen kuolemaansa moni menetti järkensä.
Vainajat makasivat kellarissa elävien keskellä. Kun venäläiset vihdoin antoivat luvan heidän hautaamiseen, venäläiset tulittivat hautajaissaattuetta.
Ludmila ja Mykhailo Svenchenkon esikoinen Viktor Shevchenko ammuttiin kotinsa pihalle. Toinen poika, Anatolii Shevchenko on yhä kateissa. Vanhempien kärsimykselle ei ole päätepistettä.
”Kuolema olisi venäläisille liian helppo ja nopea ratkaisu”, he sanovat.
Kauhujen kellarin kiduttajat tulivat Mongolian rajalta
Sotarikostutkinta Yahidnessa aloitettiin heti kylän vapauttamisen jälkeen. Tapasimme lokakuussa 2023 myös Tšernihivin aluesyyttäjänviraston syyttäjän ja sotarikostutkinnan johtajan Serhii Krupkon.
Tutkinnassa selvisi, että Yahidnen kylään saapuneet venäläiset tulivat kaukaa, Mongolian rajalta. He olivat kuin toisesta todellisuudesta, jossa vedenkeitin ja vessapaperi olivat tuntemattomia tuotteita.
Venäläisrikollisista on tunnistettu 22. Heistä seitsemän on tuomittu ja viisitoista odottaa tuomiotaan.
Venäjä ei luovuta syytettyjä tai tuomittuja. Krupko luottaa, että he joutuvat silti jonakin päivänä suorittamaan rangaistuksensa. Se voi kuitenkin viedä aikaa.
Hän muistuttaa, että vielä yli 60 vuotta toisen maailmansodan jälkeen löydettiin etsittyjä natseja.
”Nämä rikokset eivät vanhene”, Serhii Krupkon muistuttaa joulukuussa 2023 julkaistussa Seuran haastattelussa.
Ukraina on ensimmäinen askel Venäjän suunnitelmissa
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on vasta ensimmäinen askel sen suunnitelmissa, arvioi haastattelussamme helmikuussa 2024 Viron kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen apulaisjohtaja Kristi Raik.
Tästä kertoo presidentti Vladimir Putinin joulukuussa 2021 puolustusliitto Natolla ja Yhdysvalloille esittämät vaatimukset. Niihin kuului muiden muassa se, ettei Nato laajenisi ja että se vetäisi sotilaallisen läsnäolonsa vuotta 1997 edeltäneeseen tilanteeseen. Tuon vuoden jälkeen Naton jäseniksi ovat liittyneet muiden muassa entisen itäblokin maat Viro, Latvia, Liettua, Puola, Bulgaria, Romania, Tšekki ja Unkari.
Kristi Raikin näkemyksen jakoi haastattelussamme elokuussa 2022 jo Suomen Ukrainan–suurlähettiläänä toiminut Päivi Laine.
”On vaikea nähdä, että voittaessaan Venäjä pysähtyisi Ukrainaan. On puhuttu Venäjän imperiumin vanhoista rajoista, ja myös Suomi on ollut sen imperiumin jäsen. On koko Euroopan – ja maailman – etu, että Ukraina voittaa sodan ja Venäjä joutuu vetäytymään”, Päivi Laine totesi sodan ensimmäisen puolivuotisen jälkeen.
