Lestadiolaiset maalitauluna – Miksi vakaumuksesta saa vapaasti pilkata? ”Kuuluu kuvioon, että uskovaisten kuuluu saada vihaa”

Jaa artikkeliTilaa Seura
lestadiolaiset
Käsitys liikkeestä perustuu pitkälti siitä irtautuneiden kertomuksiin. © Anu Nieminen
Tätä syrjintää emme huomaa, koska teemme sitä itse. Lestadiolaisuutensa paljastava ihminen saa varautua siihen, että työpaikalla irvailu tai ilkeily ovat arkea – eikä siitä voi edes valittaa. Helpointa on vain vaieta vakaumuksestaan.

Etnisten vähemmistöjen kokema arjen rasismi on ilmeistä, ja sitä osataan jo ainakin yrittää kitkeä.

Suomen perustuslain kuudes pykälä sanoo, että ketään ei saa asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, mutta arjessa tämä ei päde.

He ovat meitä

Ainakin vanhoillislestadiolaisille kanssaihmisten osoittama epäasiallinen käytös on arkipäivää.

Syrjivää puhetta ja vakaumuksen pilkkaamista lestadiolaiset saavat kuulla työpaikkojen kahvihuoneissa, päiväkotien eteisissä ja kouluissa.

Lestadiolaisista käytetyt ilmaisut ovat toisinaan sellaisia, että harva uskaltaisi sanoa niitä asianosaisille päin naamaa.

Näin tapahtuu silti, koska puhujat eivät välttämättä tiedä, että vieressä seisova ihminen kuuluu kyseiseen herätysliikkeeseen.

Lestadiolaiset asuvat kaikkialla Suomessa. He ovat työtovereitasi, opiskelukavereitasi tai vaikkapa lastesi leikkikavereita päiväkodissa.

Fiksu lestadiolainen?

Miksi tästä ihmisryhmästä saa puhua asenteellisesti?

”Työpaikallani kuulin vuosia sitten uutena työntekijänä, kuinka kollegani luonnehti erästä tuntemaani vanhoillislestadiolaista tutkijaa. Tämä oli kuulemma fiksu, mikä on lestadiolaispiireissä harvinainen ominaisuus.”

Näin kertoo Tuomas, joka työskentelee aineenopettajana Etelä-Suomessa. Hän on myös vanhoillislestadiolainen suuren perheen isä.

”Tiedustelin välittömästi, olenko itse työkaverini mielestä fiksu.”

Puhuja ei ollut tiennyt tavanneensa lestadiolaisia, joten hänen kommenttinsa perustui puhtaasti ennakkoluuloon.

Moni lestadiolainen on vastaavissa tilanteissa hiljaa, koska ei halua nolata toista kertomalla itse kuuluvansa tuohon parjattuun ryhmään.

Kaisa oli tekemässä töitä samalla työpisteellä, kun työkaveri alkoi yhtäkkiä kuuluttaa.

”Vihaan lestadiolaisia ja kaikkia muita, jotka ovat niin vitun suvaitsemattomia.”

Purkautuja oli tietämättään työskennellyt vanhoillislestadiolaisen kanssa jo vuosia.

”Muistan vieläkin sen oksettavan tunteen. Pakenin vessaan tasaamaan hengitykseni, kunnes palasin työpisteelleni ja jatkoin yhteistyötä kuin mitään ei olisi tapahtunut,” Kaisa kertoo.

Eräänä päivänä toinen kollega kysyi listaa työpaikan lestadiolaisista, osatakseen varoa puheitaan näiden läsnäollessa.

Perusteluksi hän kertoi, ettei puhu koiristakaan pahaa, jos paikalla on koiranomistajia.

”Huomaavaiseksi tarkoitettuun pyyntöön sisältyi kuitenkin ajatus, että lestadiolaisten arvosteleminen selän takana on ihan ok.”

Listaa pyytänyt oli ajatellut myös voivansa tunnistaa lestadiolaiset ulkoisen olemuksen perusteella.

”Hän ehti puhua lestadiolaisista ilkeään ja arvostelevaan sävyyn monta kertaa, myös kuulteni, ennen kuin kerroin taustani hänelle. En antanut hänelle listaa, tietenkään.”

Kun tietoa liikkeen ydinasioista ei ole, helposti keskitytään kuriositeetteihin: isoihin perheisiin, käytössääntöihin, naispappeuden puuttumiseen, seurakuntaoppiin.

Kun tietoa liikkeen ydinasioista ei ole, helposti keskitytään kuriositeetteihin: isoihin perheisiin, käytössääntöihin, naispappeuden puuttumiseen, seurakuntaoppiin. © Anu Nieminen

Ei tarvitse suvaita

Sekä Tuomas että Kaisa työskentelevät aloilla, joilla on lähinnä korkeasti kouluttautuneita ihmisiä. Heiltä odottaisi myös humaania ja avointa suhtautumista muihin.

”Työhöni kuuluu kyseenalaistaminen ja kysely. Ihmettelen, mihin se unohtuu, kun keskusteluun tulevat lestadiolaisuus ja lestadiolaisiin liittyvät tarinat,” Kaisa sanoo.

Suvaitsevaisuus ei ylety kaikkiin uskonnollisiin liikkeisiin tai jäsenistä kerrottuihin stereotypioihin.

”Muistan elämäni ajalta vain ­yhden kerran, jossa eräs keskustelijoista on keskeyttänyt tilanteen sanomalla, että nuo nyt ovat noita juttuja, joita aina kaikista ryhmistä kerrotaan.”

”Ystäväni kehottaa ihmisiä panemaan sanan lestadiolainen tilalle esimerkiksi sanan juutalainen tai homo ja pohtimaan, miltä lause nyt kuulosti.”

Kaisan ystävä kuuluu toiseen vähemmistöön. Tämä totesi kerran, ettei ole koskaan joutunut kuuntelemaan yhtä ennakkoluuloista puhetta taustastaan kuin Kaisa.

Jos joku twiittaa epäasiallisesti seksuaalivähemmistöistä, muslimeis­ta tai juutalaisista, fiksut ihmiset pitävät sitä typeränä. Lestadiolaisista saa somettaa kursailematta.

Sävyero paljastuukin pienellä ajatuskokeella.

”Ystäväni kehottaa ihmisiä panemaan sanan lestadiolainen tilalle esimerkiksi sanan juutalainen tai homo ja pohtimaan, miltä lause nyt kuulosti,” Kaisa kertoo.

Herätysliikkeessä 100 000 henkeä

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeistä. Liikkeeseen kuuluu liki 100 000 henkeä, joten kyseessä ei ole suomalaisittain pienestä ryhmästä.

Esimerkiksi ortodokseja Suomessa on runsaat 58000 ja islaminuskoisia ehkä vajaat 70000.

Usein lestadiolaisuus ymmärreään vain vanhoillislestadiolaisuudeksi. Liikkeessä on kuitenkin myös muita pienempiä suuntauksia kuten rauhansanalaisuus ja esikoislestadiolaisuus. Näiden lisäksi pohjoismaisessa lestadiolaisuudessa on laskutavasta riippuen toistakymmentä muuta haaraa. Liikkeen perusti 1840-luvulla Pohjois-Ruotsissa pappi ja saarnaaja Lars Levi Laestadius.

Karismaattinen saarnaaja Laestadius käännytti Ruotsin ja Suomen Lapissa rahvasta irti viinanhimosta ja synninteosta.

Karismaattinen saarnaaja Laestadius käännytti Ruotsin ja Suomen Lapissa rahvasta irti viinanhimosta ja synninteosta. © Mary Evans Picture Library / Lehtikuva

Kaikki te pedofiilit

Vuosikymmen sitten vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä paljastui järkyttäviä lasten hyväksikäyttötapauksia.

Tapauksia käsiteltiin julkisuudessa pitkään ja laajasti. Liikkeen vääristyneitä toimintamalleja ja opetusta ruodittiin, kuten oikein onkin. Karkeita väärinkäytöksiä ei saa peitellä anteeksiantoon tai painaa villaisella.

Kun maahanmuuttajaa epäillään väkivalta- tai seksuaalirikoksesta, etnisyys tai uskonnolliseen yhteisöön kuuluminen ymmärretään rikoksen kannalta sivuseikaksi.

Sen sijaan lestadiolaisten rikos­epäilyissä koko sadantuhannen ihmisen yhteisö päätyi otsikoihin nopeasti, nimettynä ja yleistettynä.

Kenen tahansa lestadiolaisen on kannettava mahdollisen lasten hyväksikäyttäjän leimaa.

Kaisalla on kokemusta tästäkin.

”Kuuntelin vierestä, kun työkaverit googlettavat SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys) johtokunnan jäseniä ja pohtivat ääneen, kuka näyttää eniten pedofiililtä. Olin hiljaa, vaikka heidän naurunsa kohteet ovat minulle tuttuja ihmisiä ja puheet hyvin loukkaavia.”

Tilastojen lukeminen auttaa myös. Lestadiolaisissa yhteisöissä pedofilia on yhtä yleistä tai harvinaista kuin muissakin ihmisryhmissä.

Myös muissa asioissa heistä voidaan uutisoida tavoilla, joita ei ikimaailmassa käytettäisi esimerkiksi juutalaisen uskon edustajista.

”Talousuutisissa yrittäjien lestadiolaisuus saatetaan ottaa esiin ja kirjoitetaan lestadiolaisten oletetuista verkostoista.”

Lestadiolaiset piilottavat identiteetin

Tuomas kertoo häistä, joissa juhlapuhuja kaikkien häävieraiden kuullen vitsaili lestadiolaisten suurperheistä. Jälkeenpäin hän kävi sanomassa puhujalle mielipiteensä.

Herjanheittoa hän sietää hammasta purren.

”Olen kai sen verran paksunahkainen, että ennakkoluulot eivät minuun vaikuta.”

Tuttuja ovat jutut syntiluetteloista, kummallisista kielloista tai miten kaikki lestadiolaiset avioituvat 18-vuotiaina.

”Tietyllä tapaa kuuluu kuvioon, että uskovaisten kuuluu saada pilkkaa ja vihaa. Niin on aina ollut, myös Raamatussa. Olen joskus miettinyt, onko sekin yksi syy, miksi niin usein lestadiolainen kutistaa itsensä ja vaikenee”, Kaisa pohtii.

”Joudun jatkuvasti pohtimaan, miten puhun niin, ettei taustani tule ilmi.”

”Joudun jatkuvasti pohtimaan, miten puhun niin, ettei taustani tule ilmi.” © Anu Nieminen

Hän ei kerro vakaumuksestaan, ellei joku erikseen kysy. Hän ei puhu töissä lapsuusperheestään, viikonloppujen vietostaan tai mistä on laajan tuttavapiirinsä saanut.

”Joudun jatkuvasti pohtimaan, miten puhun niin, ettei taustani tule ilmi. Olen ollut vuosia samassa työpaikassa, ja silti edelleen on näin.”

Identiteetin kätkeminen vie ihmiseltä voimavaroja.

”Koen olevani eriarvoisessa asemassa siinä mielessä, että en voi olla varma tasaveroisesta kohtelusta, jos kerron vakaumuksestani.”

Kaisa pelkää, että lestadiolaisuus voi olla este työpaikan saannille tai etenemiselle. Se voi vaikuttaa myös suhtautumiseen terveydenhuollossa, tai väleihin ystävien, naapureiden ja työkavereiden kanssa.

Osaanko itse suvaita?

Vähemmistöön kuuluminen voi opettaa solidaarisuutta muita syrjittyjä kohtaan, mutta se ei ole Kaisan mielestä itsestäänselvyys.

”Olisi hurskastelua väittää, että osaisin suhtautua puhtaan ennakkoluulottomasti kaikkiin ihmisiin. Puuttuu tietoa muista uskonnoista ja etnisistä ryhmistä, mutta ehkä joissakin asioissa osaa olla vähän kriittisempi oletuksia kohtaan.”

Tuomas ei enää oikopäätä usko, mitä muista vähemmistöistä kirjoitetaan.

”Tunnistan helposti yleistykset, joissa ei ole vaivauduttu pintaa syvemmälle vaan toistetaan yleistä mielipidettä tai omia asenteita”, Tuomas kertoo.

Ei haluta maalitauluksi

Miksi vanhoillislestadiolaiset eivät puolustaudu törkeyksiä vastaan julkisuudessa?

Uskonto ei ole muillekaan suomalaisille julkisen revittelyn kohde. Vain harvat tulevat avoimesti julkisuuteen kertomaan uskostaan tai sen vivahteista.

Myös vanhoillislestadiolaisten hiljaisuudelle on ilmiselvä syy.

Helppo ajatus olisi, että liikkeen johto käskisi vaikenemaan. Tai että lestadiolaiset eivät halua esiintyä televisiossa. Mutta eipä heitä kuulu radiokanavilla tai näy lehdissäkään.

Oikeasti harva haluaa ruveta maalitauluksi ja vastata kaikista stereotypioista, joita lestadiolaisista pidetään yllä.

”Harva haluaa ruveta maalitauluksi ja vastata kaikista stereotypioista, joita lestadiolaisista pidetään yllä.”

”Tapasin kerran toimittajan, joka sanoi, ettei ole koskaan ollut tekemisissä yhdenkään lestadiolaisen kanssa. Oikeasti hänellä oli ainakin kolme lestadiolaista työkaveria. Epäilemättä hän oli törmännyt heihin myös muissa yhteyksissä,” Kaisa kertoo.

Kun tietoa liikkeen ydinasioista ei ole, helposti keskitytään kuriositeetteihin: isoihin perheisiin, käytössääntöihin, naispappeuden puuttumiseen, seurakuntaoppiin.

Lähtijöiden ääni jyrää

Käsitys liikkeestä perustuukin pitkälti siitä irtautuneiden kertomuksiin.

Niissä on usein sama kaava: ihminen erosi lestadiolaisuudesta ja nyt hänen asiansa ovat paremmin. Lähtijöitä pidetään asiantuntijoina sadantuhannen jääjänkin puolesta.

”Samalla tullaan luoneeksi kuvaa, että vain liikkeestä lähteneet uskaltavat puhua siitä, millaista lestadiolaisena eläminen oikeasti on”, Kaisa kritisoi.

Hän kääntää tilanteen toisin päin.

”Miksi ei haastatella ihmisiä, jotka ovat löytäneet lestadiolaisuuden ja iloitsevat löydöstään?”

Armon vuonna 2020 uskonnollinen herääminen ei kuitenkaan ole asia, josta media ensimmäisenä raportoisi.

Silti ajat muuttuvat. Myös Kaisan työpaikalla nuorten työntekijöiden asenne on jo erilainen.

”Heidän en ole kuullut kertaakaan puhuvan stereotyyppisesti tai vähättelevästi mistään vähemmistöstä.”

Kaisa pohtii, miksi ennakkoluulot ja syrjintä tuntuvat erityisen pahalta.

”En suuremmin hätkähdä, vaikka joku arvostelisi tai esittäisi oletuksia ammattikunnastani tai asuinpaikkakuntalaisistani, mutta lestadiolaisten arvosteleminen menee ihon alle. Vanhoillislestadiolaisuus on kuitenkin se määre, joka läpäisee kaikki muut määreet. Kun siihen iskee, iskun saa kaikki minussa.”

Fiktio nähdään totena

Lestadiolaisuutta on käsitelty kulttuurin keinoin usein hyvin naturalistisesti.

Esimerkiksi kirjailija Pauliina Rauhala kirjoitti Taivaslaulu-romaanissaan (2013) lestadiolaisperheen äidin totaalisesta uupumisesta. Teosta ei mainostettu auto­fiktiona, mutta se otetaan silti faktana.

Mielikuvissa lestadiolaismies ylläpitää arkaaista uskonnollisuutta sovinisti­tyrannina. Äidit ovat alistettuja ja nääntyvät synnytyksiin, ja lapset jäävät automaattisesti osattomiksi kaikesta.

Pauliina Rauhalan kirja

Pauliina Rauhalan kirja

Rauhalan kirjalla on paikkansa, jos se sai liikkeen jäsenet pohtimaan äitien ja koko perheen hyvinvointia.

Tämän syksyn televisiohitissä, Kaikki synnit -sarjassa pohjoispohjalaisessa lestadiolaiskylässä meno on vielä kovempaa: yhteisössä tehdään ja peitellään raakoja rikoksia.

Useimmat lestadiolaiset eivät tunnista lehtijutuista ja tv-ohjelmista itseään.

”Ei löydy hyvinvoivia, yhteiskunnallisesti valveutuneita koulutettuja naisia ja miehiä, joita ympärilläni näen”, Kaisa miettii.

Seuralle kokemuksistaan kertoneet ihmiset esiintyvät jutussa muutetuilla nimillä. Toimitus on varmistunut heidän henkilöllisyydestään.

Lue myös: Ex-lestadiolaisen kipeät muistot: ”Oli arpapeliä millaisen puolison sai”

X