Esko Valtaoja: ”Vastasyntynyt lapsi kannattelee harteillaan äidin lisäksi kahta isoäitiä, 4 isoisoäitiä, 8 isoisoisoäitiä ja 16 isoisoisoisoäitiä”

Tuoreen tutkimuksen mukaan joku nyt elävä suomalainen tulee kuolemaan vasta 136-vuotiaana, kenties paljon vanhempanakin.

Tutkijat eivät tietenkään osaa sanoa, kuka se on (toivottavasti en ainakaan minä), mutta matemaattinen mallinnus osoittaa, että ihmisen eliniän ylärajaa ei ole näkyvissä. Raamatullinen seitsemänkymmentä, tai enintään kahdeksankymmentä jos voimat kestävät, ohitettiin jo aikoja sitten; nyt työeläkeyhtiöt laskevat, että vastasyntynyt tyttö elää satavuotiaaksi.

Jeanne Calmentin maailmanennätys, 122 vuotta, on ollut lyömätön jo neljännesvuosisadan ajan. Senkin vuoksi tutkijat ovat ajatelleet, että eliniän maksimi on nyt saavutettu.

Mutta Jeanne oli Vincent van Goghin aikalaisia, syntynyt kauan ennen moderneja mukavuuksia ja lääketieteen ihmeaikaa. Nykyisin saamme aivan eri tasoisen startin ja turvan maailman vaaroilta.

Jatkuvasti pidentyvä elinaika tuo tietysti mukanaan haasteita. Miten kuluttaa hyvin kaikki nuo loputtomat vuodet? Vuosisata somepäivitystä tai avioliittoa on aikamoinen haaste. Ja kuka maksaa viulut?

Kun rautakansleri Bismarck julisti 1800-luvulla Saksaan yleisen eläkeiän, hän asetti sen 70 vuoteen, hyvin tietäen, että harva niin pitkään elää valtion kassaa rasittaen.

Nyt väestöpyramidista on tullut tornitalo, jossa keskimmäisen kolmanneksen pitäisi rahoittaa niin alempana olevien lapsuus, koulutus kuin opinnotkin ja sen päälle vielä lisäksi ylempien kerrosten eläkeläisten lusmuilu.

Ja koko ajan kattoterassilla rakennetaan taas yhtä uutta lisäkerrosta.

Vastasyntyneet hennot hartiat ovat kovilla

Varsinaisesti minua kuitenkin huolestuttaa mummo-ongelma.

Mummo on keskeinen osa kirjallisuutta ja todellista elämää. Romaanissa tarvitaan aina mummo, jonka luo paetaan valittamaan sydänsuruja, vaikeaa äitisuhdetta tai rahapulaa. Mummolle voi uskoutua, hän keittää pullakahvit, häätää kissan pois sohvalta ja istuu antamaan lempeän viisaita neuvoja, ja sujauttaa vielä satasen tyttärentyttärensä käsilaukkuunkin.

Mummoja kuuluu olla vain yksi, muuten hommasta menee uskottavuus. Minullakin oli teininä vain yksi Hilma-mummo, jonka kanssa kävin pitkiä keskusteluja paahteisina kesäpäivinä viinimarjoja kerätessämme. Kaksi mummolaa olisi ollut aivan absurdi ajatus, vähän kuin monijumalainen kristinusko.

Mutta kun alamme elää toistasataa vuotta, vastasyntynyt lapsiparka kannattelee hennoilla harteillaan yhden äidin lisäksi kahta isoäitiä, neljää isoisoäitiä, kahdeksaa isoisoisoäitiä ja vielä kuuttatoista isoisoisoisoäitiä. Siitä siunautuu yksi mummola kuukauden jokaiselle päivälle. Ja päälle tulee tietysti vielä vastaava määrä isoisiä, ukkeja, vaareja, pappoja, taatoja ja ties mitä, joista jokaiselle ei riitä edes omaa nimitystä, pelkkä valmistusnumero vain.

On aika ottaa kolmenkymmenen mummon ongelma vakavasti, ennen kuin se vie pohjan pois koko perinteiseltä elämäntavaltamme.

Lue kaikki Esko Valtaojan kolumnit täältä.

Lue myös: Miksi suomalainen mies ei innostu isyydestä? Tahaton lapsettomuus ja syrjäytyminen huolettaa – Varman Risto Murto: ”Yhteiskuntana meillä ei ole varaa menettää poikia”