Jenni Haukio: ”Jos luonnosta lumoutumisen kyvyn kykenee säilyttämään, saa joka kevään kokea yhtä elämyksellisenä”
”Siinä, että joutsenet joka kevät vuosikymmenestä toiseen saapuvat samoille pelloille, on jotain hyvin lohdullista”, Jenni Haukio kirjoittaa.
Valtiotieteiden tohtori, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio pohdiskelee Suomen ihmeitä ja ilmiöitä.
”Luonnonsuojelussa kuten kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa voi yksi ainutkin ihminen vaikuttaa käänteentekevästi muutoksen suuntaan”, pohtii valtiotieteiden tohtori, rouva Jenni Haukio kolumnissaan.
”Vuonna 1950 näin kävi Yrjö Kokon kerronnallisen tietokirjan Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (WSOY) julkaisun myötä. Tämän sekä Kokolta myöhemmin ilmestyneen Ne tulevat takaisin -teoksen on arvioitu vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että 1940-luvulla lähes sukupuuton partaalle metsästetty laulujoutsenkanta saatiin elvytettyä.
”Luonnon tarjoilemat näyt keventävät mielen”
Kun eräänä keväisenä sunnuntaina seisoin mökkimme pihapiirissä, ajattelin Yrjö Kokkoa ja sitä, kuinka hän jo vuosikymmeniä sitten kykeni näkemään laulujoutsenen ainutlaatuisuuden. Ajatukseen johdatti suoraan yläpuoleltani liidellyt, voimakkaasti ääntelevä laulujoutsen.
Lintua ihaillessani pohdin, voiko arjessa kohdata mitään kohottavampaa. Vaikka olisi ajatuksiinsa vetäytyneenä syventynyt ratkaisemaan kuinka vaikeaa ongelmavyyhtiä tahansa, luonnon tarjoilemat näyt keventävät mielen hetkessä. Yhtäkkiä tekemisemme pysähtyy havaitessamme jonkin nopean tapahtumasarjan, joka muistuttaa meistä itsestämmekin osana vaistonvaraista, eläimellistä luontoa.
Haltioituminen ei edellytä harvinaisuutta, Jenni Haukio toteaa
Tänä keväänä ripustimme pihapuuhun tiaisen pöntön, eikä mennyt kuin puolisen tuntia, kun lintukoto jo sai asukkaan. Myös tämä oli kiehtova tapahtuma, eikä sinitiaisen pesänrakennuspuuhien seuraamiseen kyllästy koskaan. On innostavaa nähdä sen määrätietoinen ahkeruus kutsumuksensa täyttämisessä, uuden elämän rakennustyössä. Talven hiljaisuuden jälkeen sinitiaisen ja muiden pikkulintujen äänimaailma lumoaa siitä huolimatta, että se on kovin tuttu. Haltioituminen ei edellytä harvinaisuutta. Ihmettelyn arvoista voi kokea omassa pihapiirissä.
Kansalliseepoksemme Kalevala sai muutama viikko sitten Euroopan komissiolta Euroopan kulttuuriperintötunnuksen huomionosoituksena sen ajassa elävästä ominaisluonteesta teoksena, josta yhä tuotetaan tieteellisiä ja taiteellisia tulkintoja.
Tämä upea uutinen palautti mieleeni laulujoutsenen ja sen kytkökset kulttuuriseen tietoisuuteemme. Jo ennen Kalevalaa joutsenta pidettiin itämerensuomalaisten mytologioissa pyhänä lintuna, jonka surmaaja tuhoutuu itse. Jo esi-isämme tunsivat kohtalonsa kysymysten kytkeytyvän viime kädessä siihen, kuinka he itse kohtelevat toisenlajisia.
Ultima Thulen kohtaamisessa on jotain lohdullista
Ultima Thulen linnun, kansallislintumme kohtaamisessa on aina jotain yhtä vaikuttavaa. Mystistä efektiä ei hälvennä se, että laulujoutsenia tavataan nykyään lähes koko maassa. Siinä, että ne joka kevät vuosikymmenestä toiseen saapuvat samoille tutuille pelloille, on jotain hyvin lohdullista.
Yksilöt vaihtuvat, mutta elämä jatkuu ja luonnonvoima virtaa. Jos tämän luonnosta lumoutumisen kyvyn kykenee säilyttämään, saa joka kevään kokea yhtä elämyksellisenä ja jokaisen elollisen olennon uteliaan katseen ja eloisan ajatuksen arvoisena.