Kesällä on kaikki tovin toisin – Jenni Haukio: ”Maailma on kaunis sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille”

”Kesä on kuin toiseen ulottu­vuuteen, toisenlaiseen ajanlaskuun siirtymistä”, Jenni Haukio kirjoittaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Valtiotieteiden tohtori, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio pohdiskelee Suomen ihmeitä ja ilmiöitä.

"Kesä on kuin toiseen ulottu­vuuteen, toisenlaiseen ajanlaskuun siirtymistä", Jenni Haukio kirjoittaa.
Teksti:
Jenni Haukio

”On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä.” Näin harmonisesti kirjoittaa Vexi Salmi Irwin Goodmanin ikivihreäksi tekemässä laulussa Maailma on kaunis.

Vaikka usko maailman kauneuteen on viime kuukausien tapahtumien jäljiltä ankaralla koetuksella, tarjoaa kesäkuinen luonto rauhoittumaan pyrkivälle ihmismielelle ainutlaatuisen keitaan tyyntyä. Kevät kuljetutti valkovuokkojen hehkusta leskenlehtien ja voikukkien keltaiseen, toukotaivaan suloiseen vaaleansineen ja lopulta Narnian oven kaltaisena ihmeenä avautuvaan kesäaikaan, jonka porteilla juuri nyt sädehtivät syreenit.

Kun katsoo ulos ja ympärilleen, on kuin luonto itse puhuisi: Sinä olet tervetullut, vaikka mielesi olisi väsynyt ja raskas. Astu sisään, hengitä syvään, irrota siitä, mitä ilman voit olla.

Mikä värien, sävyjen ja yksityiskohtien virkeyttävä sinfonia meidät vastaanottaakaan suunnatessamme kohti kesäisiä metsiä ja vesiä. Kesä on kuin toiseen ulottuvuuteen, toisenlaiseen ajanlaskuun siirtymistä. Kesällä kaikki on hetkisen aikaa toisin.

Ajatusten täyteen kirjoitettu muistikirja tyhjenee vähitellen, samaan verkkaisaan tahtiin kuin lapsen kanssa askarreltu kaarnalaiva lipuu kohti aavaa. Itse kukin kulkija voi siirtyä toisenlaiseen olomuotoon kuin arjessa.

Itselleni luonnossa vietetty aika tuottaa vuodesta, vuosikymmenestä toiseen identtisen mittasuhteiden oivaltamisen kokemuksen. Kuinka pieni osanen yksittäinen ihminen onkaan luonnon suuressa kokonaisuudessa.

Eriytyminen luonnosta

Kun seisoo karun ulkosaariston luodon korkeimmalla kalliolla ja aistii joka puolella ympärillä kohisevan meren äärettömyyden, on uskomattoman keventävä tunne tiedostaa oma pienuutensa.

Olen joskus kirjoittanut runossa, että ”kuoltuani ottaisin mielelläni linnun olomuodon, isokoskelon tai harmaahaikaran, ja samalla etuoikeuden yhteyteen, josta ihmisenä jäi paitsi”. Tämä ajatus on syntynyt juuri havainnoidessa lintuja saaristossa.

Lintu ei kanna mukanaan mitään muuta kuin oman kehonsa, se on vapaa siirtymään minne tahansa, jättämään menneen taakseen, elämään jokaisessa hetkessä yhtä intensiivisesti.

Ihmiselle tällainen mahdollisuus yleensä tarjoutuu vain loma-aikana, johon siirrytään uupuneina ja levottomina, kaiken päälle vielä suorituspaineita tuntien. Aivan kuten yhteiskuntamme perusrytmissä yleensäkin, myös loma pitäisi ikään kuin suorittaa mahdollisimman tehokkaasti.

Vaikka ihminen on vain yksi laji muiden lajien joukossa, on kulttuurimme valitettavasti etäännyttänyt meidät kauas niin sanotusta alkuperäisestä luonnosta.

Silti, kenties juuri evolutiivisena jäänteenä, on ihmisessä vielä jäljellä syvää kaipausta nimenomaan jonkin muinaisen ja riisutun äärelle. Kokemaan sitä välitöntä luonnonyhteyttä, jonka vapauttavuuden kykenemme vielä havaitsemaan eläimissä.

Yöttömien öiden ohitsekiitävän lyhyenä aikakautena tuon yhteyden äärelle on mahdollista pyrkiä takaisin – ja kenties samalla palauttaa uskoa Vexi Salmen koskettaviin säkeisiin:

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,

jolla on aikaa ja tilaa unelmille.

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.”

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä!

Lue myös: Jenni Haukio odottaa jo kesän kohtaamisia: ”Termit ”mökkeytyminen” ja ”erakoituminen” ovat tulleet harvinaisen läheisiksi harvinaisen monille”

X