Surujen mitta vaihtelee – Jenni Haukio: ”Tunteita ei tarvitse häpeillä, pienentää tai vähätellä”

Jaa artikkeli
Seuran kolumnisti Jenni Haukio.
Seuran kolumnisti Jenni Haukio. © Paula Kukkonen
"Surujen mitta vaihtelee, mutta jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Tunteita ei tarvitse vähätellä", Jenni Haukio kirjoittaa.

En etsi tietoa tietääkseni asioita, etsin tietoa tunteakseni oikeudenmukaisemmin.

Näin kirjoitin aikoinaan runokokoelmassani Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (2003). Vaikka ajatus on runominän toteama, jaan sen yhä myös henkilökohtaisesti.

Tiedolla on modernissa maailmankuvassa oikeutetusti keskeinen sijansa ja kaikki kehittyneet yhteiskunnat perustuvat suorasti tai epäsuorasti tieteen saavutuksiin ja sen tuottamiin informaatiovarantoihin.

Globaalisti verkottuneessa ajassa perimmäinen kysymys ei kuitenkaan enää liity tiedon saatavuuteen vaan siihen, kuinka tietoa hyödynnetään ihmisen ja yhteiskunnan parhaaksi – tai väärinkäytetään suuria vahinkoja aiheuttaen. Nämä ovat kysymyksiä, joita tieteenfilosofia on käsitellyt kautta ihmiskunnan historian, mutta jotka yksilötasolla jäävät helposti ikuisesti käsittelemättä.

Syvällinen sivistys kumpuaa sydämestä

Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka peruskoulutuksen olennainen osa oli ulkoa opeteltava ”kirjatieto”, joka tarkoitti esimerkiksi nimien ja tapahtumakuvausten mekaanista muistamista. Tietämisellä oli vielä tuolloin ja on varmasti edelleenkin itseisarvonsa, jota tavanomaisesti luonnehditaan käsitteellä yleissivistys.

Yleissivistykseen kuului tietää asioita ja oppirakennelmia laajasti niin historiasta ja biologiasta kuin myös äidinkielestä ja monilta muilta tiedon eri osa-alueilta. Vähemmälle huomiolle jäi valitettavasti se, miten opittuun tulisi suhtautua; miten tietoa tulisi soveltaa ja päätyä sen pohjalta johtopäätöksiin erilaisissa vaihtuvissa tilanteissa.

Omaksumansa tiedon pohjalta tulisi osata tuntea oikeudenmukaisemmin kaikkea elollista elämää kohtaan. Todella syvällinen sivistys hyödyntää tietoa, mutta kumpuaa sydämestä.

Tunteita ei tarvitse pienentää tai vähätellä

Koronavuoden jäljiltä moni kokee menettäneensä jotain korvaamatonta, mutta eri ihmisten menetykset vaihtelevat äärimmäisistä tragedioista pienempiin, arkisempiin murheisiin. Joku tuntee huolta nelivuotiaastaan, joka marraskuun ensimmäisestä päivästä lähtien on joka ainoana aamuna kysynyt, milloin pääsee taas Eläinmuseoon.

Toisen äiti menehtyi yksin syöpäsairauteen, koska koronaeristys esti läheisten läsnäolon viimeisinä hetkinä. Yksinasuja sairastui masennukseen, kun etätyö eristi siitä ainoasta yhteisöstä, joka piti kiinni päivittäisissä ihmiskontakteissa. Silloin kun ilmassa on paljon murhetta, moni vaikenee omistaan, vaikka sisäänpäin sulkeutuminen ei ole kenellekään hyväksi.

Surujen mitta vaihtelee, mutta jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Tunteita ei tarvitse häpeillä, pienentää tai vähätellä. Aina löytyy joku, joka kärsii enemmän ja jonka suru on syvempää – koskaan se et ole sinä tai minä.

Suhteellisuudentaju ja ymmärrys siitä, että monesti elämässä asiat voisivat olla vielä huonommin, voi toki auttaa eteenpäin. Itseään ja tuntemuksiaan ei kuitenkaan kannata väistellä, koska viime kädessä olemme tunteinemme yksin – V. A. Koskenniemeä lainaten: ”… kaiken keskellä yksin.”

Sellaista elämä on.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä.

X