Liisa vai Mohammed? Kaarina Hazard pohtii nimen vaikutusta työnsaantiin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kaarina Hazard
Seuran kolumnisti Kaarina Hazard. © Tommi Tuomi / Otavamedia
"Kuinka monenteen polveen täällä pitää elää, jotta viimeinenkin jannu uskoo, että putkimies on putkimies, nimestä viis?" Kaarina Hazard kirjoittaa.

Yleisradio uutisoi taannoin tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin nimen vaikutusta työnsaantiin.

Tutkimusta varten oli keksitty joukko työnhakijoita, joiden nimet viittasivat eri kulttuuripiireihin.

Pätevyys oli kaikilla sama, samoin kielitaito, mutta nimi vihjasi taustaan.

Helpoimmin työtä kohti pääsivät hakijat, joiden nimi oli supisuomalainen.
Toiseksi helpointa oli englantilaisilla, sitten venäläisillä ja irakilaisilla.

Pahnanpohjimmaisiksi jäivät somalitaustaiset suomalaiset, joista vain kymmenisen prosenttia pääsi edes työhaastatteluun.

Mistä suomalaisten ilmeisessä, peittelemättömässä rasismissa on kyse? Mikseivät edes sellaiset ulkojuuriset suomalaiset kelpaa, jotka ovat käyneet koulunsa Suomessa?

Kuinka monenteen polveen täällä pitää elää, jotta viimeinenkin jannu uskoo, että putkimies on putkimies, nimestä viis?

Voi olla, että me possusuomalaiset tosiaankin uskomme olevamme ylipätevää porukkaa, jotakin semmoista luojanlahjaa maailman kansojen joukossa, ettei kukaan vertaiseksemme sovi.

Jos näin, kyse on sen luokan harhasta, että vesijohtoveteen olisi syytä ujuttaa jonkinlainen tasaava lääkitys.

Jos muutaman miljoonan lilliputtiporukka, jonka mongerrusta kukaan sen paremmin idässä kuin lännessäkään ei ymmärrä, elää sellaisen kuvitelman vallassa, että kukaan ei heidän rinnalleen yletä, ehkä onkin ihan sopivaa, että kuihdumme tänne omiin lemuihimme.

Voi kuitenkin olla, ettei rasismimme juonnu herrakansafantasioista, vaan arkuudesta.
Voi olla niin, että pelkkää epävarmuuttamme haluaisimme viereemme niin bussissa kuin lenkkipolullakin jonkun sellaisen, joka olisi ihan niin kuin me.

Sillä olisi samat jutut, se olisi varmasti katsonut samat televisio-ohjelmat, se tietäisi missä kohti vanhaa vitsiä nauraa. Niin, voi olla että olemme pelkästään hädissämme, että kyse on silkasta sisäisestä surkeudesta.

Kun työpaikalle tulee uusi ihminen, se aina vähän jännittää. Ehkä se kysyy meiltä kysymyksen, johon emme osaa vastata. Ehkä uuden ihmisen valossa jokin ihan tavallinen tapa näyttäytyy äkkiä tyhmänä. Mitä jos taukotilaan tuleekin jokin uusi ruoka?

Mitä jos sisäkenkänä onkin jokin muu kuin crocks? Mitä jos ihmisellä onkin päässään pipon sijaan huivi?

Mitä jos uusi ruoka, kenkä tai päähine saa minut tolaltani, alan änkyttää, horjahdan ja punastun? Ja taas saa hävetä.

Niin, ehkä pelkäämmekin tulevamme nolatuksi. Ehkä salaa ajattelemme, että toisnimisten suomalaisten kokemuspiiri onkin omaamme laajempi ja liki tullessaan se paljastaa oman haperuutemme.

Ehkä me pelkäämme, että toisten moninaisuus valaisee omaa yksituumaisuuttamme, ja siksi valitsemme mielummin Liisan kuin Mohammedin.

X