Nuorena Markus Kajokin teki interrail-reissun: ”60-luvun Ranska-maapallolla” kaikilla olisi tarpeidensa mukaan

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Markus Kajo
Seuran kolumnisti Markus Kajo on kirjailija, viihdealan yrittäjä ja radio- & tv-viihteen konkari.
Nuorten mielenterveysongelmat, vanhusten hyvinvointi, osattomuus, yksinäisyys... Suomessa tikittää monta aikapommia.

Kävin Ranskassa 1970-luvulla useasti.

Useasti siksi, että minulla oli Interrail-kortti, ja mieluiten kaahasin Euroopan halki Ranskan, mieluiten Pariisin kautta. Minulla kun oli varsin vähän majoitusrahaa, täytyi nukkua junissa – ja yöjunilla joutui aina kauas sieltä missä oli ollut, jos halusi nukkua täyspitkät yöunet.

Taannois-Ranska on sikäli tärkeä asia, että se on eräänlainen mittakeppi.

Luin nimittäin joskus arvion, jonka mukaan maapallolla saataisiin hyvät olot kaikille, jos hyvyyden mittariksi riittäisi sellainen vauraus, joka oli 1960-luvun Ranskassa.

Minun kokemani, 70-luvun ehtoopuolen Ranska oli toki jo paljon vauraampi, mutta ei 60-lukukaan Ranskassa ainakaan elokuvien perusteella mitään kivikautta ollut

(Vaikka kivikausi jatkui osassa maapalloa 1900-luvulle saakka [sic!], niin ei kuitenkaan Ranskassa.)

Miltäs tuntuisi ajatuskokeena “60-luvun Ranska-maapallo”, jossa kaikkea riittäisi kohtuullisesti kaikille?

Mieleni filosofis-lapsellisia osia on aina ihmetyttänyt se, että kun jo vuosisatoja on kehitetty menetelmiä, joilla säästetään aikaa, rahaa, ihmistyötunteja, raaka-aineita, energiaa, niin silti aina vain on kaikilla kovempi kiire, isompi stressi, surullisempi mieli, yksinäisempi olo.

Missä on se säästetty aika? Miksemme ole onnellisempia?

Ikijono- ja yksityis-Suomi

Olen itse kasvanut hyvinvointiyhteiskunnassa, voinut harrastaa vaikka mitä, saanut opiskella, terveyttäni on hoidettu hyvin. Ja olen kiitollinen siitä!

Mutta hyvinvointiyhteiskunnassa on Suomessa kasvava railo: olemme halkeamassa Kahden kerroksen väeksi, ikijono- ja yksityis-Suomeksi.

Eläkeikäiset tuttuni ovat jo kauan tienneet, että jos ei-henkihieverissä haluaa hoitoon ilman viikkojen tai kuukausien odottamista, ainoa vastaus on yksityislääkäri. Olipa varaa tai ei.

Nuoret tuttuni tietävät, että jos mielii päästä säännölliseen psykiatrin hoitoon tai psykoterapiaan, tai edes päästä puhumaan hädästään yli varttitunnin, kannattaa olla perheestä, jolla on varaa maksaa käynnit omasta pussista.

On kuin yhteiskunnassa ei tiedettäisi, että depressio on tappava sairaus, ja kuin ajateltaisiin, että “vanhusten vuoro elää meni jo” – aivan kuin vanhusten elämänlaadulla ei olisi väliä.

Päihde- ja mielenterveyskuntoutus koostuu monesti lähinnä tupakalla kyhjötyksestä ja kortinpeluusta henkilökunnan kanssa. Jne.

Lirissä ollaan

Suomessa tikittää monta eri aikapommia. Nuorten pahoinvointi. Psyyken sairaudet. Yksinäisyys. Diabeteksen lisääntyminen. Nurinpäinen väestöpyramidi. Osattomuus.

Pakolaislaumojen ei edes tarvitse lähteä kuivuuden alta Eurooppaan, kun meillä jo ollaan lirissä. Omin voimin.

Vaikka 60-luvun Ranska-maapallo ei tuosta noin vain järjesty, kannattaisi miettiä, mikä on tärkeää.

Minun lapsenmielessäni, maalaisjärjessäni pirisee hälytyskello. Tiedämmekö, minne olemme menossa? Jos emme, niin mietitään vaihtoehtoja!

Lue kaikki Markus Kajon kolumnit tästä!

X