Miten vanhemmat selviävät lapsen itsemurhasta?

Oman lapsen uurnan kantaminen on ollut Velin elämän ehdottomasti pahin kokemus. Sari-äiti oli niin voimaton hautajaisissa, ettei tehtävään olisi edes pystynyt. Hän vain itki. Veli koki helpommaksi tehdä jotain hyödyllistä: järjestää hautajaiset, valmistella perunkirjoituksen, valita muistovärssyn lehti-ilmoitukseen, soittaa pojan laskujen perään. Mutta suorittaminen ei auttanut pahaan oloon.

Poika oli vain 21-vuotias, kun hän meni junan alle. Sen jälkeen molemmat vanhemmat ovat jääneet pitkille sairauslomille.

Arki kotona on ahdistavaa. Pojan huone ja tavarat muistuttaa koko ajan lapsesta, vaikka tämä olikin ehtinyt jo muuttaa omilleen. Tunnit kuluvat televisiota katsomalla.

Sari syyttää varsinkin itseään, vaikkei tiedä itsemurhan syytä.

Poika sulkeutui kuoreensa pois muutettuaan, vaikka oli päässyt opiskelemaan yliopistoon. Ei vastannut puheluihin, ei tullut käymään. Ei aina edes avannut ovea.

Sari miettii nyt, miksei hän ollut sinnikkäämpi. Miksei hän soittanut toista kertaa, jos ovi ei auennut?

Sari tuntee itsensä todella huonoksi äidiksi, kun ei kehdannut huutaa postiluukusta pojalleen, etteivät naapurit häiriintyisi.

Veli suree erityisesti, ettei tajunnut pojan ongelmien vakavuutta. Olisi pitänyt hakea apua.

Edes harvoin vierailevat lapsenlapset eivät saa mielialaa juurikaan nousemaan. Kun lapset ovat mummolassa, Sari ja Veli miettivät nekin päivät poikaansa. Oma poika oli todella paljon samannäköinen kuin siskonsa pojat.

Miten Sari ja Veli voisivat toipua?

Lapsen itsemurhasta voi toipua

Läheisen itsemurha on aina traumaattinen kriisi, josta toipuminen vie aikaa ja voimia. Menetyksen jälkeinen vuosi on usein hyvin kaoottinen – monet kertovat, että eivät muista mitään siitä vuodesta, että siinä on musta aukko.

Surevat saattavat myös kuulla viestiä, että kun tapahtumasta on kulunut jo vuosi, pitäisi alkaa toipua. Tosiasiassa usein on mahdollista työstää tapahtunutta vasta toisella vuodella. Silti apua on hyvä hakea heti traumaattisen tapahtuman jälkeen.

Rohkaisuna Sarille ja Velille voi sanoa, että lapsen itsemurhasta voi toipua. Sari ja Veli tarvitsevat toipumiseen ainakin keskusteluja ulkopuolisen kanssa molemmat erikseen ja yhdessä.

Läheisen itsemurhaan liittyy aina voimakkaita itsesyytöksiä, ja näihin paras lääke on, kun kuulee vertaistukiryhmässä toisten puhuvan omista syyllisyydentunteistaan ja tajuaa kuinka kohtuuttomia syytökset ovat. Jossittelu on tavallista – jos olisi tiennyt, niin olisi tehnyt jotakin toisin. Mutta kun ei tiennyt. Itsemurhaa suunnitteleva sulkeutuu usein ”itsemurhakuplaan” eikä puhu asioista. Jälkeenpäin voi ajatella, että merkkejä oli, mutta niitä ei huomannut. Kun nuori muuttaa pois kotoa ja alkaa irtautua, on myös luonnollista antaa omaa tilaa nuorelle. Tämä ei ole aina ihan helppoa.

Arjen rakenne ja rytmi ovat tärkeitä kriisissäkin. Pitkä sairausloma ei ole välttämättä hyvä asia. Moni sulkeutuu kotiin, koska kokee muiden syyttävän itseään. Näinhän ei useinkaan ole, vaan ajatus johtuu itsesyytöksistä. Läheisten ja ystävien on vaikea kohdata surevaa, koska he eivät tiedä, kuinka voi olla avuksi ja mitä sanoa. Silti olisi tärkeä pitää yhteyttä.

Sarin ja Velin elämä on nyt kietoutunut suruun. He eivät ole vielä kyenneet liittoutumaan uudelleen elämän kanssa, mutta apua siihen voi saada. Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskus ja Surunauhayhdistys tekevät yhteistyötä keskenään juuri omaisensa itsemurhan kokeneiden kanssa. Yhteystiedot löytyvät googlaamalla netistä ”omaisen itsemurha”.

Eira Tikkanen, Suomen Mielenterveysseuran erityisasiantuntija, perhepsykoterapeutti

Reija Tuomisalon, SOS-kriisikeskuksen työntekijä

Lue myös:

Miksi ihminen päätyy itsemurhaan?

Poikaystävän itsemurhan jälkeen iski tunteettomuus ja masennus – Suru kulkee mukana koko loppuelämän