Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen Kotiliedessä: ”En enää sure etukäteen äidin menettämistä”
Kun Sirpa Pietikäisen työviikko etenee Brysselissä, kotona Hämeenlinnassa muistisairaan äidin apuna on avustajia ympäri vuorokauden. Kahden sukupolven yhteisessä kodissa Sirpa huomasi äidin muistisairauden merkit arkiaskareissa.
"Opin koko ajan itsestäni ja äidistäni uusia asioita", europarlamentaarikkona vuodesta 2008 alkaen toiminut Sirpa Pietikäinen kertoo Kotiliedessä.
Ajatus omien vanhempien laittamisesta hoitokotiin on aina tuntunut europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisestä, 58, ahdistavalta. Sirpan mukaan hoitokodissa voi käydä niin, että ihminen kutistetaan diagnooseiksi, eikä hoitavia käsipareja ole aina tarpeeksi.
Uusimman Kotilieden haastattelussa Sirpa kertoo omaishoitajuudestaan ja arjestaan saman katon alla vanhempiensa kanssa. Sirpa ja hänen elämänkumppaninsa Tapio Määttä olivat kolmikymppisiä, kun he päättivät muuttaa asumaan Sirpan vanhempien kanssa.
Aiemmin yhteistä kotia oli jakamassa myös Sirpan isä. Isän kuoleman jälkeen talon toisella puolella asuu enää Sirpan muistisairas, 92-vuotias Sylvi-äiti. Äidin muistisairauden seuraaminen sivusta on opettanut Sirpalle paljon. Muun muassa sen, että muistisairaus tarkoittaa hetkessä elämistä.
”Opin koko ajan itsestäni ja äidistäni uusia asioita. Olen oivaltanut sen onnen, minkä toisen ihmisen läheisyys ihmiselle tuo.”
”Ymmärsin tuntevani pienen tytön raivoa”
Aikoinaan päätös kahden sukupolven yhteisestä huushollista oli helppo. Vaikeampaa oli löytää Hämeenlinnasta asuttavaksi tarpeeksi iso omakotitalo. Kun talo oli löytynyt, totuttelu yhteiseen arkeen sujui hyvin.
”Vanhempani eivät koskaan kommentoineet elämänvalintojani. Yhteinen arki perustui kunnioitukseen ja iloon toisen ilosta. Vanhemmillani oli myös oma yksityiselämänsä, johon en koskaan halunnutkaan kurkistaa”, Sirpa kertoo Kotiliedessä.
Yhteisen arjen ja sen askareiden lomassa äidin muistisairauden merkit oli helppo huomata. Äiti joka oli aina ollut tarkka käsilaukuistaan, ei enää osannutkaan valita sopivaa laukkua. Vaikka äiti oli se, joka opetti Sirpan perkaamaan silakoita, yhtä äkkiä tilanne olikin toisinpäin. Äiti ei enää muistanut, miten se tehdään.
”Ymmärsin tuntevani pienen tytön raivoa. Lapsi sisälläni huusi että äiti, et saa mennä”, Sirpa muistelee.
Omien vanhempien hoivaamisen Sirpa aloitti jo yli kymmenen vuotta sitten, kun hänen isänsä sairastui sydänvikaan. Isän viimeisten elinkuukausien ajan Sirpa saattohoiti tätä. Nyt, viimeisten viiden vuoden ajan, Sirpa kertoo osanneensa iloita yhteisistä hetkistä äidin kanssa. Ilman pelkoa tulevasta.
”En enää sure etukäteen äitini menettämistä. Hän katsoo edelleen minua yhtä lämpimästi silmiin kuin ollessani pikkutyttö. Olen onnellinen, että saan kokea vielä nämä hetket hänen kanssaan.”
Lue myös:
Sininen tulevaisuus – köyhän miehen kokoomusko? Seura vertaili puolueiden periaateohjelmia