Näyttelijä Eeva Litmanen ponnisti niukkuudesta kansansuosikiksi: ”Köyhyys jätti heikon itsetunnon”

Näyttelijä Eeva Litmasen mukaan jokainen kantaa jotakin murhetta sisällään. Nuorena hän ei osannut käsitellä surujaan, mutta nykyään hän yrittää elää niiden kanssa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Hakalin ulkorakennuksen edessä otettu valokuva on ainoa potretti, jossa on koko Litmasen perhe. Eeva miettii, olisiko kiinnostus sukuun syntynyt aiemmin, jos perhe ja suku olisivat olleet eheät. ”Vanhempien eron jälkeen tapasin isää satunnaisesti. Ei niinä kertoina sukellettu historian syviin vesiin.”

Näyttelijä Eeva Litmasen mukaan jokainen kantaa jotakin murhetta sisällään. Nuorena hän ei osannut käsitellä surujaan, mutta nykyään hän yrittää elää niiden kanssa.
(Päivitetty: )
Teksti: Pirjo Kemppinen

Menin ja huseerasin. Niin kuvaa nuoruuttaan näyttelijä Eeva Litmanen, 74. Silloin katse oli tulevaisuudessa, ei menneisyydessä.

”Harva nuori on kiinnostunut sukunsa historiasta.”

Mielenkiinto virisi vajaa kymmenen vuotta sitten. Sukunsa vaiheita tutkiessaan Eeva kohtasi monta yllätystä. Järkytystäkin.

Syntyi myös oivallus.

”Jokaisen pitäisi tietää menneisyytensä.”

Vaietut vaiheet

Alun perin Eeva halusi tallentaa sukunsa tarinan tyttärelleen Karoliinalle sekä vielä elossa oleville sukulaisille, heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Yksin tehtynä matka menneeseen olisi jäänyt lyhyeksi. Tutkimustyössä Eevaa auttoi Inkerin kulttuurin aktivisti Helena Miettinen, joka samalla perehtyi omankin sukunsa tarinaan.

Eevan suvun vaiheet kytkeytyivät oleellisesti Suomen historiaan.

”En enää päässyt karkuun. Monet kysymykset ja ihmettelyt vaativat vastauksia. Oli pakko lukea myös siitä, miten Suomi on syntynyt.”

Asiakirjoja lukiessaan ja sukulaisia haastatellessaan Eeva koki pysäyttäviä hetkiä.

Lapsena hän kuuli tarinoita inkeriläisestä runonlaulaja Larin Paraskesta, joka oli hänen isoisänsä äidinäiti. Puheissa oli myös isoisä Taneli Litmanen, rehti ja tavallinen tullimies, joka surmattiin hänen yrittäessään estää rajaa ylittävää salakuljettajaa.

Tarina ei kuitenkaan ollut totta.

Todellisuudessa sisällissodan kääntyessä valkoisten voittoon Taneli pakeni teloituksen uhkaa Venäjälle vuonna 1918. Sen jälkeen hänestä tuli salakuljettaja ja Tšekan, Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin vakooja. Eeva näki Kansallisarkiston asiakirjoissa häntä koskevat merkinnät ”PPP niin kuin pirun paha punikki” ja ”teloitettava tavattaessa”.

”Sellaiset olivat pysäyttäviä hetkiä. Sukupolveni tiesi toki sisällissodan, mutta ei siitä puhuttu edes kymmenen vuotta sitten, saati viisikymmentäluvulla. Punaisten puolella olleet häpesivät taustaansa.”

Vielä hurjempi oli Tanelin vaimon ja Eevan isoäidin, Annan, elämä.

Tanelin paettua Anna ja heidän kolme lastaan jäivät Suomeen. Eevan isä Johannes oli tuolloin 7-vuotias.

Anna kulki vaaroja uhmaten lastensa kanssa salaa rajan yli Tanelia tapaamaan.

”Isä ei koskaan kertonut näistä retkistä, vaikka niiden on täytynyt olla kauheita.”

Anna pidätettiin ja hän joutui karanteeniin. Taneli murhattiin Venäjällä. Ammattitaidottomalla Annalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin solmia uusi avioliitto saadakseen itselleen ja lapsilleen elättäjän.

Eevalla ei ole Annasta mukavia muistoja. Hän oli tuima mummo, joka moitti ja komenteli.

Tieto on antanut ymmärryksen.

”Ei kukaan ole kiva, kun elämä on ollut yhtä helvettiä.”

Eeva toivoo, että olisi aikanaan ymmärtänyt myös vanhempiaan yhtä hyvin kuin nyt.

Pieni trauma

Lappeenrannan Hakalin kaupunginosan työväentalon näyttämöllä esitettiin Henrik Ibsenin näytelmää Nukkekoti. Sen lopussa päähenkilö Nora jättää lapsensa ja vieraaksi käyneen miehensä.

Kohtaus vaikutti voimakkaasti katsomossa istuneeseen, tuolloin 11-vuotiaaseen Eevaan.

Vuotta myöhemmin hän ilmoittautui avustajaksi Lappeenrannan kaupunginteatteriin.

”Teatterista tuli maailmani. Se on ollut intohimoni. Olen saanut asettua monien ihmisten sisälle, etsiä erilaisia tapoja elää ja olla mukana sadussa.”

Ja vielä enemmän.

”Näyttelijän työn ihanin puoli on se, ettei tarvitse tulla niin hemmetin aikuiseksi. Työpaikalla ei tarvitse käyttäytyä.”

Eeva pyrki teatterikouluun kaksi kertaa, mutta ei päässyt. Sen sijaan hän sai harjoittelupaikan Joensuun Kaupunginteatterista. Ohjaajaksi sattui Jouko Turkka, jonka oppilaana Eevasta tuli näyttelijä.

Eeva siteeraa kollegaansa Eila Roinetta, jonka mukaan näyttelijän ammatissa paljon on kiinni tuurista.

”Pitää olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Loppu on työtä.”

Kansakouluun päättyneet opinnot jättivät silti jälkensä.

”Köyhyys jätti heikon itsetunnon, samoin se, etten ole kotoisin sivistyneestä perheestä. Minulla ei ollut pohjaa, jonka päältä ponnistaa. Olen ollut hullunkin rohkea, mutta minut on myös helppo tyrmätä. Keksin ja teen, mutta horjun helposti.”

Eeva on elättänyt itsensä 17-vuotiaasta saakka.

”Lapsuuden puutteenalaisuudesta on yhä jäljellä pieni trauma. Olen ollut yli 10 vuotta eläkkeellä, mutta odotan yhä tilipäivää. Oli aika, jolloin sillä oli niin suuri merkitys.”

Raastava suru

Kun Eeva oli lapsi, äiti vei hänet katsomaan näytelmiä. Se ei ollut tavallista 50-luvun työläisperheissä. Äiti oli muutenkin erilainen kuin aikalaisensa. Hän oli ulospäinsuuntautunut ja rohkea. Ylpeäkin. Pahimmillaan hän oli raivopää, jonka avioeron jälkeinen katkeruus purkautui lapsiin.

Eevan suhde äitiin oli ristiriitainen.

”Äiti teki kaikkensa ja onnistui hankkimaan meille välttämättömyydet. Emme nähneet nälkää. Lapsena en vain ymmärtänyt, minkälaista naisen on tehdä kolmivuorotyötä vaneritehtaassa.”

Eeva oli 10-vuotias, kun vanhemmat erosivat. Suvusta kertovaa kirjaa kirjoittaessaan hän luki uudestaan isän eron jälkeen hänelle kirjoittamat kirjeet. Hän tunsi niistä huokuvan rakkauden, yksinäisyyden ja ikävän, jotka aikanaan jäivät huomaamatta.

Isän surun oivaltaminen tuo yhä kyyneleet Eevan silmiin. Asiasta on vaikea puhua.

”Nuorena aikuisena en osannut lukea, mitä hän kirjeissä kertoi. On hirveää tajuta, kuinka yksinäinen hän oli.”

Iän myötä ymmärrys, mutta myös kyky käsitellä asioita kasvaa. Eeva viittaa Pentti Saarikosken runoon, jossa todetaan, että ”jokaisella on tämänsä”.

”Ketään ei panna ehjänä arkkuun, sillä jokainen kantaa jotain murhetta tai salaisuutta sisällään. Ratkaisevaa on, jääkö sen uhriksi. Nuorena kielsin suruni, nyt yritän elää niiden kanssa.”

Eeva Litmanen

Eeva tunnistaa tyttäressään perintönä saadun rytmin ja ehdottomuuden joissain asioissa. ”Mutta hän on sata kertaa kiltimpi, kärsivällisempi ja paremmin käyttäytyvä kuin minä.” © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Eeva katsoo vanhempiaan ja isovanhempiaan nyt ylöspäin.

”Voi hyvä luoja, kuinka voimakkaita ihmisiä he olivat. Se pysäyttää miettimään myös, mikä omassa elämässä on muka vaikeaa ja kannattaisiko olla narisematta pienistä asioista.”

Hän tunnistaa itsestään suvun naisten vahvuuden.

”Sitä on myös uteliaisuus. Se, etten sano ei, vaan otan vastaan elämän tarjoamia asioita.”

Menneisyyden merkitys

Eeva ei halua analysoida menneisyyden tapahtumia tai niiden vaikutusta itseensä.

”En halua sitäkään, että minua ruvetaan lukemaan lapsuuteni kautta. Minullahan on kaikki hyvin.”

Miksi sitten on tärkeää tuntea juurensa, tietää menneisyytensä?

”Jos kieltää perhetaustansa, joutuu valehtelemaan, olemaan joku muu kuin mikä on.”

Eeva huvitti edesmennyttä miestään, juristi Heikki Lampea toisinaan laulamalla työväenlauluja.

”Olimme täysin eri mieltä hyvin monista asioista, lakoista, palkkakiistoista ja siitä, mikä vappu on. Hän oli syntynyt toisessa äärilaidassa.”

Eeva peri vasemmistolaisuuden isältään.

”Isä sanoi, että köyhä ei voi olla muuta kuin kommunisti.”

Perintöä on myös karjalaisuus.

”Se näkyy elämisen rytminä ja ulospäinsuuntautuneisuutena. Ihmiset otetaan ihmisinä ja ollaan vieraanvaraisia.”

Juurten tunteminen on osa itsensä tuntemista.

”Kannan kaipausta. Olen myöntänyt vasta nyt, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä. Se tekee osaltaan vanhenemisesta rankkaa.”

Suurin kysymys

Eevan kirjoittama kirja Surun suitsima suku, itsenäisen Suomen historia yhden suvun silmin (Like) ilmestyi 8. syyskuuta.

Isovanhempien, Annan ja Tanelin tarinaan keskittyvä näytelmä Valmis muistamaan saa ensi-iltansa 16. marraskuuta.

”Se keskittyy myös ajatukseen, etteivät sisällissodassa kaikki punaiset olleet kiiluvasilmäisiä kommunisteja, jotka halusivat Suomesta Neuvostoliiton. Osa lähti hakemaan leipää.”

Näytelmän esitysten jälkeen Eeva pitää itsensä kanssa palaverin. On aika miettiä, vieläkö hän haluaa jatkaa työntekoa.

Lopullista päätöstä on silti mahdotonta tehdä.

”Jos ohjaaja soittaa ja tarjoaa mielenkiintoista roolia, kieltäytymiseen tarvitaan ihme.”

Mitä tulee näyttelemisen tilalle?

”Se onkin suurin kysymys. Vihaan ruoanlaittoa eikä minulla ole lapsenlapsia. Keväällä lähdin aina, kun joku pyysi matkalle mukaan. Totesin, ettei matkustaminen ole intohimoni. Lentämisestä on tehty liian hankalaa.”

Parhaillaan Eeva lukee Elizabeth Stroutin kirjaa Nimeni on Lucy Barton.

”Pyrin kaikin mahdollisin keinoin estämään itseäni ajattelemasta, kuinka hienon teoksen siitä saisi näyttämölle. Ylipäänsä teen kaikkeni torjuakseni uudet ideat.”
Eevaa naurattaa.

”Mielenkiinnolla odotan, onnistunko.”

Eeva Litmasen pusero Positive, housut Mark & Spencer/ Sokos.

X