Asui lapsena ilotalossa, näki nälkää uran alussa – Édith Piaf nousi tähtiin kadulta

Vaatimaton viisikerroksinen kerrostalo sijaitsee Pariisin Bellevillessä osoitteessa 72, rue de Belleville. Talon seinään on kiinnitetty muistolaatta, jossa lukee liikuttavat sanat:

”Tämän talon portaille, äärimmäiseen kurjuuteen syntyi 19. joulukuuta 1915 Édith Piaf, jonka ääni myöhemmin mullisti maailman.”

Piafin syntymästä tulee sata vuotta.

Syntymätodistus tosin paljastaa, että Édith Giovannaksi ristitty vauva syntyi sairaalassa.

Bellevillen kaduilla Édith Piaf lauloi eniteilijoistaan ja boheemeistaan tunnetun kaupunginosan hämärissä baareissa hän joi halpaa viiniä haitarimusiikkia kuunnellen.

Édith Piafin elämä oli täynnä kuohuvaa draamaa, myrskyisiä rakkaussuhteita ja sielua ravistelevia lauluja, mutta myös katkeria pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.

Kaiken kokemansa jälkeen hän ei voinut muuta kuin huudahtaa:

”Jumalani, kuinka olen elänyt!”

Äitinsä hylkäämä

Édithin isä Louis Gassion oli kiertävä sirkustaiteilija ja akrobaatti. Hänen äitinsä Annetta, taiteilijanimeltään Line Marsa, esiintyi ja lauloi kaduilla. Annettalla oli hyvin kaunis lauluääni, jonka hän jätti perinnöksi tyttärelleen.

Tuliluontoinen Annetta ei tuntenut mielenkiintoa lastaan kohtaan. Édith asuikin pikkutyttönä isänsä äidin pitämässä ilotalossa Normandiassa. Ilotalon tytöt hellittellivät pikku Édithiä kuin elävää nukkea, sillä heitä säälitti äitinsä hylkäämä ressukka.

Kun Édith oli kuusivuotias, isä haki hänet pois bordellista, ja he alkoivat kierrellä esiintymismatkoilla ympäri Ranskaa ja Belgiaa.

Kun Louis huvitti rahvasta tempuillaan, Édithin keräsi hattuun talteen kilahtelevat kolikot.

Vapaa sielu

Édith oli 15-vuotias aloittaessaan itsenäisen elämän. Hän kokeili muutamia työpaikkoja, mutta ei sopeutunut säännölliseen päivärytmiin. Laulamisesta kadulla tuli hänelle ainoa keino hankkia elanto.

16-vuotiaana Édith tapasi kaksi vuotta vanhemman tavaralähetin Louis Dupont’n ja muutti tämän kanssa asumaan Pariisin pahamaineiselle Pigallelle. Helmikuussa 1933 Édith synnytti pienen tytön, Marcellen eli Cécellen.

Édith hylkäsi pian Dupont´n ja palasi kaduille laulamaan vauva sylissään.

Dupont haki lapsen pois, eikä Édith nähnyt tytärtään enää. Marcelle oli vain kaksivuotias kuollessaan aivokalvontulehdukseen.

Édith oli 19-vuotias eikä hän enää myöhemmin saanut lapsia.

Pigallen vuosissa oli kaikesta kurjuudesta huolimatta rähjäistä charmia.

”Olin nälkäinen ja palelin”, Piaf muisteli myöhemmin.

”Mutta olin vapaa nukkumaan aamulla, valvomaan illalla, vapaa juopottelemaan, unelmoimaan, toivomaan.”

Vapauteen kuuluivat myös seksuaaliset seikkailut. Édith poimi sänkyynsä miehen silloin kun häntä sattui huvittamaan ja piti useita rakastajia samanaikaisesti.

Varpusen siivet

Kun Édith oli eräänä koleana syyspäivänä vuonna 1935 lopettelemassa esitystään Montmartrella, hänen luokseen tuli tyylikkäästi pukeutunut mies.

Mies esittäytyi ja kertoi olevansa Louis Leplée, Champs-Élysées’llä sijaitsevan muodikkaan yökerhon, Gernyn johtaja. Voisiko Édith tulla muutaman päivän kuluttua koe-esiintymiseen hänen klubilleen?

Édith piti ehdotusta pilana. Juhlavalaistuksessa kylpevä Champs-Élysées ja sen hienot kabareet olivat hänen kaltaiselleen ryysyläiselle yhtä kaukaisia kuin vieras planeetta.

Uteliaisuus sai hänet kuitenkin tarttumaan tarjoukseen, ja hän saapui koe-esiintymiseen – tosin monta tuntia myöhässä.

Leplée oli tajunnut välittömästi Édithin poikkeuksellisen lahjakkuuden ja päätti tehdä tästä tähden.

Imagon muokkaus aloitettiin keksimällä Édithille uusi nimi.

Koska Édithin heiveröinen, vain 147-senttinen olemus, toi Lepléen mieleen pienen linnun, hän keksi sanan piaf. Se tarkoittaa Pariisin slangissa varpusta.

Môme Piaf – Pikku varpunen – se oli oleva uuden artistin nimi.

Piafin esiintyessä ensimmäistä kertaa Gernyssä paikalle oli kokoontunut runsaslukuinen joukko Pariisin hienostoa. Yksinkertaiseen mustaan hameeseen ja itse tehtyyn villapuseroon heiveröisen vartalonsa verhonnut, lähes sairaalloisen kalpeakasvoinen katulaulaja herätti sääliä.

Kylmät väreet kulkivat kuitenkin kuulijoiden selkäpiissä, kun Piafin syvältä rinnasta kumpuava ääni tulvahti heidän ylitseen kuin pohjatonta surua kuvastava vaikerrus.

Illasta tuli Édithille täydellinen riemuvoitto. Uutinen Lepléen kadulta löytämästä kerjäläistytöstä, jolla oli maailman ihmeellisin ääni, kiiri kulovalkean tavoin läpi Pariisin.

Parin päivän kuluttua hän lauloi radiossa, pian hän äänitti ensimmäistä levyään, ja saman tien hänelle tipahti pieni elokuvarooli.

Huhtikuussa 1936 tuli kuitenkin odottamaton takaisku. Leplée murhattiin, ja myös Édithin epäiltiin sekaantuneen rikokseen. Vaikka hänet todettiin syyttömäksi, kukaan ei enää halunnut tarjota hänelle töitä.

Édith löysi pian uuden suojelijan Raymond Asson, josta tuli Piafin rakastaja ja manageri. Asso kirjoitti suojattinsa laulettavaksi kauniita lauluja ja sai suhteittensa avulla hankituksi tälle kiinnityksiä hienoihin yökerhoihin.

Eipä aikaakaan, kun Piaf oli lumonnut koko Pariisin jumalaisella äänellään.

Nyt hänet alettiin tuntea nimellä Édith Piaf.

Kirkkain tähti

Saksalaisten miehittäjien tankit vyöryivät kesällä 1940 Pariisiin. Kun hakaristiliput liehuivat Riemukaaren yllä, natseja vihaava Piaf sai ihmiset hurmokseen laulamalla Ranskan lippuun verhoutuneena.

Sodan jälkeen Piaf oli ranskalaisen viihdetaivaan kirkkain tähti, joka teki pitkiä kiertueita ympäri maailmaa. Rutiköyhästä kerjäläisestä oli tullut upporikas nainen.

Piaf otti nyt siipiensä suojiin aloittelevia taiteilijoita ja auttoi näitä uralla eteenpäin. Eräs heistä oli vasta 23-vuotias Yves Montand, jonka kanssa Piafilla oli lyhyt rakkaussuhde.

Piaf kaipasi kiihkeästi rakkautta ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen 1950-luvulla kirjoittamansa kirjeet paljastavat, että hän unelmoi normaalista perhe-elämästä.

Rakkauden pakonomainen etsintä sai Édithin retkahtamaan jatkuvasti vääränlaisiin miehiin, joista monet olivat naimisissa.

Ei Piaf sinänsä välittänyt, vaikka mies olisikin ollut varattu. Pikemminkin tämä oli hänelle haaste. Koska Édith tunsi itsensä rumaksi, hän sai nautintoa kyetessään viettelemään miehen pois tämän vaimolta.

Elämää suurempi rakkaus

Ollessaan vuonna 1947 esiintymässä New Yorkissa Piaf tapasi illallisilla miehen, joka oli yhtä suuri kuuluisuus kuin hän: nyrkkeilijäsankari Marcel Cerdan.

Marokkolaistaustainen Cerdan oli naimisissa ja kolmen lapsen isä, mutta se ei estänyt häntä heittäytymästä intohimoiseen romanssiin Piafin kanssa.

Hetken aikaa elämä oli yhtä suloista kuin Piafin laulussa La vie en rose.

”Ennen Marcelia en ollut mitään”, onnesta hehkuva laulajatar selitti.

”Marcel poisti katkeruuden ja epätoivon, jotka myrkyttivät sieluani ja ruumistani.”

Marcelin ollessa lokakuussa 1949 Pariisissa ja Édithin New Yorkissa ikävästä riutuva Édith aneli Cerdania palaamaan Pariisista lentokoneella eikä laivalla, jotta mies pääsisi nopeammin perille.

Lentokone ei kuitenkaan saapunut koskaan New Yorkiin. Koneen hylky löytyi seuraavana päivänä. Kaikki matkustajat kuolivat.

Kun tieto onnettomuudesta kantautui Piafin korviin, hän kuin ihmeen kaupalla kokosi voimansa ja nousi esiintymislavalle vielä samana iltana.

Kyynelet valuivat hänen poskillaan hänen laulaessaan värisevällä äänellä Marcelille kirjoittamaansa riipaisevaa laulua L´Hymne à l´amour:

”Jumala yhdistää ne, jotka rakastavat toisiaan.”

Ennen viimeisiä sanoja Piaf lyyhistyi lattialle.

Marcel Cerdan oli Piafin elämän suuri rakkaus, jonka kuolemasta hän ei milloinkaan toipunut.

Pariisi pysähtyi

Kun Piaf vuonna 1952 meni naimisiin laulaja Jacques Pillsin kanssa, todistajana oli Édithin hyvä ystävä Marlene Dietrich. Liitto päättyi kolmen vuoden kuluttua eroon.

Armoton työrytmi ja tappotahtiset maailmankiertueet alkoivat vaatia veronsa. Piafin terveys alkoi reistailla, ja 1950-luvun lopulta lähtien hän joutui useita kertoja sairaalahoitoon. Vuosikausia alkoholilla ja morfiinilla piinattu keho lakkasi toimimasta.

Kuolemansairaan ihmisraunion elämänhalun ja hiipuvan uran nosti vielä viimeiseen loistavaan loppuhuipennukseen Piafin omasta elämästä kertova sydäntä raastava laulu Non, je ne regrette rien”, jonka hän lauloi viimeisillä voimillaan suorassa televisiolähetyksessä Eiffelin tornin huipulta.

Kuin osoittaakseen, että oli päättänyt elää täysillä loppuun saakka, Piaf otti vielä lokakuussa 1962 toiseksi aviomiehekseen kampaajana työskentelevän kreikkalaispojan Théo Sarapon. Morsian oli 46-vuotias, sulhanen kaksikymmentä vuotta nuorempi.

Édith Piaf kuoli lokakuun 11. päivänä vuonna 1963 vain 47-vuotiaana. Hänen hautajaispäivänään Pariisin liikenne pysähtyi, ja sadattuhannet uteliaat tungeksivat kaduilla seuraamassa katuvarpusen viimeistä matkaa Père Lachaisen hautausmaalle.

Joku on ennustanut, että Piafin lauluja tullaan laulamaan vielä tuhannen vuoden päästäkin. Kuten Piafin ystävä, runoilija Jean Cocteau juhlavasti totesi:

”Hän on jäljittelemätön. Hän on tähti, joka jäytää itseään Ranskan yötaivaan yksinäisyydessä.”

Lähteet:Jean-Dominique Brierre: Édith Piaf. Hymni rakkaudelle. Suom. Nana Sironen. Art House (ilmestyy joulukuussa 2015); Carolyn Burke: No Regrets. The Life of Édith Piaf. Alfred A. Knopf 2011; Dominique Grimault et Patrick Mahé: Piaf Cerdan: un hymne à l´amour 1946-1949; Margaret Crosland: Piaf (1985).