MM95 ei unohdu – ”Se on siinä!” Näin laman kurittama Suomi juhli hurmoksessa jääkiekon maailmanmestaruutta
Suomi eli vaikeaa lama-aikaa 1990-luvun alkupuolella. Hyvät uutiset olivat harvassa, mutta yksi sentään tuli Tukholmasta. Se sai suomalaiset riehaantumaan. Autojen torvet soivat ja oluttuopit tyhjenivät.
MM95 ei unohdu. Jääkiekon MM-kultajuhlaa Helsingissä. Pokaalia pitelevät Timo Jutila ja Saku Koivu.
Autosaattue eteni Mannerheimintietä kohti Helsingin keskustaa. Ensimmäisenä kulki iso valkoinen avo-Cadillac. Etuistuimella kuljettajan vieressä seisoi kaksi nuorta miestä käsiään riehakkaasti heiluttaen. Oli toukokuun 8. päivä vuonna 1995.
Monet katuvieren katsojista olivat sitä ikäpolvea, joka oli vuosikymmeniä aikaisemmin nähnyt toisen valkoisen avoauton etenevän pitkin Helsingin keskustan katuja. Silloin oli kuljettajan vieressä seissyt ja vilkuttanut ihmisjoukoille vaalea hymyilevä nainen, Armi Kuusela.
Riemukkaalle tunnelmalle oli syynsä. Armi Kuusela oli saavuttanut jotain ainutkertaista, kun hänestä oli Yhdysvalloissa kesäkuussa 1952 kruunattu Miss Universum, maailman kaunein nainen. Hän palasi Suomeen elokuun 1. päivänä keskelle Helsingin olympiakisoja.
Jotain ainutkertaista olivat saavuttaneet myös autosaattueen runsaat parikymmentä nuorta miestä. He olivat Suomen ensimmäisiä jääkiekon maailmanmestareita voitettuaan Ruotsin MM-kisojen loppuottelussa. Riemukkaan voiton näyttämönä oli ollut Tukholman Globen-halli toukokuun 7. päivänä vuonna 1995.
Avo-Cadillacin miehistä toinen oli Suomen mestarijoukkueen kapteeni Timo Jutila, toinen kisojen parhaaksi hyökkääjäksi valittu Saku Koivu.
Pelko ja toivo
Tukholman riemu-uutiset saivat suomalaiset hetkeksi unohtamaan 1990-luvun alkuvuosien todellisuuden. Ja se todellisuus oli todella karu.
Suomen markka devalvoitiin, ja sen arvo laski 14 prosenttia. Suruttomasti otettujen valuuttalainojen takaisinmaksu vaikeutui tai ei edes ollut mahdollista. Tuhannet läheistensä lainoja taanneet joutuivat ulosottoon. Konkurssi seurasi toistaan, työttömyys kasvoi ja pankit ilmoittivat miltei päivittäin uusista luottotappioista.
Kaiken lisäksi idänkauppa oli romahtanut Neuvostoliiton hajottua. Suomen teillä ja kaduilla kulki sentään edelleen yli 65 000 Lada-henkilöautoa.
Suomalaiset seurasivat tiiviisti televisiosta vuoden 1995 jääkiekon MM-kisoja. Epämääräinen pelko ja toivo liikehti monien vatsanpohjassa. Olihan Suomi edellisvuoden MM-kisoissa Milanossa päässyt loppuotteluun, mutta hävinnyt rangaistuslaukauskilpailun , jolla ottelu ratkaistiin. Hetki oli ollut kuin seikkailuelokuvasta. Sormet olivat viime hetkellä hervonneet tavoitellusta timantista.
Suomi oli osallistunut Tukholmassa heti ensimmäisiin sotienjälkeisiin MM-kisoihin vuonna 1949. Silloin pelit oli pelattu vanhan olympiastadionin luonnonjäällä. Lähinnä Tampereen Ilveksen ja Hämeenlinnan Tarmon pelaajista koottu Suomen joukkue oli arvottu samaan alkulohkoon Ruotsin ja TŠekkoslovakian kanssa.
Turpiin tuli ja kunnolla. Ruotsi voitti 12–1, TŠekkoslovakia 19–2. Suomen maalissa pyyhki hikeä otsaltaan Juhani Linkosuo, samannimisen tamperelaisen leipomon tuleva toimitusjohtaja.
Kenties hieman lohdutti se, että jalkapallohousuissa jääkiekkoa pelannut Tanska hävisi Kanadalle luvuin 0–47.
Stop pelkäämiselle
Vuoden 1995 huhtikuussa Suomen leijonajoukkue lähti jälleen naapurimaan Ruotsin pääkaupunkiin Tukholmaan. Joukkueen ruotsalaisen päävalmentajan Curt Lindströmin mukaan suomalaiset kiekkoilijat olivat aina pelänneet liikaa epäonnistumisia, pelänneet tekevänsä virheitä, pelänneet tulevansa naurunalaisiksi.
Pelkäämisen oli loputtava, ja se loppui.
Suomi raivasi Globen-hallissa tiensä MM-kisojen loppuotteluun, jossa vastaan asettui kisojen isäntämaa Ruotsi.
Arvovaltaisen Aftonbladet-lehden kolumnisti oli jo etukäteen varma, miten loppuottelussa käy. Hän kertoi sen lainaamalla Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaania:
”Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”
Den glider in!
Vaan mitä tapahtuikaan lähes 14 000:n katsojan täyttämässä Globenin jäähallissa. Tarkalleen kello 17.17 Ruotsin aikaa Suomen joukkueen kapteeni Timo Jutila otti vastaan maailmanmestaruuspokaalin. Ottelu oli päättynyt Suomen 4–1 -voittoon. TV-selostaja Antero Mertaranta hihkui:
”Se on siinä, se on siinä! ”
Kunnia-aitiossa taputti käsiään Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa. Hänelle oli koulupoikana opettanut jääkiekkoilun hienouksia itse Sven Tumba, kolminkertainen maailmanmestari.
MM95-sankareita olivat kaikki Suomen pelaajat, niin maalivahti Jarmo Myllys kuin myös kolmikko Tupu-Hupu-Lupu eli Jere Lehtisen, Saku Koivun ja Ville Peltosen nuorisoketju.
Sankarien sankari tuli 21-vuotiaasta Peltosesta. Hän teki loppuottelussa kolme maalia eli hat trickin, hattutempun. Maaleista ensimmäinen syntyi ensimmäisessä ja kaksi seuravaa toisessa erässä. Siinä vaiheessa Suomi johti Ruotsia jo 3–0.
Finaalia edeltäneenä yönä Curt Lindström oli kirjoittanut pelaajilleen koskettavan kirjeen:
”Olette ymmärtäneet, että on tehtävä työtä viimeiseen vaihtoon asti. Koko Suomen kansa on takananne. He rakastavat teitä, he uskovat teihin, he tukevat teitä.”
Loppuottelun viimeisen puolituntisen aikana TV2:n lähetystä seurasi yli 2,3 miljoonaa ihmistä. Ja kun voitto oli varmistunut, laulu raikui kymmenissä täpötäysissä ravintoloissa. Den glider in!
Ja kupli riemu muutenkin. Havis Amanda -patsaan vesialtaaseen Helsingin Kauppatorilla pulahti nuori mies toisensa jälkeen. Vikkelimmät vetivät Leijona-paidan kivisen patsaan ylle.
Tampereella monisatapäinen ihmisjoukko marssi Hämeenkatua päästä päähän – ei ollut vielä ratikoita riemumarssia häiritsemässä. Torniossa hurautettiin autoilla Ruotsin puolelle Haaparantaan ja heiluteltiin autojen avoimista ikkunoista Suomen siniristilippua pitkää nenää näyttäen.
Kauppatorilla riemu repesi
Maailmanmestareita kotiin kuljettanut Finnairin lento AY 6309 lähestyi Helsinkiä maanantaina toukokuun 8. päivänä vuonna 1995. Kone ei kuitenkaan lentänyt yksin. Kaksi suomalaista Draken-hävittäjää oli saattanut sitä koko matkan. Välillä ne olivat lentäneet vain muutaman metrin päässä Finnairin koneen siivistä.
Lentokentältä jatkoi parinkymmenen auton letka kohti Helsingin keskustaa hieman kello 14 jälkeen. Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen teki tarkkoja havaintoja:
”Kaduille kerääntyy koko ajan väkeä lisää. Nuoret hyppäävät kulkueen autojen takapellille kyytiin. Joku roikkuu raitiovaunun katolla. Enää ei erota, missä leijonaletka väkijoukon keskellä etenee.”
Vain muutama tunti myöhemmin alkoi juhla Kauppatorilla.
”Sankareita odottava väki lämmittelee laulamalla. Huivikaulaiset tädit keskenään, lapset isien olkapäillä, nahkatakkiset homoparit toisiaan kaulaillen” Anna-Stina Nykänen raportoi.
Arviot ihmismääristä vaihtelivat. Kymmenen- vai kolme- vai viisikymmentätuhatta? Vai vielä enemmän?
Ihmismassat velloivat torikivetyksen ja kolera-altaan välissä ja lauloivat Maamme-laulua. Sitä lauloivat myös maailmanmestarit esiintymislavalla. Laulun voima sai kaupungintalon ja presidentinlinnan ikkunaruudut tärisemään.
MM95-juhlahumu kuin vuonna 1924 Pariisin olympialaisista palanneille
Juhlahumu oli vallannut Kauppatorin jo vuoden 1924 heinäkuussa. Silloin Paavo Nurmea ja muita Pariisin olympiakisojen sankareita kolmena eri päivänä tuoneet laivat laskivat laituriin aivan Kauppatorin kupeeseen. Avoautot kuljettivat sankareita läpi juhlivien ihmiskujien ja ohi presidentinlinnan, jonka parvekkeella ensimmäistä ryhmää tervehti presidentti Kaarlo Ståhlberg puolisoineen.
Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari ei ollut vastaanottamassa vuoden 1995 kiekkosankareita. Hän osallistui Lontoossa toisen maailmansodan päättymisjuhlaan. Euroopassa sota oli päättynyt Saksan antautumiseen toukokuun 9. päivänä tarkalleen viisikymmentä vuotta sitten.
Juhlan aikana adjutantti kiikutti presidentti Ahtisaarelle paperilapuilla tietoja loppuottelusta. Kun Suomen voitto varmistui, presidentti tokaisi tutut sanansa: ”Voihan peijooni!”
Lähteet: Esa Saarinen: Poppamies; Aamulehti ja Helsingin Sanomat 6.-9.5.1995.
