Teemu Keskisarja: Näin karua oli elämä 1700-luvun Suomessa, jolloin rikaskin kuoli kurjasti

Maamme-laulussa se muistetaan: On maamme köyhä, siksi jää. Aika, jolloin Suomen rikkaatkin olivat köyhiä maailman mittakaavassa. Ja niitä rikkaitakin oli vain hippunen 1700-luvun puolivälissä, jolloin Suomessa oli reilut 400 000 asukasta. Tuolloin suomalaiset asuivat enimmäkseen maaseudulla ja kuuluivat rahvaaseen. 1700-luku aikaa, jolloin hienoston edustaja oli todellinen harvinaisuus.

”Säätyläisiä ja vallasväkeä eli aatelia, pappeja, porvareita, virkamiehiä ja korkeita upseereita oli vain kaksi prosenttia väestöstä, mutta sekään ei ollut sama asia kuin rikkaat ja hienot”, historioitsija Teemu Keskisarja, 51, huomauttaa.

Sitä todellista hienostoa oli paljon vähemmän kuin kaksi prosenttia. He olivat enimmäkseen korkeita upseereita. Lisäksi saattoi olla muutama porvari Turussa, Helsingissä ja Viipurissa, tapulikaupungeissa, jotka saivat käydä ulkomaankauppaa. Hienostoon saatettiin laskea myös papistosta piispat perheineen ja joissakin pitäjissä rovasti ja kirkkoherra.

”Tästäkin hienostosta monet asuivat kämäisissä röttelöissä. Jos joku suuren maailman raharikas tuli Suomessa käymään vaikka Pietarista – tai joskus hyvin harvoin Euroopan metropoleista – hän ajatteli, että voiko tuollaisessa asumuksessa edes oleilla”, Keskisarja sanoo.

Talot olivat vetoisia ja epämukavia. Suomalaiset kivikartanot pystyi laskemaan yhden käden sormin. Sellaisia olivat esimerkiksi Louhisaari Askaisissa ja Sarvilahti Itä-Uudellamaalla. Kivestä rakentaminen oli erittäin harvinaista, koska kivi oli kallis ja hidas tapa rakentaa.

Omaisuutta ei päässyt kasaantumaan, koska kauppa ja teollisuus olivat vähäistä eikä maatalous tuottanut ylijäämää myytäväksi asti. Ruotsissa oli jonkin verran kivikartanoita, koska siellä saatiin varallisuutta sotien ryöstösaaliista. Suomi on tässä mielessä ollut aina maksajan roolissa.

”Ei rahvaan selkänahasta irronnut”, Keskisarja sanoo.

1700-luku ei ollut kulinarismin vuosisata

Rikkaat söivät suunnilleen samoja ruokalajeja kuin rahvas: kalaa, leipää ja riistaa. Ruoassa oli paljon mausteita, jos rahat riittivät tuontitavaraan. Säilyvyys oli niin ja näin, kun säilöntäkeinoja olivat sähköttömissä mökeissä vain suolaus ja kuivaus. Rikkaalle ruokaa toki oli tarjolla enemmän kuin köyhälle.

”Kulinarismi oli pienen porukan harrastus. Tukholman hovissa saattoi olla kymmenen ruokalajia mutta ei missään Suomen kartanossa.”

Kokkien ammattitaito ei myöskään ollut kovin loistelias nykymittapuun mukaan. Ruoat jäisivät Keskisarjan mukaan nykypäivänä syömättä, ihan meiltä kaikilta.

”Edes tuon ajan Suomen rikkaimpien ihmisten pöperöt eivät kelpaisi missään ­ilmaisessakaan jakelussa”, hän sanoo.

Lue myös: Teinitytöt pyörittelivät silmiään jo 1700-luvulla, kun naisen piti olla näyttävä mutta nöyrä

Ensisynnytys ja sodat

Perhekokoja 1700-luvulla oli laidasta laitaan, mutta ei omasta valinnasta: joillakuilla oli paljon lapsia, toisilla heitä oli kuollut huomattava määrä kulkutauteihin.

”Perheet olivat isoja, joskin lapsikuolleisuus niitä tehokkaasti pienensi. Taudit tappoivat rikkaiden lapsia melkein yhtä lailla kuin nälkäisten kerjäläistenkin.”

Suomessa oli tuolloin myös paljon leskiä. Miehet kuolivat sodissa, naisia tappoi muun muassa synnytys, yhtä lailla torpassa kuin kartanonherrankin kotona.

”Synnytyskuolemat olivat yleisiä kaikissa yhteiskuntaluokissa. Ensisynnyttäminen oli yhtä vaarallista kuin suurtaisteluun osallistuminen. Ei ollut harvinaista, että samalta mieheltä kuoli kolmekin vaimoa ensisynnytykseen.”

Uusi puoliso löytyi joskus nopeastikin käytännön syistä. Leskeksi jäänyt mies saattoi ottaa uudeksi vaimokseen esimerkiksi edesmenneen puolisonsa siskon, jotta lasten uusi äitipuoli ei tulisi tyystin kodin piirin ulkopuolelta. Suomessa oli silti enemmän naisia kuin miehiä lapsivuodekuolleisuudesta huolimatta, sillä sodat vaativat isot veronsa.

Tyypillisen kartanonherran ”työ” oli alkaa upseerin uralle. Ruumiillinen työ ei kuulunut herrasmiehen tai -naisen hommiin, eikä piispa tai kenraali huhkinut pellolla. Pappi valmisteli saarnoja, upseeri teki sotasuunnitelmia, opettaja luennoi yliopistossa ja porvarit tekivät kauppaa.

1700-luku oli raivoisien tautien aikaa

Jos ihminen sairastui, mahdollisuuksia parantavaan hoitoon oli vähän. ”Hoitoja” kyllä oli tarjolla, ainakin rikkaimmille. Lääkkeitä tuotiin joskus maailman ääristä, tropiikista asti. Suomessakin hoidettiin sairaita muun muassa hirven peniksestä tehdyllä lääkkeellä ja kaskelotin pääöljyllä.

Myös Suomesta lähti lääkkeitä muun muassa Keski-Eurooppaan. Maamme eksoottiset kasvit kävivät siellä hoidoista.

”1800-luvulla perustettiin ensimmäinen apteekki, jossa oli 10 000 rohtoa. Sormustinkukka auttoi sydänvaivoihin eli oli jopa hyödyllinen, useimmat olivat harmittomia lumelääkkeitä. Mukana oli silloin myös ihan terveydelle haitallisia aineita.”

Haavoittumien ja paleltumien silloinen Käypä hoito -ohje oli amputaatio. Luunmurtumia ja haavoja korjaili Välskäri. Kaukana oltiin tämän päivän terveydenhuollosta.

1700-luvulla riehuivat myös lavantaudin, tuhkarokon, punataudin, pilkkukuumeen ja isorokon kaltaiset taudit, mutta lääkärit eivät osanneet parantaa niitä. Oli potilas sitten kartanonherra tai irtolainen, kerjäläislapsi tai aatelinen, kuolema oli tasa-arvoinen.

”Elämä oli äärettömän epätasa-arvoista, mutta kuolema oli yhtä kivulloinen niin herralle kuin narrille. Paloviina oli paras ja ainoa kipulääke, mutta valitettavasti sitä ei juuri koskaan ollut tarpeeksi”, Keskisarja huomauttaa.

40-vuotiaana hautaan

Elinajanodote oli alle 40 vuotta. Väestön alhainen, keskimääräinen kuolinikä johtui osin siitä, että puolet lapsista menehtyi ennen täysi-ikäisyyttä. Myös sodat tai taudit niittivät kansaa. Jos lapsuusvuosista selvisi hengissä, eikä sota tai tauti kaatanut, saattoi yksittäinen suomalainen elää hyvinkin 70-vuotiaaksi.

Kuolinsyytiedot kirkonkirjoissa ovat epämääräisiä: siellä voi lukea yskä, slaagi, sydänhalvaus, kuume, mutta myös hyvin usein vanhuus.

”Tuohon aikaan 37-vuotias on voinut kuolla kirjoissa vanhuuteen. Jos oli jokin jäsenvika kuten akillesjänne poikki, ja sitä ei pystytty korjaamaan, akka tai ukko rapistui keskimääräistä nopeammin. Monella hampaat lähtivät jo 20-vuotiaana.”

1700-luku oli aikaa, jolloin ihmiset myös näyttivät vanhemmilta kuin nykyiset ikätoverinsa. Iho oli raskaasta elämästä ja työstä ahavoitunut ja ravintoaineiden puute näkyi myös ulkomuodossa. Ihmiset olivat lisäksi keskimäärin 15 senttiä lyhyempiä kuin nykyään.

Sen ajan ”saattohoito” oli Keskisarjan mukaan paras osa alkeellista terveydenhoitoa. Se myös kuului kaikille

”Synninpäästö kuoleman äärellä oli erittäin tärkeä ihmisoikeus. Jopa mestattavat saivat tämän saattohoidon ja taisteluissa kuolevat mahdollisuuksien mukaan. Papit antoivat tämän viimeisen voitelun, ja olivat hyviä siinä mielenterveystyössä”, Keskisarja kertoo.

Mielen hoitoa ei ollut

Henkisten sairauksien hoito oli vielä alkeellisempaa kuin fyysisten. Mielenterveyden häiriöistä kärsivistä puhuttiin houruina tai seinähulluina, koska heidät saatettiin konkreettisesti kahlita seinään.

”Houruja kristillisesti säälittiin, hoivattiin, mutta myös pelättiin. Heitä ei voitu parantaa eikä yritettykään, ja hoito oli parhaimmillaankin vain säilyttämistä”, Keskisarja sanoo.

Suomen ainoa hoitolaitos, niin kutsuttu hourula oli Seilin saari, mutta parempi väki eli ylhäisö hoiti hourunsa mieluummin kotona.

Kehitysvammaisia oli tuohon aikaan hyvin vähän.

”Kehitysvammaiset kuolivat suurella todennäköisyydellä jo kohdussa, synnytyksessä tai pikkulapsina. Jos he ihmeen kaupalla pysyivät elossa, heidät pidettiin poissa silmistä joko vaivaishoidossa tai kotona.”

Historiaan kurkottamalla voisi ajatella, ettei Suomessa ole enää hätää eikä huolta mistään, koska 1700-luku oli aikaa, jolloin aatelisetkin elivät ankeammin kuin nykymaailman pienituloiset. Meillä on juokseva vesi, lämpimät kodit, ruokaa, lääkkeitä, mahdollisuus käydä koulua ja ainakin vielä myös onni elää rauhan aikaa.

Silti köyhyyttä on yhä olemassa ja tulee olemaan, koska se on suhteellinen käsite ja vertautuu aina ympäröivään yhteiskuntaan.