Maaliskuussa 1940 Helsingin rautatieasemalta lähti sotalapsia kuljettava juna – Kukaan ei voinut aavistaa, miten hirveä kohtalo heitä odotti
Sotalapsia kuljettanut juna lähti Helsingin rautatieasemalta kohti Haaparantaa 84 vuotta sitten. Kukaan ei voinut aavistaa, että monen lapsen matka päättyisi tuhoisaan tulimyrskyyn öisessä Iittalassa. Ilman Taimi Tähtisen rohkeutta uhreja olisi ollut 12 enemmän.
Iittalan junaonnettomuudessa menehtyi 31 ihmistä, joista 15 oli lapsia.
Pakkanen paukkuu hämärtyvässä, iltaan kääntyvässä päivässä Helsingin rautatieasemalla maaliskuun 3. päivänä vuonna 1940. Hengitykset höyryävät, mutta monen silmät kostuvat muustakin kuin kylmästä viimasta.
Sotalapsia Haaparannan kautta Ruotsiin kuljettava juna numero 69 on lähdössä. Äidit puristavat lappukaulaisia lapsiaan tiukasti kädestä ja sylissään: kohta siihen ei enää ole mahdollisuutta.
Neuvostojoukot pommittavat Helsinkiä kiivaasti, eikä siinä erotella sotilas- ja siviilikohteita. Etenkin tiheästi asutussa työläiskaupunginosa Kalliossa on paljon lapsia, jotka halutaan lähettää turvaan kuolemanvaaran, ruokapulan ja sodan raskaan ilmapiirin keskeltä. Silti päätös erota omista lapsistaan on niin vaikea, ettei sitä tahdo kestää.
Isät ovat pääosin rintamalla, eikä ole tietoa, koska he palaavat. Jotkut ovat tulleet takaisin, mutta arkuissa. Naiset ovat vastuussa kodeista, perheistä ja yhteiskunnan pyörimisen kannalta välttämättömistä töistä.
29-vuotiaan Taimi Tähtisen mukana ovat pojat, 6-vuotias Yrjö ja 2-vuotias Risto. Taimikin asuu Kalliossa, ja taidemaalariksi Ateneumissa opiskellut päättäväinen nainen haluaa muiden tavoin saada lapsensa turvaan sodalta ja pommeilta.
Tunteet on työnnettävä sivuun ja ajateltava vain lasten parasta.
Sotalasten kohtalo oli sattumien summia
Äiti saa sääntöjen mukaan lähteä saattamaan lapsia, mikäli kyseessä ovat sisarukset tai lapsi on alle 3-vuotias. Suurimman osan kohdalla näin ei ole.
Kun lapsille selviää, ettei äiti pääse mukaan, monet puhkeavat parkumaan. Lotat ja matkanjohtaja, jo monta sotalapsikuljetusta hoitanut rouva Donner, rohkaisevat lapsia ja äitejä. Täytyy katsoa, että kaikki pääsevät junaan, istuvat oikeilla paikoilla ja että lapsen mukana ovat kaikki tarvittavat tiedot.
Veturimiehillekin siirrot alkavat olla rutiinia. Niitä tehdään joka kolmas ilta, turvallisuussyistä öisin. Laivamatkat on aiemmin todettu miinojen vuoksi liian vaarallisiksi ja lentoreitti kalliiksi.
Junaa kuljettaa kalliolainen Jalo Leppänen, jonka piti tosin olla vapaalla viikkojen työputken jälkeen. Alkuperäinen kuljettaja on sairastunut, ja Jalo on hälytetty hänen tilalleen.
Kolmekymppinen rempseä Kallion kundi, taaperon ja vauvan isä itsekin, tarjoutuu kohteliaasti auttamaan nuorta äitiä lapsineen. Äidin nimi on Meeri Jopila, ja hänen mukanaan ovat 3-vuotias Olli ja vasta viiden kuukauden ikäinen Tuula-vauva.
Meerin mies Unto on menettänyt silmänsä rintamalla mutta on sentään elossa, kehnosti kulkevan ja sensuroidun kenttäpostin mukaan jossain Karjalan Kannaksella. Meeri on tutustunut Taimi Tähtiseen sotalapsisiirtojen tiedotustilaisuudessa, ja hän toivoo pääsevänsä tutun ihmisen kanssa samaan vaunuun. Se helpottaisi mielen taustalla jäytävää pelkoa ja epätietoisuutta tulevasta.
Taimi ja pojat ovat kuitenkin vaunussa numero kaksi, ja Jalo Leppänen auttaa Meerin ja lapset juttuhetken jälkeen ensimmäiseen vaunuun ennen kuin lähtee kohti veturia.
Juna on täynnä sotalapsia hoitajineen, äitejä, lottia, sotilaita ja muita matkustajia. Veturin perässä kulkee kaksi matkustajavaunua, kaksi makuuvaunua, keittiövaunu, konduktöörien vaunu ja viimeisenä tavaravaunu.
Juna lähtee ajallaan, tasan kello 19.05. On alkanut sataa hiljalleen lunta. Jalo Leppänen ajaa ohjeiden mukaan valoitta eteenpäin, kohti pääteasema Haaparantaa.
Sieltä kymmenien suomalaisten sotalasten on tarkoitus siirtyä ruotsalaisiin sijaiskoteihinsa, täysin uuteen ja vieraaseen ympäristöön, maahan ja maailmaan.
Junan tuhoisa törmäys Iittalassa
Pimeässä yössä sotalapsijuna lähestyy Iittalan asemaa. Niin tekee toisesta suunnasta, pohjoisesta lähtenyt, juna numero 50. Se on lähtenyt Tampereen asemalta lähes tunnin myöhässä, todennäköisesti siksi, että veturin vähissä olleita vesi- ja puuvarastoja oli täydennettävä ennen Helsinkiin jatkamista.
Juna 69 on ohittanut Parolan kello 23.56 ja lähtenyt vuorokauden vaihtumisen jälkeen Leteensuolta kello 0.07. Sen on määrä sivuuttaa Iittala pysähtymättä ja toista raidetta pitkin.
Junan 50 kuljettaja ajaa reipasta vauhtia eikä havaitse Iittalan aseman junanlähettäjän eikä etelävaihteen miehen näyttämiä pysähtymismerkkejä. Hänellä ei ole tietoa vastaantulevasta junasta ennen kuin hän näkee veturin etummaiset merkkivalot suoraan edessään.
”Sieltä tulee juna”, kuljettaja ehtii sanoa ja vetää hätäjarrusta, mutta aivan liian myöhään. Kuuluu kaksi pillin vihellystä ja sen jälkeen valtava pamaus.
Kello on seitsemäntoista minuuttia yli puolenyön.
Taimi Tähtinen pelasti lapsia palavasta junasta
Veturit murskautuvat käyttökelvottomiksi, ja sotalapsijunan veturi syttyy tuleen kuin soihtu. Kolme ensimmäistä vaunua pirstoutuu, kaksi ensimmäistä syttyy palaamaan.
”Kaikki ulos junasta, ryssät tulittavat – kaikki ulos, huomio hätätilanne!” jostain karjutaan. Räjähdystä ja tulipaloa luullaan pommitukseksi.
Taimi Tähtinen paiskautuu törmäyshetkellä muiden tavoin eteenpäin. Risto on hänen sylissään ja Yrjö viereisellä penkillä. Itkun, huudon ja kaaoksen keskellä pimeässä näkyy tulenlieskojen loimu. Taimi tajuaa, että junasta on päästävä heti ulos.
Hän rynkyttää lukittua ovea, ja taiteilijan mieleen välähtää näkömuistikuva hattuhyllyn alla olevasta kirveestä. Taimi repäisee kirveen seinältä, lyö ikkunaa kaikin voimin, ja hajoavat lasinsirut repivät hänen käsivartensa.
Siitä piittaamatta hän nostaa Yrjön ikkunalle ja käskee hypätä hankeen. Kun poika ei heti uskalla tehdä sitä, Taimi heittää hänet ikkunasta ja huutaa:
”Älä pelkää, hae jostakin apua, että saadaan Risto ja muut lapset täältä turvaan!”
Seuraavaksi Taimi heittää parkuvan Riston palavasta vaunusta hankeen, käskee Yrjöä huolehtimaan pikkuveljensä ja itsensä turvaan kauemmas ja ottamaan viltin päälleen.
Savu kirvelee keuhkoja ja tuli leviää, mutta Taimi jatkaa pikkulasten pelastamista. Apuun on ehtinyt sotilaita vastaantulleesta junasta. Taimi kiskoo paniikissa kirkuvia ja vastaan rimpuilevia lapsia yksi kerrallaan rikkontuneelle ikkunalle ja heittää sieltä sotilaiden käsivarsille.
Konduktöörit ovat vihdoin saaneet vaunun oven avattua, ja yksi heistä komentaa Taimia jättämään toisesta päästä jo ilmiliekeissä olevan vaunun.
”Rouva hyvä, tulkaa ja jättäkää lapset, ette selviä tästä!”
”Suus kiinni ja ottakaa näitä lapsia vastaan!” Taimi kiljuu takaisin.
Taimin kädet ovat turrat, vuotavat verta, ja ne ovat jo myös palohaavoilla. Hän jättää vihdoin itsekin vaunun, ja ehtii rekisteröidä hämärästi puheensorinaa, vaikerrusta ja huutoa, ennen kuin menettää tajuntansa ja tuupertuu hangelle.
Taimi ei halunnut, että onnettomuudesta puhutaan
Yllä olevat kuvaukset perustuvat Anita Näslindh-Ylispangarin kirjaan Auttavat kädet, joka ilmestyi viime syksynä. Jalo Leppänen oli hänen isoisänsä.
Törmäyksessä kuoli sotalapsijunasta 31 ihmistä, joista 15 oli lapsia. Suurin osa uhreista menehtyi tulipalossa. Veturinkuljettaja Leppäsestä jäi jäljelle ainoastaan rintaan kiinni palanut taskukello. Pikajunan matkustajia menehtyi kahdeksan.
Piispa Aleksi Lehtonen siunasi onnettomuuden uhrit toisena pääsiäispäivänä, 25. maaliskuuta 1940 Malmin kappelilla. Siunaustilaisuuteen oli järjestetty surujuna Helsingin rautatieasemalta Malmin juna-asemalle, ja tilaisuuteen osallistui satoja ihmisiä. Onnettomuudessa menehtyneiden muistokivi sijaitsee Malmin hautausmaan korttelissa 71.
Hengissä selvinneen pikajunan kuljettaja tuomittiin kihlakunnanoikeudessa 31 kuolemantuottamuksesta vuoden vankeuteen ja 1,3 miljoonan markan korvauksiin, mutta hovioikeus vapautti kuljettajan, koska tämän syyllisyyttä ei voitu selkeästi osoittaa. Sen sijaan Iittalan aseman junanlähettäjän sadan päiväsakon tuomio vaaran tuottamisesta rautatiellä jäi voimaan, koska oikeudenkäynnin aikana ei luotettavasti selvinnyt, oliko hän näyttänyt pikajunalle pysähtymismerkkinä punaista valoa. Pikajunan kuljettaja sanoi valon olleen vihreä, lähettäjä sanoi sen olleen punainen.
Sotasensuurin vuoksi onnettomuudesta ei tapahtuma-aikaan uutisoitu lainkaan. Siitä, kuten muistakin sota-ajan traumaattisista ja tuhoisista kokemuksista, vältettiin julkista puhetta vielä vuosikymmeniä eteenpäin. Taaksepäin katsomiseen, sodan tragedioiden läpikäyntiin tai edes tunteisiin ei katsottu olevan varaa.
Myös 12 lapsen hengen pelastanut Taimi Tähtinen vaikeni ja kielsi asian muistelun myös vanhemmalta pojaltaan Yrjöltä. Risto oli liian pieni muistamaan tapahtunutta.
Taimi Tähtinen kuoli 76-vuotiaana Koskelan sairaalassa. Vasta sen jälkeen Yrjö kertoi tuolloin viisikymppiselle pikkuveljelleen, miksi ja mistä hän oli nähnyt painajaisia koko ikänsä – ja että äiti oli sankari, jonka ansiosta he ja kymmenen muuta lasta jäivät eloon.
Lue myös: Sotalapsia kuljettanut juna joutui tuhoisaan onnettomuuteen Iittalassa keväällä 1940 – Nyt puhuu veturinkuljettajan lapsenlapsi
Lähteet: Anita Näslindh-Ylispangar: Auttavat kädet – Juna 69:n turmasta pelastuneet (Basam Books), yle.fi, kansallisarkisto.fi.