Sotalapsen tie vei seitsemälle merelle – Pentistä tuli levoton sielu ja merimies: ”Meri veti puoleensa”
Äiti laittoi Pentti Ojasen sotalapseksi Ruotsiin, ja myöhemmin isä laittoi pitkin tietä. Hänestä tuli levoton sielu, merimies ja valaanpyytäjä.
Nelivuotiaana sotalapseksi Ruotsiin lähetetty Pentti Ojanen vietti viitisentoista vuotta merillä, ennen kuin levoton veri rauhoittui.
Ensimmäisen oman matkalaukun Pentti Ojanen sai vuonna 1941. Laukku oli pieni pahvinen aski, jolla oli leveyttä ehkä kouluviivoittimen verran, kolmisenkymmentä senttiä. Siihen pakattiin sotalapsen vähät vaatteet, ennen kuin hänet vietiin veljineen Äänekosken asemalle.
Perheen esikoinen Pentti oli nelivuotias. Pikkuveljistä Erkillä oli ikää kolme ja Einolla puolitoista vuotta.
Asemalla vastassa olivat lotat, joiden huomassa veljekset nousivat junaan. Juna vei laivaan, ja laiva vei Ruotsiin.
Pentin kirkkain muistikuva matkasta on sairaalasta Ruotsin puolelta. Siellä hänen isovarpaastaan leikattiin paise. Leikkauksen jälkeen nälkäinen poika sai maitolasin ja voileivän.
Se voileipä tuntui aivan hirvittävän pitkältä.
Eipä tiennyt pieni Pentti, että hänen leipänsä olisi joskus vielä murusina koko maailman merillä.
Hän oppisi pakkaamaan matkalaukkunsa – kerta toisensa jälkeen.
Mustavalkoisessa kuvassa on valaanpyyntialuksia Australian Albanyssa. Kuvan suurennos roikkuu Pentin seinällä muistona nuorena miehenä tehdyistä seikkailuista. © Pentti Ojasen kotialbumi
Sotalapsen tie Äänekoskelta sodan jaloista kartanoon Göteborgiin
Ruotsiin päästyään kolme pientä äänekoskelaisveljestä matkusti maan toiselle laidalle, Vänern-järven taakse Högsäterin kylään, noin sata kilometriä Göteborgista pohjoiseen. Pentti ja Erkki sijoitettiin suurelle maatilalle, Eino-kuopus naapuriperheeseen.
Pentin uusi koti oli oikeastaan kartano, vieläpä Ruotsin kuninkaan omistuksessa oleva kruununkartano nimeltään Hede Gård. Se oli hiukan toista kuin taakse jäänyt kotitalo Äänekosken kauppalan reunamilla.
Nuoren Ojasen perheen elämä oli ollut niukkaa. Isä oli tehtaalla töissä, äiti kotona. Omalla pihalla kasvatettiin juureksia hengenpitimiksi. Isä joutui talvisotaan Pentin ollessa kaksivuotias. Ilmahälytykset ilmeisesti säikäyttivät äidin, joka päätti lähettää pojat Ruotsiin jatkosodan sytyttyä.
Veljekset Pentti ja Erkki Ruotsissa Hede Gårdin kartanon pihamaalla. Päivät isolla maatilalla olivat täynnä puuhaa. © Pentti Ojasen kotialbumi
Hede Gårdissa Pentti aluksi ikävöi äitiään. Hän kuitenkin sopeutui kartanon elämään ja ihmisiin nopeasti. Tilaa hoiti iäkäs pariskunta ja heidän yhdeksän lastaan, joista nuorinkin oli jo lähes täysi-ikäinen.
”Opin ruotsin kielen erittäin nopeasti, ja halusin aina lähteä mukaan töihin. Kuuden vanhana kävin jo hakemassa yksin lehmät ulkoa sisälle navettaan. Se oli melkoinen lauma, kun sieltä tuli kuutisenkymmentä lypsävää”, Pentti kertoo.
Lehmien lisäksi maatilalla oli paljon muitakin eläimiä, joita Pentti sai ruokkia ja paimentaa. Viljanpuinnissakin hän muistaa olleensa mukana, heittelemässä kuhilaita puimakoneen syöttölavalle. Tilan nuoret aikuiset olivat mukavia, ja heidän vanhempansa huolehtivaisia ja uskonnollisia. Parikymppinen Karin-tytär paijaili pikkupoikia jatkuvasti, ja perheessä vitsailtiin paljon.
Äidistä ja Pentistä otettiin kuva sinä päivänä vuonna 1941, jolloin Pentille ostettiin matkalaukku Ruotsiin lähtöä varten. © Pentti Ojasen kotialbumi
Sotalapsen paluu kotiin ummikkoruotsalaisena
Pentillä ei ole sotalapsena viettämästään ajasta yhtäkään pahaa sanaa sanottavana.
Sodan päättyessä Pentti oli kahdeksanvuotias. Koulua hän ei ollut Ruotsissa aloittanut, mutta osasi lukea, laskea ja kirjoittaa – tosin vain ruotsiksi.
Sodan jälkeen Penttiä odotti vaatimaton talo Äänekosken kauppalan reunamilla. Siellä asui hänelle melkein tuntematon perhe, johon oli syntynyt lisää lapsia.
”Kun tulin takaisin Suomeen, olin ummikkoruotsalainen.”
Äänekosken Pohjantiellä odotti vaatimaton talo kauppalan reunamilla. Siellä asui Pentille melkein tuntematon perhe, johon oli syntynyt lisää lapsia.
Ja perheenpää oli isä, joka oli palannut sodasta vain osittain. Hänen kädessään kivääri oli vaihtunut toisenlaiseen aseeseen.
”Isä oli erittäin ankara. Keskustelukumppanina meillä oli Koivuniemen herra.”
Isä heitti järveen
Ennen sotia otetussa valokuvassa Pentti on taaperona isänsä sylissä kotitalon portailla. Isä näyttää hyväntuuliselta ja leppoisalta mieheltä.
Hänelle kävi niin kuin monelle muulle: vaikka henki säästyi, sota runteli mielen. Pentti toteaa tajunneensa sen toki myöhemmin aikuisena, mutta lapsena isä näyttäytyi vain pelottavana miehenä.
Paluun jälkeisenä kesänä isä heitti kalareissulla Pentin järveen ja souti vieläpä poispäin, kun poika oli kertonut ettei osannut uida.
Oppiihan siinä ehkä uimaan, mutta oppii kyllä muutakin.
Vuonna 1937 syntynyt Pentti isänsä sylissä kotitalon portailla ennen sotia. © Pentti Ojasen kotialbumi
Pentin murheet eivät kuitenkaan rajoittuneet kotiin ja isään. Kouluun oli mentävä jo siinä vaiheessa, kun suusta tuli yhä enimmäkseen ruotsia.
”Menin suoraan toiselle luokalle, en ole siis koskaan käynyt ensimmäistä luokkaa. Koulussa tuli tappelua jatkuvasti, kun toiset pojat eivät ymmärtäneet minua enkä minä heitä.”
Pikkuveljistä Eino ei enää sopeutunut lainkaan takaisin Suomeen vaan palasi Ruotsiin perheensä luo. Pentillekin se oli vaikeaa – vaikeampaa kuin oli ollut sopeutua Ruotsiin, ja vaikeampaa kuin ikinä sen jälkeen oli sopeutua minnekään päin maailmaa.
Asiaa ei auttanut se, ettei isästä tullut ajan kuluessa yhtään sen läheisempää, pikemminkin päinvastoin. Keskikoulun jälkeen Pentti olisi halunnut lukioon, mutta siihen ei ollut varaa, eikä hän löytänyt töitäkään.
”Silloin tuli lopullisesti esiin, miten isä suhtautui. Sain häneltä pienen summan rahaa, ja hän sanoi, että tässä on alkupääoma ja tuosta kun lähdet, niin sieltä löydät tulevaisuutesi.”
Suomeksi sanottuna isä näytti ovea. Toista kertaa ei tarvinnut näyttää.
Ojasen talossa Pohjantiellä ei kuultu perheen esikoisesta mitään kokonaiseen vuoteen. Sitten posti toi kortin toiselta mantereelta.
Maailman ihmeet
Pentille oli selvää, minne hän suuntaisi, kun hänet pantiin pitkin tietä.
”Ruotsiin oli hyvä mennä, kun olin täysin ruotsinkielinen. Se oli kuin toinen äidinkieli ja on vieläkin.”
Ensimmäinen työpaikka löytyi panimon pullotushihnalta, toinen pajasta, jossa tehtiin muun muassa harppuunoita. Vain kymmenen vuotta myöhemmin Pentti käyttäisi niitä itse valaanpyynnissä. Mutta nyt hän oli seitsentoistavuotias märkäkorva, ja kolmannessa työpaikassaan vaatetehtaalla hän posautti vyönrei’ityskoneella itseään peukaloon.
Pian hän olikin jo päähänpiston seurauksena Kööpenhaminassa ja huomasi, että rahat ovat loppu. Konsulaatti järjesti Pentille kyydin kotimaahan työhyyryllä suomalaisesta laivasta. Kun laiva pääsi Turkuun, yksi messikalle otti palkkansa ja lähti. Pentti pyysi päästä tämän tilalle.
Hän ei ollut missään kiinni.
Se sinetöi Pentin elämän pitkäksi aikaa. Sotalapsesta tuli kiertolainen. Laiva haki sementtilastin Belgiasta ja seilasi halki Pohjois-Atlantin.
”Yhtenä yönä heräsin ja menin ulos kannelle. Merellä näkyi isoja jäävuoria, ei kovinkaan kaukana. Se oli hienon näköistä.”
Lisää maailman ihmeitä nuorelle miehelle avautui Yhdysvalloissa, jossa laiva ajoi Suurille järville ja aina Chicagoon saakka. Siellä Pentti viimein päätti ottaa yhteyttä kotiin. Hän kirjoitti postikorttiin: Terveisiä Amerikasta, olen laivalla töissä, terveisin Pentti.
Kun kortti saavutti kotiväen, isä sai raivokohtauksen.
Pentti kuuli myöhemmin veljiltään, että isä oli haukkunut häntä hulttioksi ja julistanut, ettei häntä enää ”tarvita tähän sukuun”. Kun Pentti pari vuotta myöhemmin palasi Suomeen käydäkseen armeijan, hän piipahti myös Äänekoskella.
”Isä kierteli ja kaarteli, ei tullut lähellekään minua.”
Armeija-aikana Pentti tapasi ensimmäisen vaimonsa, ja hänestä tuli pian itsestäänkin isä. Nuoripari asui muutaman vuoden Äänekoskella ja sai kolme lasta. Pentti työskenteli tehtaan laboratoriossa.
Mutta ei sellainen elämä ollut Penttiä varten, ei vielä.
”Meri veti puoleensa.”
Tuusulassa asuva Pentti Ojanen puhuu yhä useita merimiesvuosinaan oppimiaan kieliä. Pohjoismaisten kielten ja englannin lisäksi hän pärjää mukavasti ainakin saksalla ja flaamin kielellä. © Vessi Hämäläinen
Malaria vei vierestä
Merillä elämä on kuormittavaa. Vielä 2000-luvun puolellakin merenkulkijoita on jäänyt esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle selvästi muita enemmän.
Pentillekin sattui 1960-luvulla useita hengenvaarallisia tilanteita. Pahin oli Mosambikista saatu malariatartunta, joka vei Pentin suomalaisen työkaverin hengen. Laivan kapteeni sai myöhemmin Suomessa ehdollisen vankeustuomion, koska hän ei ollut puuttunut asiaan ajoissa, vaan antoi tartunnan saaneiden miesten tehdä töitä korkeassa kuumeessa. Pentti ei muista siitä viikosta mitään.
Mutta jo heti Äänekoskelta 1963 lähdettyään Pentti loukkaantui vakavasti Burman (nyk. Myanmar) Rangoonissa. Laivaa satamassa käännettäessä Pentti löysäsi vaijeria, joka katkesi ja kiertyi hänen ympärilleen. Vaijeri mursi sääriluun ja kahdeksan kylkiluuta, vei mennessään hampaat yläleuasta ja rullasi päänahan auki kuin sardiinipurkista.
Mitä teki Pentti toivuttuaan? Lähti tietysti takaisin merille.
Valaanpyytäjäksi Australiaan
Sillä kertaa hän päätyi viljalastissa Australiaan. Albanyssa hän tapasi suomalaisen merimiehen, joka työskenteli valaanpyyntialuksella. Mies houkutteli Penttiä valaanpyyntiin, kausi oli pian alkamassa. Oli vain yksi ongelma: merimies voisi jäädä pois laivastaan ja saada maahantulo- ja työluvan vain vakavan sairauden tai tapaturman vuoksi.
”Seuraavana päivänä ambulanssi tuli laivalle, ja Ojasen Penttiä vietiin sairaalaan. Mulla on teatteritaipumuksia jonkin verran.”
Ojasen Pentti kokikin täydellisen ihmeparanemisen juuri, kun hänen laivansa oli ehtinyt lähteä satamasta.
Pentti Ojanen (vas.) sai Merimies-Unionin kultaisen ansiomerkin vuonna 1988 samassa tilaisuudessa, jossa se luovutettiin myös Pertti ”Nipa” Niemiselle (nyk. Neumann). © Pentti Ojasen kotialbumi
Seuraavat kuukaudet Pentti pyysi ryhävalaita Australian vesillä. Valasta sai tosin ampua vain aluksen kapteeni, Pentti toimi tähystäjänä ja harppuunoiden lataajana. Kun valasparvi saatiin näkyviin, pyyntialus ajettiin harppuunan kantaman päähän ja kapteeni laukaisi. Saaliiksi saatu valas hinattiin aluksen kylkeen ja sen selästä lyötiin läpi letku, jonka kautta valas täytettiin ilmalla, jotta se kelluisi.
Pentin valaanpyynti jäi yhteen kauteen, sen jälkeen odottivat uudet seikkailut. Tarinoita hänellä riittäisi vaikka millä mitalla.
Hänelle on tarjottu tytärtä morsiameksi Porto Alegressa ja Dar es Salaamissa, hän on pitänyt kapakkaa Antwerpenissa omistajan loman ajan oppien siinä sivussa flaamin kielen, pudonnut Kalkutassa saastaiseen sulkualtaaseen selkä vereslihalla, pitänyt ylitsevuotavaisen kiitospuheen kiinalaisten vappujuhlassa jossain Shanghain lähellä ja ohjannut laivaa kerosiinilastissa kolmekymmenmetrisissä myrskyaalloissa.
Malarian sairastettuaan Pentti palasi kotiin ja koko perhe muutti Ruotsiin. Eräänä päivänä Pentti meni lounastunnilla käymään kotona, ja makuuhuoneessa oli toinen mies.
”Pakkasin hiirenhiljaa tavarani, ajoin tehtaan konttorille ja sanoin, että mä lopetan.”
Oli taas tullut aika lähteä.
Viimein isä arvosti
Eräänä syksyisenä päivänä 1972 Pentti Ojanen sai idean lähteä käymään synnyinseudullaan.
Hän oli vuotta aiemmin aloittanut työt Merimies-Unionin toimitsijana. Päivät merillä olivat ohi, eikä hän sinne enää kaivannut.
Jotain muuta hän ehkä kaipasi, ja siksi ajoi autollaan koko pitkän matkan Helsingistä Äänekoskelle. Päästyään Pohjantielle hän hidasti kulkuaan, mutta ei pysähtynyt.
”Mieleeni tuli paljon ikäviä muistoja, joten ajoin vain vanhan kotitaloni ohitse.”
Hän käänsi keulan takaisin etelään. Vääksyssä hän pysähtyi syömään ja tapasi yhden Irjan. Ei tullut turha reissu; tilit menneisyyden kanssa jäivät tekemättä, mutta matkalta löytyi uusi rakkaus.
Pentin ja Irjan uusperheeseen kuului kolme Irjan tytärtä ja kaksi yhteistä poikaa. Lisäksi Pentti piti yhteyttä Ruotsissa asuviin lapsiinsa. Hänestä tuli seesteinen perheenisä, joka taisteli merimiesten oikeuksien puolesta.
Se oli vihdoin sellaista elämää ja työtä, jota hänen isänsäkin saattoi arvostaa.
”Isä lämpeni huomattavasti, kun siirryin liittoon töihin, ja vielä enemmän, kun olin Vantaalla kunnallisvaaliehdokkaana ja pääsin toiselle varasijalle.”
Kun Pentti palkittiin työstään Merimies-Unionin kultaisella ansiomerkillä, maailmaa kiertänyt sotalapsi sai viimein isänsä kunnioituksen.
Pentin lapsuusajoista isä ei puhunut, eikä hän koskaan pyytänyt pojaltaan anteeksi. Mutta oltiin sentään väleissä, ja Pentin ja Irjan pojat saivat isoisältään huomiota ja rakkautta.
Se riitti Pentille sovinnoksi.
Pentti toimi toisen vaimonsa omaishoitajana kahdeksan vuotta. ”Jos on kerran kaverilleen sanonut rakas, ei sitä oteta takas.” © Vessi Hämäläinen
Sairaudet eivät lannista
Viime kuukausina Pentti on muistellut elämäänsä erityisen paljon.
Irja menehtyi vuosi sitten. Pentti oli toiminut hänen omaishoitajanaan kahdeksan vuotta. Samana vuonna kuoli kolme muutakin läheistä sukulaista. Se oli raskas vuosi.
”Mutta ajattelin, että pääsen itse nyt vähän vapaammin liikkumaan.”
Pääsiäisenä Pentti sairastui kuitenkin itse.
Hän on tosin sairastanut jo 1980-luvulta lähtien keuhkoahtaumaa, joka on aiheutunut työskentelystä laivojen asbestitankeissa. Mutta tänä vuonna hän on saanut laskimotukoksen, keuhkokuumeen ja keuhkoveritulpan – sekä syöpädiagnoosin.
Sairaalassa lääkäri sanoi, että 83-vuotiaalla Pentillä on aikaa kuukausia tai vuosia.
”Vastasin, että menee vuosia. Piru vieköön, minä en kyllä lannistu!”
Elämä on Pentin mielestä aina elämisen arvoista. Hän ei voi sietää valittamista, etenkään sitä, jos ruokaa moititaan huonoksi.
Elämä on Pentin mielestä aina elämisen arvoista. Hän ei voi sietää valittamista.
Yksi hänen suosikkikappaleistaan on En päivääkään vaihtaisi pois. Pentti ei vaihtaisi yhtäkään ja toivoo muutamia lisää.
”Kun saisi vielä sen verran päiviä, että näkisi kaksospoikien päättävän koulunsa”, hän sanoo liikuttuneena.
Pentin nuoremman pojan kaksospojat täyttävät jouluaattona seitsemän vuotta. He aloittivat tänä syksynä koulussa ensimmäisen luokan.
Sitä heidän isoisänsä ei koskaan käynyt, vaikka seilasi seitsemällä merellä.