Kivuton, rauhallinen kuolema on monen viimeinen toive – Terhokodin eläköitynyt johtaja Juha Hänninen: ”Moni kokee suurta neuvottomuutta, kun läheinen on saattohoitovaiheessa”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kuolemasta pitäisi pystyä puhumaan Juha Hännisen mielestä neutraalisti, ainakin neutraalimmin kuin nyt. ”Joko siitä vaietaan tai sitten kohkataan hurjasti. Näiden ääripäiden väliin pitäisi löytää tasapaino.”
Kuolemasta pitäisi pystyä puhumaan Juha Hännisen mielestä neutraalisti, ainakin neutraalimmin kuin nyt. ”Joko siitä vaietaan tai sitten kohkataan hurjasti. Näiden ääripäiden väliin pitäisi löytää tasapaino.” © Pekka Nieminen/Otavamedia
Eläkkeelle jäänyt Terhokodin johtaja Juha Hänninen kohtaa kuolemasta keskustelua harvoin entisen työpaikan ulkopuolella. Rauhallinen, mahdollisimman hyvä kuolema on kuitenkin tavoite, johon tarvitaan kansalaiskeskustelua.

Ei minkäänlainen. Se on vastaus, jonka lääkäri Juha Hänninen kuulee yleensä aina jonkun kuulijan suusta, kun hän luennollaan kysyy, minkälainen olisi hyvä kuolema.

”Kieltämättä minustakin se olisi varmasti se paras vaihtoehto”, Juha Hänninen hymähtää.

Hän jos kuka on konkreettisesti nähnyt, ettei se todellakaan ole mahdollista. Juha Hänninen työskenteli 25 vuotta helsinkiläisen saattohoitokoti Terhokodin johtajana ja ylilääkärinä. Nyt, eläkkeelle jäätyäänkin, hän edelleen pohtii kuoleman ja kuolemisen ongelmia.

Hänniseltä on juuri ilmestynyt tietokirja Työnä kuolema (Duodecim), sen lisäksi hän istuu muun muassa mahdollista eutanasialakia pohtivassa toimikunnassa sekä työryhmässä, joka valmistelee saattohoidon ohjeistusta omaishoitajille. Siksi Hänninen on varmasti juuri sopiva ihminen vastaamaan itse esittämäänsä kysymykseen, minkälainen on hyvä kuolema.

Kivuton kuolema toiveissa

”Ensimmäinen, asia, jota kuolemalta toivotaan, on yleensä aina se, että se olisi mahdollisimman kivuton”, Juha Hänninen sanoo.

Ja siihen hän myös työssään aina pyrki.

”Jossain vaiheessa jopa päätin, että lopetan jokaisen mielipidekirjoituksenikin toteamukseen, että on yksinkertaisesti eettisesti väärin antaa kuolevien kärsiä.”

Ja silti kipujen lievittäminen on Hännisestä saattohoidossa ja hyvässä kuolemassa kuitenkin se yksinkertaisin asia, eikä missään mielessä sen koko sisältö.

”Jos vaikka ajattelen, mitä itse toivoisin omalta kuolemaltani, niin varmaankin jotain sen kaltaista, etten tukehtuisi kuoliaaksi, ja etten kärsisi kovista kivuista, oksentelisi koko ajan, olisi hurjien harhojen vallassa ja etten kuolisi yksin.”

Työssään Juha Hänninen näki erityisesti omaisten ja läheisten merkityksen kuolevan vierellä.

”Vaikka me lääkärit ja hoitajat olisimme empaattisia, emme me kuitenkaan rakasta ja tunne läpikotaisin potilaitamme. Se, että joku välittävä ihminen on kuoleman hetkellä läsnä, luo lohtua.”

Ja juuri omaiset tuntuvat lääketieteellisen hoidon pyörteissä herkästi unohtuvan.

Kuoleman lähestyminen järkytys aina kuolevalle ja omaisille

”Me elämme nykyään niin kaukana kuolemasta, että moni kokee suurta neuvottomuutta, kun läheinen on saattohoitovaiheessa. Omaiset on huomioitava, heidät on pidettävä ajan tasalla ja kuunneltava, mitä heillä on mielessä”, Juha Hänninen sanoo.

Omaisille ja kuolevalle kuoleman lähestyminen on aina järkytys. Hännisen työpaikalle, Terhokotiin, tultiin aina kuolemaan, vaikka talossa vietetyn ajan pituutta harvoin tiedettiin. Joku vietti päiviä, toinen kuukausia.

”Saattohoidoksi kutsuttu ajanjakso alkaa yleensä silloin, kun potilaan kuolemisen varmuus on selvä, siis kun jarruttavat hoidot eivät enää ole mahdollisia. Aikamäärällisesti tämä saattaa olla hyvin vaihteleva, mutta sairaaloissa saattohoito usein käsitetään keskimäärin 2–4 viikon pituiseksi ajanjaksoksi.”

Tällöin myös potilaan mielen alkaa viimeistään täyttää tietoisuus lähestyvästä kuolemasta ja pohdinta siitä, miten läheiset pärjäävät ja miten heidän asiansa oman kuoleman jälkeen järjestyvät. Viimeiset vaiheet, itse kuoleminen, etenevät aina hyvin yksilöllisesti.

”Fyysisten oireiden lisäksi kivunlievitys voi tuoda tässä vaiheessa mukanaan myös uusia oireita. Sen lisäksi potilaat saattavat kärsiä pelkotiloista, ahdistuksesta, turvattomuudesta, väsymyksestä tai univaikeuksista.”

Juha Hänninen ei ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että jos kuolevalla ei ole kipuja, hänellä ei olisi ongelmia.

”Esimerkiksi ALS-potilailla ei usein ole paljon kipuja, mutta muita oireita kyllä. Pitkään jatkunut tieto lähestyvästä kuolemasta ja voinnin hiipuminen, ne vaativat tukea ja ammattitaitoista apua.”

Tehokas kuolema?

Juha Hänninen jäi Terhokodista eläkkeelle puolisentoista vuotta sitten. Hän ehti työskennellä lähes koko lääkärinuransa kuolevien kanssa. Se ei ollut hänelle mikään nuoruuden kutsumusammatti, vaan jonkinasteinen sattuma.

Hänninen ehti valmistua valtiotieteilijäksi ja työskennellä usean vuoden ajan sosiaaliterapeuttina, ennen kuin alkoi kolmikymppisenä opiskella lääketiedettä. Työn Terhokodissa hän otti vastaan muutama vuosi valmistumisensa jälkeen.

”Tuohon aikaan, 1990-luvun alkupuoliskolla, saattohoito oli käsitteenä aika lailla Suomessa uusi. Lääketieteessäkin keskityttiin lähinnä sairauksien parantamiseen. Lääkärinopinnoissani kuolevien kohtaamisesta ja kuolevan olon helpottamisesta, ei puhuttu lainkaan, se ei ollut mitenkään kunnianhimoinen aihe”, Hänninen toteaa.

Vaikka Hännisen mietteet ovat usein kuolemassa, ympärillä on paljon elämää. Labradorin­noutajanpentu Jello tuo päiviin uudenlaista sykettä.

Vaikka Hännisen mietteet ovat usein kuolemassa, ympärillä on paljon elämää. Labradorin­noutajanpentu Jello tuo päiviin uudenlaista sykettä. © Pekka Nieminen/Otavamedia

Onneksi sen jälkeen on tapahtunut Hännisen mielestä jonkinlainen eettinen havahtuminen, on luotu kattava organisaatio, ja saattohoito on siirtynyt lisääntyvästi sairaaloihin.

”Siinä on myös ongelmalliset piirteensä. Jotain tästä kertoo se, että kun aikoinaan hain Terhokodin johtajaksi, paikkaan haettiin henkilöä, jonka tehtävänä oli ennen kaikkea saattohoidon kehittäminen ja hoitokulttuuriin vaikuttaminen. Nyt haetaan henkilöä, jolla on vankka kokemus organisaation strategisesta, operatiivisesta ja taloudellisesta johtamisesta.”

Juha Hänninen on monien muiden lailla huolestunut tehokkuusajattelun leviämisestä myös kuole­vien pariin. Terhokotikin joutui kamppailemaan syksyllä yt-neuvottelussa olemassaolostaan.

”Se oli äärimmäinen surullinen tilanne, vaikka kansalaisten havahtuminen vastustamaan supistuksia on tietysti ollut hienoa seurattavaa. Kun lueskelin niiden yli 50 000 kansalaisadressin allekirjoittaneen kommentteja, niistä välittyi paljon omaisten kokemuksia siitä, mitä Terhokodissa on myös tavoiteltu. Tuki, rauha, tunne siitä, että myös omaisia kuunneltiin, toistuivat monissa kommenteissa. Se lämmitti.”

”Elämä jatkuu niin kauan kuin on elämää”

Nykyään saattohoito kiinnostaa lääkärikuntaa ihan eri tavoin kuin Juha Hännisen uran alkuvaiheessa. Saattohoidon kattavuuden ja tason säilyttämiseen tarvitaankin hänestä tällä hetkellä ennen kaikkea poliittista tahtoa ja yhteiskunnallisia muutoksia.

”Koska suurin osa kuolevista on iäkkäitä ihmisiä, näen saattohoidon ennen kaikkea vanhustenhuollon ongelmana. Siksi sairaalalaitoksen kehittäminen on ensiarvoisen tär­keää, sillä laadukas saattohoito ei Suomessa tavoita kuin osan kuo­levista. Ja sitten on vielä sisällölliset kysymykset, kuinka me harjaannumme kohtaamaan kuolemaa, johon aina liittyy menetystä, kaipuuta ja pelkoa. Se vaatii kouluttamista, ­asiaan syventymistä.”

Ja se vaatii kuuntelua, joka voi sairaalan kiireessä olla monelle lääkärille vaikeaa. Siksi Hännistäkin saatettiin Terhokodissa luulla ensin pastoriksi. Tai todeta, niin kuin aikoinaan Kalle Holmberg, että muut lääkärit ovat ”joko natseja tai mikki­hiiriä”.

Meillä on Hännisen mielestä edelleen myös ihan arkipäivän ongelmia kohdata kuolemaa ja kuolevia. Tai pikemminkin poistamme sen arjestamme täysin.

”Ja toisaalta kuolemasta kohkataan valtavasti. Media puhuu milloin aids-kuolemista, viihdekuolemista ja nyt viimeiseksi korona-kuolemista, kun pitäisi ihan rauhallisen tasaisesti puhua itse kuolemasta. Se ei ole ihana asia, mutta se on tosiasia. Silti siitä ei tarvitse tehdä hirveää numeroa”, Juha Hänninen toteaa.

”Kuolema ei ole ihana asia, mutta se on tosiasia. Silti siitä ei tarvitse tehdä hirveää numeroa.”

Niin hän yrittää itsekin ajatella, vaikka pohtii kuolemaa edelleen työkseen milloin saunanlauteilla, milloin tietokoneen ääressä kirjoittaessaan.

”Minulta kysytään aina haastatteluissa, että pelkäänkö kuolemaa. Totta kai kuolema arveluttaa. On niin paljon mukavia asioita, joista on luovuttava. Minulla on hyvä parisuhde, koiranpentu ja paljon kaikkea kiinnostavaa tekemistä, joista en ainakaan vielä haluaisi luopua. En silti ryve kuoleman ahdistuksessa. Elämä jatkuu niin kauan kuin on elämää.”

Oman elämän normaalius

Juha Hännisen mielestä elämä usein unohdetaan, kun puhutaan kuolevista. Terhokodissakin tapahtui asioita, joita suuren yleisön saattaa olla vaikea mieltää saattokodin päivään. Kaiken surun ja luopumisen keskellä talossa myös vietettiin syntymäpäiviä, rippi- ja ylioppilasjuhlia ja kilisteltiin samppanjalaseja.

”Minulle on jäänyt kirkkaasti mieleen muun muassa yksi kolmikymppinen potilas. Kun hänen ystävänsä tulivat Terhokotiin, yksi oli pukeutunut teräsmieheksi, yksi Tom of Finlandiksi, yksi possuksi ja siellä he kulkivat käytävillä kaljapullot käsissään. Lohduttaminen ja läsnäolo voi olla kaikkea tätä.”

Kuolema on niin yksilöllinen ja intiimi kokemus, että sitä ei saa Hännisen mielestä yleistää ja kuvittaa kliseisesti. Oman elämän normaalius on pyrittävä säilyttämään niin pitkään kuin mahdollista, se kuuluu ihmisarvoiseen elämään.

”Elämä voi loppua siihen, että sosiaalinen todellisuus loppuu. Silloin loppu on vain pelkkää tekohengitystä.”

Lue myös: Saattohoitaja kertoo kohtaamisistaan – Kun elämä lähestyy loppuaan, tämä on kuolevan yksi suurimmista katumuksen aiheista

X