Miksi isä joi, kunnes kuoli? Alkoholistin tytär Johanna Pohjola lähti etsimään vastausta

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Isän alkoholismi on auttanut minua ymmärtämään elämää kokonais­valtaisemmin. Se helpottaa myös työtäni toimittajana, jossa kohtaan monenlaista tuskaa ja kärsimystä”, Johanna pohtii.
”Isän alkoholismi on auttanut minua ymmärtämään elämää kokonais­valtaisemmin. Se helpottaa myös työtäni toimittajana, jossa kohtaan monenlaista tuskaa ja kärsimystä”, Johanna pohtii. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Alkoholistin aikuinen tytär Johanna Pohjola lähti etsimään vastausta kipeään kysymykseen – miksi isä korkkasi kerta kerran jälkeen? Vastausten löytämiseen vaadittiin kolme vuotta kestänyt löytöretki.

Joulukuussa vuonna 2016 Johanna Pohjola vastasi puhelimeensa. Äiti soitti. Hänellä oli huonoja uutisia: isä oli retkahtanut juomaan.

Toivo oli taas kerran mennyttä. Johanna oli paitsi pohjattoman pettynyt, myös ymmällään. Hän oli elänyt alkoholistin tyttärenä neljäkymmentä vuotta, mutta ei käsittänyt alkuunkaan: raittiutta oli kestänyt jo kuukausia, ja isän vointi oli parantunut huomattavasti. Mikä sai hänet yhtäkkiä valitsemaan taas alkoholin?

Neljän kuukauden päästä isä kuoli.

Miksi alkoholismi vei häneltä isän? Miksi isä antoi tuolle hirviölle vallan tuhota elämänsä?

Kysymykset olivat kuin kivivyöry, joka tukki Johannan tien tulevaisuuteen. Ne pakottivat Johannan etsimään vastauksia; jos hän ei löytäisi niitä, hän ei pääsisi elämässä eteenpäin. Syntyi teos nimeltä Isä pullossa – matka alkoholistin mieleen ja maailmaan. Se on lokikirja Johannan kolmen vuoden tutkimusmatkalta sinne, minne alkoholistin läheisen on melkein mahdotonta päästä.

Isä kadoksissa

Se, mikä näkyi ulospäin, oli oikein hyvin. Äiti, isä, pikkuveli ja Johanna asuivat omakotitalossa, isä työskenteli sairaalassa ylilääkärinä, ja kaikkea oli yllin kyllin: vaatteita, ruokaa, tavaraa, harrastuksia, lomamatkoja ja taloudellista hyvinvointia. Yksitoistavuotiaana Johanna Pohjola paljasti päiväkirjalleen kipeän salaisuuden idyllin takana: hänen isänsä oli juoppo.

Johanna ei uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Kun hän viimein purki sen sanoiksi paperille, isä ui jo syvissä vesissä. Hän hoiti työnsä, mutta kotiin tultuaan hän avasi lonkeron. Illan hämärtyessä hän lähti taksilla tai bussilla kaupungille ”haukkaamaan raitista ilmaa”. Viikonloppuisin hän oli yleensä humalassa. Mutta koska isä joi enimmäkseen baarissa ja äiti piti kotia pystyssä, Johanna pystyi kutsumaan kavereita kotiin. Kotona näytti ihan normaalilta. Vain isä yleensä puuttui.

”Isä oli joskus paikalla, mutta ei läsnä. Hänen kanssaan ei menty kalastamaan eikä korjattu polkupyörää. Lomamatkoillakin hän oli kännissä. Tuntui, että hän näki minut vain humalassa, ja silloin hän itse oli joku muu.”

Isä oli kyllä tunnollisesti juomatta silloin, kun Johanna sitä häneltä erityisesti pyysi. Hän kesti selvinpäin syntymäpäivät ja ylioppilasjuhlat.

”En koskaan joutunut häpeämään isää, joka törttöilisi kännissä minun tärkeinä päivinäni. Mutta häpesin myös sitä kireää, poissaolevaa olentoa, joksi isä muuttui selvinpäin. Se oli varmasti hänelle kova ponnistus. Hänen vieroitusoireensa olivat todennäköisesti hirveät, jokainen solu hänessä huusi alkoholia.”

Kun kuiva hetki oli ohi ja isä korkkasi, Johanna saattoi joskus nähdä vilauksen siitä rakastettavasta ihmisestä, jonka hän tiesi lymyävän juopon sisällä. Alkoholi antoi isän persoonan hetkeksi takaisin, kunnes huuhtoi sen jälleen kadoksiin.

Johanna Pohjola ja isä

Johanna Pohjola oli pienestä saakka isän tyttö. Isän menettäminen oli raskas isku. © Johanna Pohjolan kotialbumi

Kysymysten äärellä

2000-luvulla isä haki apua monta kertaa. Pisin, neljä vuotta kestänyt raittiusjakso loppui joulukuussa vuonna 2012 työpaikan pikkujouluihin.

Isä kävi kerta toisensa jälkeen hakemassa ilokaasuhoitoa vieroitusoireisiinsa ja osallistui lääkäreiden omaan vertaisryhmään, mutta retkahdus seurasi toistaan.

Elämänsä viimeisen loppukesän ja syksyn isä oli raitis ja kävi vielä keikkatöissäkin pari kertaa viikossa. Sitten alkoi jyrkkä alamäki, joka päättyi vahvassa humalatilassa tukehtumiseen.

Ruumiinavausraportti piirtää surullisen kuvan 69-vuotiaasta sekakäyttäjästä: isä oli kuollessaan kahden promillen humalassa ja kahden keskushermostoon vaikuttavan lääkkeen vaikutuksen alaisena. Maksa ja ääreishermosto olivat alkoholin vaurioittamat.

Miksi alkoholistit valehtelivat päin naamaa väittäen, ettei heillä muka ollut ongelmaa? Oliko heillä mitään käsitystä siitä, miten paljon läheiset kärsivät?

Ja kuitenkin vielä neljä kuukautta aikaisemmin hän oli ollut kuivilla.

”Olin suunnitellut kirjoittavani kirjan alkoholistien läheisistä. Se johtui siitä, että minua vaivasi syyllisyys hänen retkahduksestaan. Kuvittelin, että tehtäväni olisi ollut pelastaa hänet”, Johanna Pohjola muistelee.

Nyt se oli liian myöhäistä. Ja kyllä, Johanna olisi halunnut isänsä pelastuvan.

”Isä oli hyväntahtoinen ja lempeä, sosiaalisesti älykäs ja avulias. En ikinä epäillyt, etteikö hän minua rakastaisi. Alkoholi vain tuhosi sen upean ihmisen, joka hän oli.”

Vastausta vaille jääneet kysymykset piinasivat Johannaa. Miksi alkoholistit valehtelivat päin naamaa väittäen, ettei heillä muka ollut ongelmaa? Uskoivatko he siihen itsekään? Oliko heillä mitään käsitystä siitä, miten paljon läheiset kärsivät?

Tutkimusretkellä

Vastauksia saadakseen Johanna Pohjola matkusti Lapuan Tiistenjoelle Minnesota-hoitolaitokseen. Hän yöpyi toipuvien alkoholistien kanssa samoissa tiloissa, vietti aikaa heidän kanssaan ja osallistui läheisten iltoihin, joissa he kertoivat usein ensimmäistä kertaa elämässään, minkälaista tuskaa alkoholistin juominen heille aiheutti.

Johanna itki yhdessä läheisten kanssa, liikuttui tarinoista, toivoi kohtaamilleen ihmisille parempaa huomista.

Tie vei hänet myös AA-ryhmiin, Naantalin Rehappiin, Sonkajärven Toipumoon ja Kalliolan klinikalle. Hän tapasi kokonaisen armeijan juoppoja, joista kaikki eivät todellakaan olleet mitään rantojen miehiä.

Oli kuohuviinipäissään joogatunneilla käynyt viestintäekspertti, ja tennisammattilainen, joka pelasi hyvin vain humalassa. Urheilullista, nuorta ja kaunista Susannaa Johanna erehtyi luulemaan erään klinikan työntekijäksi.

”Tajusin, että minussa ei ollut mitään sellaista ominaisuutta tai kykyä, joka olisi tehnyt minut immuuniksi alkoholismille. Olimme samalla viivalla.”

Se oli iso oivallus. Läheisenä Johanna oli nähnyt alkoholin aiheuttamia kauheuksia. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä pakonomainen juominen käytännössä oli, ja millaisena alkoholistit sen kokivat. Nyt isän todellisuus alkoi avautua.

”Olin kuvitellut, että sairaus ei ollut oikea käsite alkoholismin kuvaamiseen. Puhuin mieluummin ilmiöstä. Olin erehtynyt luulemaan, että alkoholisti jollakin tavalla valitsee juomisen. Nyt yksi ihminen toisensa jälkeen kertoi, millaista on, kun ei voi itse lainkaan vaikuttaa juomiseensa. Se on kuin hermoston pakkoliike, sillä ei ole mitään tekemistä vapaan tahdon kanssa. Viimein ymmärsin, millainen sairaus isällä todella oli.”

Johanna Pohjola on toimittaja ja antropologi

Johanna Pohjola on toimittaja ja antropologi, joka työskentelee Ylelle Latinalaisessa Amerikassa. Hän on myös alkoholistin tytär – eikä hän häpeä sanoa sitä ääneen. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Kesken jäänyt elämä

Isä oli säilönyt kesäpaikan kellariin 250 pahvilaatikkoa täynnä lehtiä, kirjoja ja tulosteita. Keväällä 2019 kellariin alkoi tulvia lumien sulamisvesiä, ja se oli tyhjennettävä.

Johanna Pohjola kävi laatikoita läpi yksi kerrallaan. Niistä paljastui utelias, älykäs, maailmasta kiinnostunut nuori lääkäri, joka kävi konferensseissa, seurasi alansa tutkimusta ja rakasti vanhoja seikkailusarjakuvia.

Yksi laatikko kätki isän kesken jääneen väitöskirjan. Toisesta putkahti isä, joka taisteli riippuvuussairautensa kanssa. Luottokorttien katoamisilmoituksia, tyhjiä Alkon muovikasseja. AA-ryhmien aikatauluja, Myllyhoitoyhdistyksen materiaalia.

Laatikko toisensa jälkeen paljasti salaisuutensa: kesken jääneen elämäntyön, toteutumattomia toiveita ja suunnitelmia, sanoittamatonta häpeää sairaudesta.

Kun kellari oli tyhjä, Johanna tunsi pohjatonta surua. Lahjakkaan, hyväntahtoisen, lempeän ja sosiaalisesti älykkään ihmisen elämä oli jäänyt kesken.

Mutta samalla, kun isä oli taistellut uuvuttavaa sairauttaan vastaan, taistelun varjoissa oli versonut jotain ainutkertaista. Se oli sitkeää ja sinnikästä lajia, ja se oli päättänyt kasvaa kohti valoa.

Johanna oli purkanut tuskaansa terapioissa, itkenyt ja raivonnut vihaharjoituksissa, istunut vertaistukiryhmissä, irrotellut itsestään läheisriippuvuuden solmuja kuin piikikkäitä takiaispalloja.

Ilman isänsä sairautta hän olisi ehkä välttynyt siltä kaikelta, mutta hänestä ei olisi myöskään tullut sitä ihmistä, joka hän oli nyt. Hänestä oli kasvanut ihminen, jolle elämä ja ihmisyys olivat varjopuolineenkin tärkeitä, näkemisen arvoisia ja merkityksellisiä.

Johannan oman tarinan kertominen oli mahdollista vasta isän kuoleman jälkeen. Hän ei olisi hennonut julkaista sitä isän eläessä – niin valtavan suuri häpeä alkoholismisairaus oli isälle.

Nyt lapsuuden tarkoin varjeltu salaisuus on paljastettu ja häpeä saa mennä; on asioita, jotka ovat liian vaarallisia ja tuhoisia vaiettaviksi. Johanna tietää, että ei ole ainoa – alkoholismi koskettaa tavalla tai toisella lähes jokaista suomalaista.

”Häpeäni hälveni lopullisesti, kun ymmärsin, miten inhimillinen sairaus alkoholismi on. Häpeä saa voimaa salailusta ja pienenee joka kerta, kun asioista puhuu. Haluan rohkaista läheisiä jakamaan kokemuksiaan ja tuskaansa tavalla, joka tuntuu omalta.”

Lue myös: Roskapostilta vaikuttanut salaperäinen yhteydenotto vei Nina Sarellin odottamattomalle matkalle hylättyyn autiotaloon – ja omaan alkoholinhuuruiseen lapsuuteen

Nina Sarell, isä

Hylätystä autiotalosta Urbanex Ninja löysi vinkin alkoholinhuuruista elämää viettäneen asukkaan läheisistä – Sijaisperheessä kasvanut Nina Sarell palasi viimeisen kerran pimeään, hiljaiseen taloon. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

X