Kirjailija Pirjo Tuominen, 83, ja tytär Aisla, 55, ostivat yhteisen kodin ja muuttivat saman katon alle: ”Olemme päättäneet elää rouviksi”

Kirjailija Pirjo Tuominen ja tytär Aisla Gehrig ostivat talon ja muuttivat yhteen. Moderni kivitalo on monella paikkakunnalla asuneen Pirjon viimeinen oma koti.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kirjailija Pirjo Tuominen muutti uuteen kotiin viime joulukuussa, tytär Aisla Gehrig maaliskuussa.

Kirjailija Pirjo Tuominen ja tytär Aisla Gehrig ostivat talon ja muuttivat yhteen. Moderni kivitalo on monella paikkakunnalla asuneen Pirjon viimeinen oma koti.
Teksti: Anu Kylvén

Talo on 11 vuotta vanha, mutta voisi olla aivan uusi. Kaikki on siistiä kuin sisustuslehdessä, ja kevään valo rynnii korkeista ikkunoista yläkerran olohuoneeseen.

Shetlanninlammaskoira Snip lähestyy valtavaa sohvaa, muttei loikkaa sille. Snipille on opetettu, että sohva ei ole koiran paikka. Sen sijaan Aisla Gehrig, 55, ottaa mukavan asennon valtavalla sohvalla, joka tuli hänen mukanaan Sveitsistä kaksi viikkoa sitten.

Talon kanssa Aisla on vielä tutustumisvaiheessa. Sekin on uutta, että hän asuu nyt äitinsä, kirjailija Pirjo Tuomisen, 83, kanssa.

”Ostimme talon melkein sokkoina netissä näkemämme pohjalta. ­Pirjo kävi syyskuussa kerran katsomassa taloa, mutta päätös oli jo oikeastaan tehty. Kriteerimme olivat niin tarkat”, Aisla Gehrig kertoo.

Olohuoneen suuri matto on tyttären ja äidin aarre, ostettu vuonna 1973 Beirutista. © Susa Junnola

Olohuoneen suuri matto on tyttären ja äidin aarre, ostettu vuonna 1973 Beirutista. © Susa Junnola

Tilaa ja valoa

Pirjo Tuominen sen keksi. Kun tytär viime kesänä pohti, että voisi lähes 30 Sveitsissä vietetyn vuoden jälkeen muuttaa takaisin Suomeen, Pirjolla oli heti ehdotus: he ostaisivat yhteisen ­talon. Aisla innostui. Oli hyvä hetki isommalle elämänmuutokselle.

Pirjo on nyt asunut Nurmijärven-talossa joulusta asti, Aisla vasta kaksi viikkoa.

Talo on juuri sellainen, kuin äiti ja tytär toivoivat: moderni, selkeä ja valoisa. Päättyvän tien päässä, koiralle ja kissalle on iso piha. Tilaa on niin paljon, että kummallekin on oma työhuone ja makuuhuone sekä mukavat oleskelutilat.

Talon alakerta on Pirjon valtakuntaa. Hänen työhuoneensa ikkunasta näkyy koivikko. Pirjo voisi toki kirjoittaa missä vain, mutta ikkunan eteen, vihreälle pöydälle hän usein avaa läppärinsä. Suuren parven on vallannut Nellie-kissa.

Kirjailija Pirjo Tuominen tunnetaan historiallisista romaaneistaan, jotka ovat lukijoiden suosiossa. Hän ehti kirjoittaa lähes 60 romaania ennen kuin tarttui omaan historiaansa. Uusin kirja Puutalokaupungin naiset pohjautuu suurelta osin Pirjon suvun tarinaan. Romaanin raakaversion Pirjo kirjoitti Maltalla poikansa luona.

Jatko-osaa Pirjo kirjoittaa nelisen tuntia päivässä. Työ antaa selkärankaa arkeen.

Aisla puolestaan tekee pitkiä etätyöpäiviä tietokoneen ääressä yläkerran työhuoneessaan. Hän työskentelee kansainvälisessä yrityksessä.

Pirjo antoi Aislan työhuoneen seinälle Jouni Vuorenojan maalauksen Total stranger. © Susa Junnola

Pirjo antoi Aislan työhuoneen seinälle Jouni Vuorenojan maalauksen Total stranger. © Susa Junnola

Aikuisiällä helpompaa

Naisten yhteiset rutiinit ja päivärytmi muotoutuvat vähitellen. Aamuisin Aisla lähtee kuudelta Snipin kanssa kävelylle.

”En minä viitsisi! Katselen sillä välin televisiota ja juon kahvia. Olemme molemmat aamuihmisiä, se helpottaa yhteiseloa”, Pirjo sanoo.

Toki he toistensa tavat tuntevat, äiti ja tytär. Välillä Pirjo on viettänyt pitkiä aikoja Aislan luona Sveitsissä.

Kumpikin on tottunut elämään toisen ihmisen kanssa ja kunnioittamaan toisen tapoja. Vaikka yhdessä asutaan, toisen voi jättää välillä omiin oloihinsa.

”Ei tarvitse koko aikaa vainota, mitä hän tekee”, Pirjo tokaisee.

Pirjo ja Aisla tietävät olevansa voimakastahtoisia, mutta uudessa kodissa toistaiseksi painavin keskustelu on käyty siitä, ripustetaanko television takana olevalle seinälle tauluja. Aisla sanoi ei. Pirjo luopui alkuperäisestä ajatuksestaan.

”Olen jo niin vanha, että hyvin harvat asiat ovat enää kauhean merkityksellisiä. Jos Aisla sanoo jotain, ajattelen, että olkoon. Ehkä yhteisessä arjessa voisi tulla vähän enemmän kitkaa, jos jompikumpi olisi muuttanut toisen valmiiseen kotiin”, Pirjo toteaa.

Kun Aisla oli teini-ikäinen, yhteiselo oli temperamenttisempaa.

Pirjo kertoo, että Aisla oli todella itsenäinen pienestä asti ja hoiti asiansa tomerasti, muun muassa oppikouluun hakemisen. Kotoa Aisla muutti jo 15–16-vuotiaana.

Kun tytär halusi hevosen, Pirjo sanoi, että maksaa sen kyllä muttei hoida. Ja Aisla hoiti.

”Aloin ratsastaa vasta yhdeksänvuotiaana, koska nuorempana tunneille ei saanut mennä”, Aisla sanoo.

”Tulimme sinun nuoruusvuosinasi enimmäkseen hyvin juttuun – mutta sinähän olit aina poissa, tallilla tai muualla”, Pirjo hymyilee.

Pirjo ja Aisla nauttivat hyvästä ruoasta, mutteivät itse ole innokkaita kokkailijoita. © Susa Junnola

Pirjo ja Aisla nauttivat hyvästä ruoasta, mutteivät itse ole innokkaita kokkailijoita. © Susa Junnola

Yhteys sukuun ja läheisiin

Lapsuutensa ja nuoruutensa Pirjo Tuominen eli Lappeenrannassa. Opiskelut vetivät Helsinkiin. Sittemmin hän on miehensä ja vähän omankin työnsä vuoksi asunut lukuisilla paikkakunnilla Suomessa ja välillä ulkomaillakin.

Lahti, Forssa, Kokemäki, Sastamala, Side Välimeren rannalla Turkissa.

”Oma paikkakuntani? Ei sellaista olekaan. Minulla ei ole juuria, mutta minulla on siivet”, Pirjo sanoo.

Edellisestä kodistaan Sastamalasta hän kaipaa ystävien lisäksi laituria ja uimapaikkaa Rautaveden rannalla.

Kotipaikkakunnan sijaan tärkeää on aina ollut yhteys sukuun ja läheisiin. Pirjo varttui puutalossa, jossa asui perheen kolme sukupolvea ja useita vuokralaisia.

Ihmisiä meni ja tuli, ja Olga-mummon keittiössä söivät kaikki. Kun vuokralainen Kirsti meni naimisiin, pikku Pirjo toimi morsiusneitona.

”Tiivis yhteys läheisiin on kuin lämmin syleily. Siihen sisältyy myös taitojen ja tapojen opettaminen, sekä suvun tarinan siirtäminen kuin huomaamatta. Minulle sukuni tarina on kuin eilinen päivä. Mummo puhui siitä paljon”, Pirjo miettii.

Eikä sitä tiedä, milloin mummon sota-ajan opeille tulee käyttöä.

”Olen sitä ikäluokkaa, joka vielä tietää, miten maito pidetään tuoreena, vaikka ei olisi jääkaappia. Ja miten lämmitetään taloa, kun ei ole sähköä.”

Lapsuusaikoina vanhempien sukupolvien läsnäolo rauhoitti. Kun Pirjo-tyttö muiden joukossa seisoi kellarin ovella katsomassa taivaalle nousevia pommikoneita, mummo sanoi ”ei mitään hätää, Suomen pojat kyllä meitä puolustavat”.

Nykyään turvaa ja rauhallista mieltä tuovat elämänkokemus, työ ja lapset.

Kun Snip oli pentu, Pirjo oli pitkään Aislan luona Sveitsissä. © Susa Junnola

Kun Snip oli pentu, Pirjo oli pitkään Aislan luona Sveitsissä. © Susa Junnola

Eletään herroiksi

Kahden naisen talossa on tilaa ystävillekin. Aislan ystäviä on jo vieraillut tervehtimässä paluumuuttajaa. Pirjo Tuominen osaa tarvittaessa vetäytyä alakertaan, mutta viihtyy myös mukana. Nuorempien ihmisten seura antaa energiaa.

”Suurin osa omasta ikäluokastani on jo nurmen alla. Sanotaan, että pitää olla nuorempia ystäviä, jos ei halua olla yksin vanhana.”

Talon asukkaat eivät ole maailman innokkaimpia kokkailijoita, joten vieraat saavat vapaat kädet keittiössä. Aislan paras ystävä Anu valmisti äskettäin maukasta kana-kasvispaistosta.

Arkena Pirjo ja Aisla syövät usein helppoa valmisruokaa tai tekevät nopean salaatin. Kaupassa käy kumpikin vuorollaan. Vielä ei ole kehkeytynyt rutiineja ruoanlaittoon ja syömisiin.

Ruokakulut ja kaikki talon kulut äiti ja tytär jakavat puoliksi. Ekonomilta ja kauppatieteiden maisterilta se onnistuu. Aisla pitää kuluista Excel-taulukkoa.

”Olemme päättäneet elää rouviksi. Meillä käy siivooja ja talvisin lumen auraaja. Teemme kumpikin töitä, joten meillä on mahdollisuus ostaa palveluja”, Pirjo sanoo.

Aislan työ vaatii matkustamista eri puolille Eurooppaa, mutta nyt hänen ei enää tarvitse miettiä, minne veisi Snipin hoitoon työmatkojen ajaksi.

Pirjo ja tytär

Vahva punainen kuuluu Pirjon lempiväreihin. Punainen sohva on seurannut häntä jo 70-luvulta, Käpylän omakotitalosta asti. © Susa Junnola

Kaikki elämänvaiheet ovat tarpeellisia

Asiat pitää ottaa Aislan mielestä sellaisina kuin ne tulevat.

”Joitakin asioita on turha ennalta suunnitella tai murehtia”, Aisla sanoo.

Niin kuin esimerkiksi sitä, miten yhteiselo jatkuisi, jos äidin vointi vuosien mittaan heikkenisi selvästi.

Aisla on viime vuosina seurannut läheltä ystäviensä isoja kriisejä. Yhden puoliso kuoli ALS-tautiin, toinen menetti vanhempansa koronalle.

”Pitää olla tyytyväinen, kun asiat ovat jokseenkin mallillaan. Mitään ei voi suunnitella 120-prosenttisesti. Viimeistään korona-aika on opettanut, että suunnitelmista on joskus pakko joustaa.”

Pirjo nyökyttelee.

”Kaikki elämänvaiheet ovat tarpeellisia: huonoista oppii, ja hyvistä pitää nauttia. Tällä hetkellä on hyvä näin”, Pirjo Tuominen sanoo.

Hänen puolisonsa ja Aislan isä Rauno kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten.

”Ensimmäinen vuosi yksin oli raskas, mutta kun toivuin siitä, seuraava vuosi oli yksi elämäni parhaita.”

Hän teki aktiivisesti elämästään hyvää: matkusteli, tapasi ihmisiä, nautti kauniista kodistaan ja kesäpaikastaan.

”Se oli minun viimeinen perhoskesäni. Sen jälkeen päätin, että nyt vanhenen tyynesti ja tyylikkäästi. Olen aina ollut energinen ja elämäniloinen ihminen, ja yli 80-vuotiaana elämä voi vielä maistua hyvältä.”

Ennen muuttoa Sastamalasta nykyiseen kotiin Pirjo teki kuolinsiivouksen. Hän ei halunnut, että Aisla ja tämän veli joutuisivat siivoamaan ja seulomaan vanhempiensa jäämistöjä.

”Tästä talosta olen suunnitellut lähteväni hautaan tai hoivakotiin.”

Pirjo Tuominen

Talo tuntuu kutistuvan koko ajan. Aisla ja Pirjo miettivät jo vierasmajan rakennuttamista. © Susa Junnola

Juttu julkaistu enis kerran Vivan numerossa 4/22.

Lue myös: Kirjailija Pirjo Tuominen nauttii eläkepäivistään torpalla: ”En suostu mihinkään leskinaisen yksinäisyyteen”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X