Kirjailija Pirjo Tuominen jäi leskeksi 57 avioliittovuoden jälkeen: ”En halua kääriytyä suruun”

Pirjo Tuomisen avaran järvenrantakodin pöydällä on kehyksissä kuva hänen edesmenneestä puolisostaan, Raunosta. Aamun huomeneen ei ole enää vastaajaa. Olohuoneen televisio on päällä paljon aiempaa harvemmin. Poissa ovat miehen lämpö ja kodin terasseilta tuttu sikarien tuoksu.

”Meidän kotimme on muuttumassa hiljalleen minun kodikseni ja opettelen puhumaan meidän kotimme sijasta minun kodistani”, Pirjo Tuominen sanoo.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että puolison huone on viime syksyn aikana muuttunut Pirjon työhuoneeksi.

”Minulle oli aina tärkeää, että miehelläni on kodissamme myös omaa tilaa, ei vain pientä autotallin nurkkaa. Nyt tyhjää tilaa on kodissa äkkiä paljon, samaan tapaan kuin silloin, kun lapset muuttivat pois kotoa. Se on haikeaa, mutta kuuluu elämään.”

Pirjo kuvailee miestään käveleväksi tietosanakirjaksi. Jos häneltä kysyi esimerkiksi historiaan liittyvää yksityiskohtaa, vastauksen sai aina.

”Nyt saan vastaukseksi vain hiljaisuuden.”

Vastakohtia

Pirjo Tuominen sanoo olevansa hyvä unohtamaan. Vajaa puoli vuotta sitten menehtynyttä miestään hän kuvaa monessa asiassa vastakohdakseen, niin myös muistamisessa.

”Rauno keräsi minulle usein taustakirjallisuutta, josta oli suuri apu romaaneja kirjoittaessa.”

Hän muistelee parin joskus vitsailleen, että työstäessään esimerkiksi 1800-luvulle sijoittuvaa romaania, vaimo tiesi hetkellisesti ajanjaksosta enemmän kuin miehensä.

Kun romaanin valmistumisesta kului kaksi viikkoa, Pirjo oli unohtanut kaiken taustaksi keräämänsä tiedon.

Hyvästien aika

Maaliskuussa ilmestyvän romaaninsa Vallasrouvan (Tammi 2020) taustatiedot Pirjo Tuominen unohti vielä tavallistakin nopeammin. Hän lähetti kirjan valmiin käsikirjoituksen kustannustoimittajalleen Tammeen vain päivää ennen kuin hänen miehensä joutui sairaalaan ja sieltä saattohoitoon.

Edessä oli luopuminen vuosikymmenet rinnalla pysyneestä kumppanista.

”Mieheni sairasti eturauhassyöpää, mutta se pysyi vuosia hallinnassa lääkkeillä ja pystyimme elämään hyvää arkea. Loppu oli vaikea ja raskas, mutta lyhyt, sillä saattohoito kesti vain runsaan viikon.”

Viimeiset yhteiset vuodet Pirjo hoiti miestään, vaikkei hakemisesta huolimatta saanutkaan omaishoitajan statusta. Hoitaminen merkitsi myös uusien taitojen opettelemista, sillä vuosikymmenet Rauno oli parista se, joka hoiti esimerkiksi ruokaostosten tekemisen ja ruoanlaiton.

Liikkumisen vaikeutumisen myötä se kävi kuitenkin mahdottomaksi.

”Yleensä ikäisemme pariskunnat kulkevat kaupassa niin, että vaimo tietää, mitä milläkin hyllyllä on ja tekee ostokset, ja mies on ostosreissulla lähinnä tiellä. Meillä asia oli juuri päinvastoin.”

Jos keittiö oli pitkään Tuomisilla miehen valtakuntaa, Pirjo huolehti tietokone- ja talousasioista ja kiinteistön huollosta. Hän hakkasi tarvittaessa myös naulat seinään tai palkkasi tekijän, joka hoiti työn.

”Kun lapset olivat pieniä, Rauno hoiti lapsia ja minä korjasin kerran talomme kattoa, koska häntä huimasi korkealla. Naapureilla oli ihmettelemistä, kun Rauno huuteli minulle, että tule syömään. 50 vuotta sitten se ei ollut tavanomainen työnjako.”

Pirjo Tuominen sai 57 yhteistä aviovuotta puolisonsa Raunon kanssa. Marjaana Malkamäki

Käsi kädessä

Pirjo ja Rauno tapasivat opiskeluaikana kauppakorkeakoulussa.

”Kopioin Raunolta matematiikan laskuja, jotta selvisin kurssilla. Tentissä se ei onnistunut ja reputin. Rauno lupasi opettaa minulle matematiikka, ja pian jo seurustelimme. Naimisiin menimme 1962. Neljä vuotta myöhemmin saimme tyttären ja 1969 pojan.”

Pirjo muistelee Raunon joskus sanoneen vaimonsa olevan yhtä tunteellinen kuin maansiirtokone – ja olleen siinä oikeassa. Seurusteluaikana pari ei juuri kävellyt esimerkiksi käsi kädessä – sen aika oli vasta viimeisinä yhteisinä vuosina, kun Rauno tarvitsi tukea.

Pirjo sanoo yhdeksi pitkän liittonsa salaisuudeksi taidon antaa toiselle tilaa.

”Tarvitsimme Raunon kanssa paljon omaa aikaa ja tilaa ja soimme sitä toisillemme.”

”Tarvitsimme Raunon kanssa paljon omaa aikaa ja tilaa ja soimme sitä toisillemme. Siinä missä Rauno luki paljon esimerkiksi tietokirjoja ja viihtyi itsekseen, minulle ystäväpiiri on aina ollut tärkeä. Punkalaitumella sijaitsevassa kesäpaikassamme, torpalla, kävin enimmäkseen yksin. Sen puutarha oli oma valtakuntani.”

Erityisellä lämmöllä Pirjo muistelee yhteisiä keskusteluja miehensä kanssa ja ulkomaanmatkoja. Ruokapöytäkeskusteluna saattoi olla vaikkapa Vaasojen ajan linnojen pyöreät tornit. Niihin kun oli vaikea osua tuon ajan tykeillä.

”Tykistöupseerina Rauno piti muutenkin huolen, etten kirjoita aseista mitä sattuu. Kerran hän vei minut sitä varten Niinisaloon tutustumaan tykkeihin.”

Puolisoa on Pirjon mukaan kiittäminen myös hänen kirjojensa täsmällisistä aseiden kuvauksista.

”Rauno sanoi joskus, että vain nainen saattaisi kirjoittaa aseista pyssyinä, mies määrittelee aina tarkemmin sen, millä ammutaan, Tuominen naurahtaa.”

Kirjoittaminen ei pääty

Vaikka Pirjo on kirjoittanut 5-vuotiaasta saakka, hän ei haaveillut kirjailijan ammatista. Työura vei hänet tiedotuspäälliköksi ja lopulta yritysjohtajaksi. Päätyönsä ohessa hän kirjoitti eri sisustus- ja naistenlehtiin juttuja.

”Kun sitten lapsuudenystäväni Laila Hirvisaari alkoi kirjoittaa romaaneja, ajattelin, että voisinhan minäkin yrittää.”

Tuomisen ensimmäinen romaani Mariaana, Vantaan tytär ilmestyi 1978, ja menestyi heti hyvin. Eläkkeelle jäämiseensä saakka Tuominen kirjoitti päivätyönsä ohessa.

Kirjailijan työstä Tuominen ei aio jäädä eläkkeelle niin kauan kun kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä. Hän on jo vuosia kirjoittanut aamupäivisin pari kolme tiivistä tuntia.

Kirjoitustyö päättyi pitkään puolison ruokakutsuun.

”Kirjoittaminen takaa sen, etten ole nytkään tyhjiössä, vaikka toinen onkin poissa. En tunne itseäni myöskään yksinäiseksi tai ajattele, että elämältäni olisi pudonnut pohja pois. Vaikka olo on haikea, näinkin on hyvä.”

Opettele ajattelemaan

Pirjo Tuominen sanoo miehensä olleen hänelle tärkeä tuki kirjailijanuran alusta saakka. Tämä ei lukenut tekstejä ennen kuin valmiina kirjana, mutta keräsi kotiin valikoiden kirjastoa, josta oli ja on edelleen suuri apu. Kirjailijan työpöydälle ilmestyi usein myös kirja, josta oli käännetty valmiiksi aukeama, josta Pirjo löysi kirjaa varten tarvitsemansa tiedon.

Yhden miehensä neuvon Pirjo muistaa erityisen hyvin.

”Kun lapset olivat pieniä, mieheni sanoi, että voisin opetella ajattelemaan. Loukkaannuin tietysti ensin, mutta myöhemmin ymmärsin, että hän tarkoitti yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hallintaa.”

Juuri ajattelua Tuominen kuvailee kirjailijan tärkeimmäksi työkaluksi: ilman historiallisten kehityskulkujen ja syy-seuraussuhteiden hahmottamista historiallisten romaanien kirjoittaminen ei onnistuisi.

Historian tunteminen on Tuomisesta tärkeää ylipäätään: on hyvä ymmärtää esimerkiksi se, minkä vuosikymmenen lapsi on ja mitä se tarkoittaa. Hän sanoo itse kuuluvansa sota-ajan lapsiin, jotka joutuivat jo pieninä ottamaan vastuu itsestään ja elämästä. Oli pärjättävä ja selviydyttävä. Äidinmaidossa imetty taistelutahto on elämänvarrella heijastunut moneen asiaan.

”Olen peilannut elämäni vaikeita hetkiä monet kerrat sotakesään 1944. Pahempaa paikkaa kuin se oli Suomelle tuskin voi ihmisellä olla. Ja siitäkin selvittiin. Tämä ajatus on antanut itselleni monet kerrat voimaa.”

Raunon kokoama kirjasto on Pirjolle tärkeä tietolähde romaanien kirjoittamisessa. Kirjojen äärellä Pirjo tuntee usein myös miehensä läsnäolon. Marjaana Malkamäki

Kuoleman yksinkertaisuus

Yhteinen koti tuntuu Pirjosta toisinaan tyhjältä, sillä hän ehti vuosikymmenten ajan tottua siihen, että kun tuli kotiin, puoliso odotti häntä. Pirjo Tuominen tunnistaa ilmiön, jossa leskeksi jäänyt kääriytyy suruun ja pyhittää loppuelämänsä toisen muiston vaalimiselle.

”Historia on jo täynnä heitä. Minä en halua kääriytyä suruun, mutta se ei tarkoita, ettenkö surisi.”

Tays Sastamalan saattohoitoa Tuominen kiittää. Hänen miehensä sai hyvää hoitoa, ja lähdön hetkellä Pirjo sai jättää rauhassa hyvästit miehelleen.

”Istuin pitkään hänen vierellään ja mietin, tässäkö tämä oli. Vaikka olin ehtinyt valmistautua, kuolema tuntuu kovin lopullisesta.”

Tukea hän kertoo saaneensa lähipiirinsä leskiltä: kuolema on koskettanut ystäviä viime vuosina useasti.

”Ihmiselämän suuret asiat, syntymä ja kuolema, ovat yksinkertaisia. Rakennamme usein suotta draamaa niiden ympärille sen sijaan, että hyväksyisimme ne. Kun on saanut toisen kanssa yli 50 vuoden yhteisen elämän, ei silloin ole aihetta katkeruuteen, kun hänen on aika lähteä.”

Täyteläinen elämä

Ulkomailla asuviin lapsiinsa Pirjo pitää tiiviisti yhteyttä, mutta toivoo, etteivät nämä murehtisi hänen pärjäämistään. 80-vuotias kirjailija sanoo, että voisi halutessaan muuttaa esimerkiksi lapsenlapsensa lähellä Helsinkiin, mutta haluaa toistaiseksi pysyä Sastamalassa, jossa on asunut jo 15 vuotta.

”En tunne itseäni vanhaksi tai raihnaiseksi. Käytän edelleen korkokenkiäkin, vaikka lääkäri sanoi minulle jo ajat sitten, että ikä ja korkokengät alkavat varmasti kolottaa.”

Talvet Tuomiset viettivät pitkään Turkissa. Tämä talvi oli tarkoitus olla kuitenkin kokonaan Suomessa, sillä Pirjo ennakoi jo kesällä, että puolison voimat eivät riittäisi matkustamiseen. Nyt kun Pirjo on yksin, hän voisi matkustaa, muttei ole muuttanut suunnitelmaansa. Aurinko ja lämpö eivät houkuttele; kirjailijan ajatuksissa on alkanut muhia uusi teos. Raunon kokoama kirjasto on taas ahkerassa käytössä ja taustatiedon kerääminen käynnissä.

”Kirjastossa tunnen edelleen Raunon läsnäolon. Se tuntuu hyvältä.”

Pitkä yhteinen taival kantaa leskenäkin.

”Olen saanut täyteläisen elämän eikä se ole kadonnut mihinkään, vaikka nyt olenkin yksin. Olen iloinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä saimme yhdessä kokea.”

Pirjo Tuomisen haastattelu julkaistiin alun perin Seura-lehdessä nro 5/20.

Lue myös: Seela Sella on ollut aina läsnä ilman isää kasvaneen tyttärenpoikansa elämässä