Kirkon tuhopoltto joulupäivän aamuna kesken jumalanpalveluksen kohahdutti – Näin elämä Rautjärvellä jatkuu

Tienviitassa lukee ”Rautjärvi, kko” – Rautjärvi, kirkko.

Viitta on risteyksessä 25 kilometriä Imatralta itään. Se jää helposti huomaamatta, sillä kuutostiellä ei ole näillä paikkeilla oikein mitään. Tästä on vielä parikymmentä kilometriä matkaa Simpeleelle, joka on Rautjärven kuntakeskus.

Vanhasta kunnasta ei ole jäljellä enää juuri muuta kuin nimi.

Ennen sotia ja vielä niiden jälkeenkin Rautjärvi oli vauras maatalouspitäjä, jolla oli kolme vireää keskusta samannimisen järven tuntumassa: asemanseutu, Miettilä ja niiden välissä kirkonkylä. Kunnan hallinto siirtyi Miettilästä Simpeleelle kuntaliitoksen myötä 1973.

Rautjärven asemanseudulla taas on kunnallispoliittisten taistojen jälkeen saatu säilytettyä vielä alakoulun alimmat luokat ja päiväkoti. Mutta ei Joensuun-juna ole pysähtynyt siellä enää vuosikausiin.

Kuntakeskuksesta vietiin kunta, sitten asemanseudulta asema.

Ja viime joulupäivänä kirkonkylältä vietiin kirkko.

Kari Luumi asuu synnyinkodissaan, joka sijaitsee Rautjärven rauniokirkon vieressä. © Jani Kautto

Tukea Kiihtelysvaarasta

Kari Luumi kiirehtii luutimaan lumet talonsa rappusilta ennen kuin pyytää vieraat sisään. Eläköitynyt kirkkoherra asuu lapsuudenkodissaan Rautjärven kirkon vieressä.

Rakkaasta kotikirkosta näkyvät keit­tiön ikkunaan enää rauniot. Lohduttoman maiseman vuoksi Kari otti tammikuussa äkkilähdön viikoksi Kanarian aurinkoon vaimonsa Marja-Leenan kanssa.

Nyt kun kirkon tuhopoltosta on kulunut pari kuukautta, ainakin Luumien katse on jo tulevaisuudessa. Edellisiltana he ovat olleet Joensuun Kiihtelysvaarassa seurakunnan majataloillassa, jonne Kari oli kutsuttu haastateltavaksi. Kiihtelysvaaran kirkko paloi maan tasalle syyskuussa 2018, niin ikään tuhopolton seurauksena.

Luumit olivat Kiihtelysvaaralla myös ideamatkalla. He tapasivat Vaara-Karjalan seurakunnan seurakuntamestarin Jouni Heiskasen, jolle Kari oli soittanut pian palon jälkeen kysyäkseen, mitä tällaisen katastrofin jälkeen oikein voi tehdä.

”Ettei meidän tarvitsisi keksiä pyörää uudelleen”, Kari selittää. ”Häneltä sai hyviä vinkkejä, että jos meille nyt uusi kirkko rakennetaan, niin…”

”Kun!” Marja-Leena keskeyttää keittiöstä. ”Kun!”

”Kun rakennetaan, niin mitä rakennusrahaston hyväksi voi tehdä. Sanoiko hän, että seitsemänsataatuhatta euroa keräsivät”, Kari huikkaa keittiöön, ja Marja-Leena vahvistaa.

Kirkko on enää muisto albumissa. Hirrenpalasta ja nauloista tehty risti on tuliainen Kiihtelysvaarasta, jonka kirkko poltettiin viisi vuotta sitten. © Jani Kautto

Kiihtelysvaaran uuden kirkon suunnitelma ja lähes viiden miljoonan kustannusarvio hyväksyttiin Joensuun seurakuntien kirkkovaltuustossa viime syksynä. Luumit saivat kuulla majataloillassa, että kirkkoa varten on kerätty rahaa muun muassa lahjoituksilla, konserteilla ja erilaisilla myyntiartikkeleilla. Kari näyttää koristeristiä, joka on tehty Kiihtelysvaaran kirkon raunioista löytyneestä hirrestä ja nauloista.

Rautjärvellä tuhoutuneen kirkon raunioita peittää vielä lumi. Keväämmällä sinne päästään tutkimaan, löytyisikö palojätteen seasta jotakin säilyttämisen arvoista.

Kari Luumi Rautjärven kirkon alttarilla siunaustilaisuudessa vuonna 1994. © Jani Kautto

Kari Luumin vaimo Marja-Leena teki työuransa laulunopettajana ja kuoronjohtajana. © Jani Kautto

Kirkon tuhopoltto jouluaamuna jumalanpalveluksen aikaan

Lyhyt pihatie päättyy kirkon parkkipaikalle. Kari Luumi taittoi kirkkoherravuosinaan työmatkansa parhaimmillaan puolessa minuutissa.

Lähimpänä kirkkomaata seisoo lapsuudenkodin vanhan pihasauna, jonka seinään nojaa metalliputkista tehty risti. Vuosituhannen vaihteessa Rautjärven kirkontornin risti piti vaihtaa, kun salamat olivat iskeneet reikiä sen juureen. Se on odottanut siinä parempaa käyttöä parikymmentä vuotta, jos vaikka jonnekin leirikeskukseen tarvittaisiin piharistiä.

Putkiristin tilalle torniin nostettu sirompi, taottu risti on sekin jälleen maan tasalla. Palosta selvinnyt risti on pystytetty kirkon portinpieleen – sillekään ei ole enää parempaa paikkaa.

Kun tuhopolttaja sytytti kirkon tuleen viime jouluaamuna jumalanpalveluksen aikana, tuuli puhalsi lännestä itään ja levitti nopeasti edenneen palon kuumuutta kymmenien metrien päähän. Kirkon eteen pystytetty sankaripatsas haurastui niin, että sen hahmolta putosi rottingille veistetty rinta. Viereiset männyt paloivat ruskeiksi, ja vain muutama vuosi sitten valmistuneen uuden huoltorakennuksen lukkolaitteet vioittuivat kuumuudessa.

Tulipalon voimaa on vaikea kuvitella hiljaisen, puhtaanvalkoisen hangen äärellä.

Kirkonkellojen kohdalle oli palon jäljiltä jäänyt maahan vain kasa hiekkaa. Luumi on miettinyt, voisiko metallin saada eroteltua hiekasta talteen ja valaa siitä muistokellon.

Pian soivat kuitenkin toiset kellot. Ne kutsuvat jumalanpalvelukseen Pitäjäntupaan pihapiirin toiselle puolelle.

Pienet kellot Pitäjäntuvan eteisessä ovat muisto Ilmeen kappeliseurakunnasta, vanhaan Rautjärveen kuuluneesta kylästä, joka menetettiin ­sodassa. © Jani Kautto

Saunan seinustaan nojaa putkiristi, joka jouduttiin vuosituhannen vaihteessa poistamaan kirkontornista. © Jani Kautto

Kappeli toiveissa

Suntio soittaa kahta Pitäjäntuvan eteiseen ripustettua pientä kelloa, jotka ovat sodassa rajan taakse jääneen Ilmeen kappeliseurakunnan peruja.

Pitäjäntuvassa on pidetty aikanaan kuntakokouksia, mutta se on toiminut myös muun muassa pankkina, kirjastona ja kotiteollisuuskouluna. Nykyään se on kotiseutuyhdistyksen käytössä. Kari Luumi on aloittanut talon uunien lämmittämisen jo toissa päivänä, ja kotiseutuyhdistyksen Maija Hiltunen on lisännyt pökköä pesään lauantaina.

Nyt Hiltunen sytyttelee kynttilöitä ison ja valoisan tuvan pöytiin. Sisään kerääntyy kolmisenkymmentä ihmistä, jotka käyvät hiljaisina istumaan seinänvierustoja kiertäviin pirtinpöytiin.

Tämä on toinen jumalanpalvelus Rautjärven kirkonkylällä tuhopolton jälkeen. Jo sitä ennen jumalanpalveluksia pidettiin täällä vain kerran kuussa, sillä kuntakeskuksessa Simpeleellä on monin verroin enemmän asukkaita, ja seurakunnan yhdistyttyä Ruokolahden seurakuntaan Rautjärven kirkko jäi entistä selvemmin sivukirkon asemaan.

Se tiedostetaan täällä kipeän kirkkaasti: uusi kirkko ei ole seurakunnalle välttämätön.

Palaneen kirkon paikalle on kuitenkin kaavailtu kappelia. Sitä kyläläisetkin vähintään toivovat – jotta olisi paikka siunata omat vainajat.

Seurakuntamestari Sonja Hirvonen, kotiseutuyhdistyksen Maija Hiltunen, kanttori Raili Tervonen ja kappalainen Timo Kälviäinen valmistautuvat ­jumalanpalvelukseen Pitäjäntuvassa. © Jani Kautto

Jumalanpalveluksen esineistö joudutaan lainaamaan Pitäjäntupaan muista seurakunnan kirkoista.

Räsymatto makkaralla

Kanttori Raili Tervonen istuutuu pianon taakse. Jumalanpalveluksen aluksi lauletaan virsi numero 277, jossa puhutaan paljon synnistä. Tämä on toinen paastonajan sunnuntai, jonka teemana on rukous ja usko.

Tuvan lattiaa koristavat räsymatot, seinällä raksuttaa kello.

Saarnansa alkusanoissa kappalainen Timo Kälviäinen viittaa kyläläisten menetykseen.

”Auta meitä kulkemaan eteenpäin surusta ja järkytyksestä huolimatta”, hän lausuu hiljaa ja koruttomasti.

Enempää ei tarvitse sanoakaan. Kaikki paikalla olijat kyllä ymmärtävät, mistä kappalainen puhuu. Kälviäinen oli se pappi, joka joutui saarnastuolistaan kehottamaan ihmisiä poistumaan, kun savu alkoi levitä kirkkosaliin.

Poliisi on yrittänyt selvittää, miksi paikkakuntalainen, iäkäs ja erakoitunut mies sytytti kirkon tuleen jouluaamun jumalanpalveluksen aikana ja yritti vieläpä köyttää ovia kiinni estääkseen ihmisten ulospääsyn. Koska mies löydettiin myöhemmin samana päivänä kuolleena, teon motiivi ei ehkä koskaan selviä.

Mutta ehkäpä ”miksi” ei ole täällä enää olennainen kysymys. Ihmiset ovat kokoontuneet yhteen, on lämmintä ja kodikasta.

Kun Kälviäinen kehottaa sanankuulijoita käymään ehtoolliselle, melkein kaikki nousevat penkistä. Räsymatto menee jonon alla makkaralle. Ehtoollinen nautitaan seisaaltaan, ja muualta tuodut pikarit viedään yksi kerrallaan muoviseen koriin puhujanpöntön viereen.

”Olipa hyvä, kun ei tarvinnut polvistua”, eräs rouva kuiskaa palatessaan istumaan.

Jumalanpalvelus on ohi, seuraava pidetään täällä kiirastorstaina. Ulkona pakkas­ilma on raikas mutta tunnelma lämmin.

”Ihmisillä on halu kokoontua”, tiivistää ehtoollista kappalaisen apuna jakanut ­Anna-Liisa Leminen.

Hänen isoisänsä oli kolmivuotias, kun kirkko valmistui, ja hän itse kuuli lapsena ehtookellot läheiseen synnyinkyläänsä. Leminen ja hänen miehensä Reino vihittiin aikanaan Rautjärven kirkossa, samoin heidän kaksi tytärtään. Kirkkorakennus on yhdistänyt sukupolvia ja tarjonnut paikan kokea yhteyttä myös kauan sitten poisnukkuneisiin.

”Se on meille opetettu, että kun alttarikaarelle polvistuu ehtoolliselle, niin ne, jotka on jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen, ovat siellä ympyrän toisella puolella. He kaikki tulivat siinä aina minulle mieleen”, Leminen sanoo.

”Toisaalta se on kuitenkin vain materiaa.”

Anna-Liisa Leminen jakoi ehtoollista Timo Kälviäisen apuna. © Jani Kautto

Rautjärven kirkko oli rakennettu vuonna 1881. Parikymmentä vuotta nuorempi Pitäjäntupa toimii nyt väliaikaisesti jumalanpalvelusten pitopaikkana. © Jani Kautto

Aktiivinen seurakuntalainen Irja Varis on monena kesänä ollut Rautjärven kirkon kesävahtina. Ensi kesäksi on keksittävä muuta puuhaa. © Jani Kautto

Kadonnut sointi

Pöytään on katettu Marja-Leena Luumin hapanjuuresta leipomaa ruisleipää sekä mustikkapiirakkaa ja Kiihtelysvaaran tuliaisina vesirinkeleitä ja karjalanpiirakoita.

Kirkkokahville kutsuttu kanttori Raili Tervonen tarttuu ensimmäisenä emännän ruisleipään ja kertoo ehtineensä jo suunnitella Rautjärven kirkon uruille omaa satavuotiskonserttia. Pneumaattiset eli ilmavälitteiset urut olivat vuodelta 1925 tai 1926.

”Niissä oli todella kauniita äänikertoja. Joskus äänitin, kun harjoittelin omia soittoja, mutta olen kaikki ne poistanut”, Tervonen harmittelee.

Vanhojen urkujen soittaminen oli oma konstinsa, koska ilmavälitteisissä uruissa ääni kuuluu hieman kosketuksesta jäljessä. Hankalatkin ne hiukan olivat siinä mielessä, että lämpötilanvaihteluiden takia ne menivät helposti epävireeseen. Sen vuoksi kirkkoon oli hankittu myös mekaaniset urut alttarin viereen.

Raili Tervonen ehti suunnitella Rautjärven kirkon uruille omaa satavuotiskonserttia parin vuoden päähän. © Jani Kautto

Joulupäivän aamuna Tervonen istui kuitenkin parvella vanhojen urkujen ääressä. Lehterillä oli yhteensä viitisentoista ihmistä, muun muassa Marja-Leena Luumin ­tytär ja tyttärentytär, joiden oli määrä laulaa kaksi duettoa. Niistä toinen jäi esittämättä.

Viimeiseksi virreksi Rautjärven kirkossa jäi Enkeli taivaan.

Ajatus hiljentää kahvipöydän hetkeksi: miten juuri ennen tuhoa kirkon täytti tutuin sävelin laulettu ilosanoma.

Sitten puhe kääntyy jälleen siihen, mitä uuden rakennuksen eteen voitaisiin tehdä, oli se sitten kirkko tai kappeli. Kiihtelysvaarassa on kudottu villapaitojakin, joissa on kirkon kuva.

Rautjärven kirkonkylällä on aktiivinen kotiseutuyhdistys, mutta väki on täälläpäin kuntaa iäkästä eikä taivu enää kaikkeen. Siitä kertovat pöytään katetut Martta-kupitkin, jotka Marja-Leena osti, kun viereisen Purnujärven kylän marttayhdistys lopetti toimintansa.

”Täällä hiipuu kaikki, kun ei ole ihmisiä”, Marja-Leena Luumi sanoo haikeasti.

”Muutama tällainen vanha huuhkaja vaan huhuilee.”

Lue myös: Rautjärven kirkko paloi tuhotyönä – Oliko tämä vanha kauna epäillyn sytyttäjän motiivina?

Rautjärven kirkon portin pieleen nostettiin risti tuhopolton jälkeen. Raunioista on tähän mennessä löydetty vain muutama hyvin huonokuntoinen esine, kuten ehtoollisviinikannu. © Emmi Korhonen/Lehtikuva