Reportaasi Lapista: Lemmenjoen kultamaat hiljenivät – Kultaa kaivetaan enää käsin, mikä ajoi monet kullankaivajat alalta
Koneellinen kullankaivuu päättyi Lemmenjoella viime kesänä ja kultamaat hiljenivät. Mitä jäljelle jääneet kullankaivajat ajattelevat muutoksista?
”Poromiehiltä ei kysytä, paljonko heillä on poroja ja kullankaivajilta ei kysytä, paljonko he kaivavat kultaa”, Kai Rantanen sanoo.
Ennen kevät Lemmenjoella oli kullankaivaja Kai ”Mullisaukko” Rantaselle toivon ja odotuksen aikaa, unelmointia kesän suurista kultahipuista ja hikisen työn tuloksista. Tänä vuonna kullankaivajat ovat kohdanneet erilaisen arjen, sillä kaikki on ollut toisin.
Lemmenjoen Kultahaminan satamassa jokiveneestä nousee kullankaivajien sijaan rinkkaa kantavia retkeilijöitä. Venekuskin kanssa kuulumiset vaihdettuaan Kai lähtee köröttelemään mönkijällään maitaan kohti. Matkalla yhä useammat kultakämpät seisovat tyhjinä ja hylättyinä. Metsän eläimetkin ovat sadetta piilossa.
Vuonna 2011 tehdyn lakimuutoksen siirtymäaika päättyi kesäkuussa 2020. Kaivospiirit lakkautettiin ja samalla päättyi koneellisen kullankaivuun aikakausi Lemmenjoella, Lapin kullankaivuun 150. juhlavuonna. Nykyään Lemmenjoen kansallispuistossa saa kaivaa luvan kanssa vain lapiolla.
Lapin Kullankaivajain Liiton toiminnanjohtaja Kai Rantanen yllättyi siitä, kuinka nopeasti valtaukset Lemmenjoella hiljenivät.
”Tunteet ovat ristiriitaiset. Keväällä on aina varustauduttu tulevaa kaivuukautta varten, mutta nyt kevättalvella kuljetettiin vuosikymmenten aikana hankittua kalustoa ja henkistä pääomaa pois. Moni ammattikaivaja, joiden koko elämä ja elinkeino ovat olleet Lemmenjoella, ei enää ole täällä.”
Kai Rantasen mailla kultaa ovat etsineet myös 1950-luvun kultaryntäyksen legendat, kuten Heikki Kokko, jonka vanha talo näkyy kuvassa ylempänä. © Juha Kauppinen
Kulta odottaa löytäjäänsä
Lännestä liikkuu yhä tummia pilviä, kun helsinkiläinen Pekka Itkonen kurvaa mönkijällään kaivuumailleen ja kiipeää suuren kaivinkoneen päälle tekemään huoltotöitä.
Keltainen kaivinkone nököttää paikoillaan kullanruskean soran keskellä, mutta sille on yhä töitä. Pekan täytyy maisemoida eli palauttaa valtaus mahdollisimman luonnonmukaiseksi. Puron vieressä kasvaa jo vähän tupasvillaa, mutta tekemistä riittää.
Pekalla ja muilla konekaivajilla on maisemointiin pari vuotta aikaa, ja Ely-keskus valvoo toteutusta. Pekan maat ovat legendaarisen Pihlajamäen kodin vieressä. Pekan maille on tulossa museoalue, ja toinen hänen kaivureistaan jää sinne.
Muistoja riittää Pekallakin. Hän vaskasi ensimmäiset kultajyvänsä 47 vuotta aiemmin ja teki viimeisen pesunsa elokuussa 2018. Ensimmäinen suuri hippu on jäänyt mieleen. Pekka kaivaa paitansa alta riipuksessa roikkuvan kultakorun. Hän löysi 17 gramman kimpaleen vuonna 1991 ”sokerisirottimellaan” eli pikkukaivinkoneella kaivaessaan.
Suurimmat hiput ovat olleet yli 40-grammaisia, ja parhaimmillaan Pekka on saanut 13 tunnin pesussa saaliiksi 860 grammaa kultaa. Nykyarvolla eli noin 50 euron grammahinnalla mitattuna se tarkoittaa yli 40 000 euroa, mutta tuolloin kullasta tienasi huomattavasti vähemmän. Konekaivuussa myös kulut olivat lapiotyötä suuremmat.
”On jotain muutakin saatu leivän päälle. Onneksi tuli väriä maasta ja sai maksettua eläkkeet”, Pekka myöntää.
Ilmaiseksi kulta ei ole maasta noussut. Parhaimmillaan Pekka teki 12 tunnin työpäiviä. Viimeisinä vuosina tahti alkoi hidastua, ja alkuvuosien kultakuume laantui harrastuksen muodostuttua työksi.
”Aloin hiljentää tätä viimeistä linjaa tehdessäni. Ei yksinkertaisesti jaksanut.”
Pekka uskoo, että maan uumenissa on yhä kultaa odottamassa löytäjäänsä. Mutta kun maisemointi on saatu päätökseen, hän aikoo jättää haikeat hyvästit Lemmenjoelle.
”Vaikka tämän olisi saanut kaivaa loppuun, olisin jättänyt senkin jo nuoremmille. Kämppä jää huuhdonta-alueelle, ja ehdokkaita on jo käynyt kolistelemassa ovia.”
Koneellisen kaivuun päätyttyä myös Pekka Itkosen mailla hiljenee. Hän kaivoi parhaimmillaan 20-25 kuutiota maata tunnissa. © Juha Kauppinen
”Hienokultaa saa muutaman gramman päivässä”
”Nyt tullaan omille maille”, inarilainen Aki Karvonen sanoo, kun ohitamme tunturin keskellä rajakivet.
Aki on Lemmenjoen kullankaivajien nuorisoseuran nuorimpia, vaikka täyttää ensi vuonna 50. Hän esittelee paikkaa, jossa lapioi viime kesänä. Lupaavalta vaikuttanut kaivuu päättyi Metsähallituksen rajalle. Sen toisella puolella saattaisi piillä suuri kultasuoni, mutta se ei koskaan selviä.
Ojan vieressä on yhä suuri sorakasa ja sen vieressä maassa lojuu naarmuinen lasipurkki. Se on siinä tarkoituksella. Lasia naarmuttamalla nimittäin selviää, onko kivi esimerkiksi korundia, timantin jälkeen toiseksi kovinta mineraalia.
”En ole löytänyt yhtään isoja kultakimpaleita, mutta hienokultaa saa muutaman gramman päivässä. Se on lapiomiehelle hyvä määrä.”
Matka jatkuu, ja edessä häämöttää tunturi Soabbegealdinoaivi. Henkeäsalpaava mönkijäpolku lähtee laskemaan jyrkästi.
Kun saavumme Akin kämpälle Karukorvenkuruun, aamukaste kimaltelee vielä ruohikossa ja korviin kantautuu vain tuulen ujellus kuin vaimeana kuiskauksena. Lipputangossa liehuu violettivalkoinen kangas, Australian kullankaivajilta kopioitu kapinalippu. Pihassa kasvaa raparperia, pinaattia ja sipulia. Naapureita ei ole lähimaillakaan.
Aki käy vaihtamassa työhaalarin päälle ja kävelee solisevan puron viertä yläjuoksulle. Tällä hetkellä Aki kaivaa ohitusojaa, jotta vesi kiertäisi. Sieltä hän löysi läheltä maan pintaa kallion. Näky sai sydämen pamppailemaan nopeammin, ja viime päivät Aki on kaivanut kallion ympäriltä.
”Kallio on lupaava merkki, mutta se ei todellakaan tarkoita, että olisi hyvä paikka. Kullan ominaispaino on 19,3 kiloa, ja raskain aines jää huuhdontaränneissä rihloihin. Kalliot ovat luonnon rihloja.”
Hän suhtautuu kalliolöytöönsä yhä varovaisesti. Kulta on siellä, mistä sen löytää, jos löytää.
Kultamaiden rajoilla asuva Aki Karvonen on tottunut viettämään viikkokausia tapaamatta ketään. ”Toimivat yhteydet auttavat, ennen piti kiivetä tunturin päälle soittamaan.” © Juha Kauppinen
Oma vapaus Lemmenjoen kultamailla
Kultakuume iski Akiin kesällä 2000. Ensimmäiset viikot hän oli renkinä ennen kuin vuokrasi oman alueen. Kultaa ei ensimmäisenä vuonna löytynyt, mutta hän jäi koukkuun Lemmenjoen elämäntapaan. Rauhaan, luontoon, tekemiseen. Kaivajien yhteisöllisyys on ollut kultaakin kalliimpaa. Kun joku löytää ison hipun, sitä juhlitaan yhdessä, ja muilta saa aina apua.
Aki muutti Helsingistä Inariin 15 vuotta sitten. Kaivuukauden ulkopuolella hän toimii kokkina ja pyörittää luonnonvaratuotteita valmistavaa yritystään. Hän on silti ennen kaikkea kullankaivaja.
”Täällä minulla on olo, että olen tavallaan kotonani. Ehkä se on oman tekemisen vapaus. Tunnen myös jonkinlaista jatkumoa, kun olen tutustunut näihin, jotka ovat saaneet 70-luvulla oppinsa niiltä, jotka ovat aikoinaan käynnistäneet kultaryntäyksen.”
Kun Aki on lapioinut maata vedestä juoksevaan ränniin, hän huomaa, että rihlojen seassa kimmeltää. Lopullisesti löydöt näkyvät vasta vaskoolissa. Hetken päästä Aki istuskelee penkillä ja vatkaa vettä edes takaisin hiljalleen, kunnes muutama pieni hippu paljastuu hiekan, kiven ja veden seasta.
”Nyt näkyy joku hengetön. Noita pikkuhitusia on aina, sen takia voi sanoa löytävänsä jokaisella kerralla kultaa. Laitan nämäkin purkkiin ja kuivaan ne kaasuliedellä riekon sulalla.”
Vaskooli on Akista liian paljastava hetki – rännillä voi vielä kuvitella saavansa jotain. Turhat haavekuvat kariutuivat jo vuosia sitten.
”Kun polkaisee Fiskarsin lapion tuohon maahan, välillä tuntuu, että voisi tätä helpommallakin tehdä. Motivaatio on ollut välillä hakusessa ja syksyllä on tuntunut, pitäisikö tehdä jotain muuta seuraavana kesänä. Mutta kun kevätaurinko alkaa paistaa, kaikki ikävät kokemukset unohtuvat ja toivo herää.”
Kai Rantanen, Nils-Emil Kalla ja Anne-Marie Kalla viettävät kesät kultaa etsien. Jos lapio joskus osuu jättikimpaleeseen, löytöä juhlittaisiin viikko tai kaksi. “Sitten palaisimme entistä suuremmalla innolla kaivamaan”, Kai sanoo. © Juha Kauppinen
Kullankaivajan lapset mukana
Inarilaisten Kai Rantasen ja Anne-Marie Kallan kultakämppä seisoo tunturin rinteessä yksinäisenä kuin pieni talo preerialla. Ympärillä on yhtä huojuvaa mäntyä lukuun ottamatta vain avaraa maata.
Lily-koira tulee haukkumaan vieraita, ja haukun kuultuaan 10-vuotias Nils-Emil eli ”Inte” tulee ulos. Hän on mökin isäntänä, kun vanhemmat Kai ja Anne-Marie ovat kaivauksilla. Hetken päästä Kai kävelee oranssissa haalarissaan mäkeä ylös.
”En ole elinkautinen, vaan tutkintovanki”, hän vitsailee viitaten legendaarisista kaivajista käytettyyn nimitykseen.
Karhulassa kasvanut Kai tuli näille maille yli 30 vuotta sitten tuli ensin rengiksi, sitten valtauksen haltijaksi. Kultainnostus on tarttunut myös perheeseen, ja kolmesta pojasta kaikki ovat kaivaneet. Muiden veljesten into on hiipunut, mutta Nils-Emil viihtyy yhä kaivauksilla ja omistaa itse valitsemansa montun.
Se on rinteessä alimpana, vanhemmat kaivavat lähellä toisiaan. Kai vitsailee, että vaimon kanssa yhteistyö on sujunut paremmin sen jälkeen, kun kumpikin alkoi lapioida omissa montuissaan.
”Emme varmaan kaivaisi, jos Kai ei kaivaisi. Lemmenjoki on kuitenkin ihana paikka ja vaikka olemme täällä kullankaivuun takia, joka kesä siitä innostuu. Kullan löytäminen tuntuu aina yhtä hienolta ja arvokkaalta hetkeltä”, Anne-Marie sanoo.
”Moni ammattikaivaja, joiden koko elämä ja elinkeino ovat olleet Lemmenjoella, eivät enää ole täällä” -Kai Rantanen © Juha Kauppinen
Kultakuume ja 150 vuoden kaivuut – ”Tämä on pienen ihmisen mahdollisuus onneen”
Inte lapioi soraa ränniin varmoin ottein. Sitten hän nostaa maasta ison kivenmurikan ja laittaa sen sivummalle. Pumppu pörisee ja heinä heiluu tuulessa.
”Isi, alkaa olla aika paljon kiviä”, hän sanoo.
Toissapäivänä Inte löysi 3–4 sormin poimittavaa hippua. Kai pitää poikansa monttua parhaana, sillä vanhatkin kaivajat ovat menneet samaa keskiuomaa.
Inte oli ensimmäisen kerran Lemmenjoella kolmen kuukauden ikäisenä. Tuolloin oli sopulivuosi, ja pienokaista ei voinut laskea sylistä maahan viltin päälle. Muuten lasten perään katsominen on avaralla maalla helppoa.
”Olen kuvitellut, että pojilla on onnellinen lapsuus, koska he saavat leikkiä samalla hiekkalaatikolla vanhempiensa kanssa ja täällä on mahtava lennättää leijaa. Sitä ihmettelen, että koko tunturin rinteessä on yksi ainoa mänty, mutta sinne se leija aina lensi jumiin,” Kai sanoo.
Kai käy laittamassa vettä ränniin pumppaavan polttomoottorin hiljemmalle, sitten hän jatkaa lapiointia. Hetken päästä Anne-Mariella irtoaa rännistä matto, ja Kai menee avuksi.
Kun entisaikojen kullankaivaja Topi Heino kaivoi kultaa samoilta paikoilta, hän joutui kuljettamaan maata kottikärryillä joka päivä 970 metrin matkan juoksevan veden luo. Kai kertoo mitanneensa reitin mittanauhalla. Silti kultaa saattoi tulla liki kymmenen grammaa päivässä, joten Kain perheen mailla on potentiaalia.
”Tämä on pienen ihmisen mahdollisuus onneen.”
Omia päivätuloksiaan Kai ei paljasta, mutta uskoo, että kaivamista riittää 150 vuodeksi. Vaikka tulevaisuus näyttää monen mielestä epävarmalta ja lähimailla moni kämppä on tyhjänä, Kai ja Anne-Marie uskovat kullankaivuun säilyvän Lemmenjoella.
”Olemme täysillä mukana tässä elämässä. Uusi kaivoslaki on aiheuttanut paljon tunteita, mutta pidän tärkeänä, että olemme mukana kaivamassa ja uskomassa tulevaisuuteen. Pidän tätä arvokkaana asiana ja luonnon kannalta kestävänä”, Anne-Marie pohtii.
Nils-Emil eli Inte kaivaa kultaa noin tunnin päivässä. Muuna aikana hän lukee historialehtiä, Aku Ankkoja ja käy kävelyillä esimerkiksi erämaakirjastossa. © Juha Kauppinen
Sade ei estä – ”Vanhat kullankaivajat sanoivat, että vesisateella hippujen koko suurenee”
Inten työpäivä alkaa olla pulkassa, ja Anne-Marie ja Inte päättävät lähteä käymään Jäkäläpään kirjastossa. Sinne on parin kilometrin matka tunturin poikki. Anne-Marie pakkaa pinon painavia opuksia reppuun ja lähtee patikoimaan Lily-koira vierellään.
Kesken matkan taivas synkkenee, ja kirjaston ovella alkaa ripeksiä. Kun kirjat on palautettu ja uudet lainattu, Inte riisuu saappaansa ja säntää spurttiin. Hän kirmaa paljain jaloin koko loppumatkan.
Kotona Kai on yhä kaivamassa, mutta portailla seisovan Anne-Marien huomatessaan hän jättää työt ja nousee rinnettä ylös.
”Vanhat kullankaivajat sanoivat, että vesisateella hippujen koko suurenee”, hän vitsailee.
Sitten sade yhtäkkiä lakkaa ja tuntureiden taakse nousee kaksi vierekkäin väreilevää sateenkaarta. Täällä niitä näkyy usein.
”Karhulan lukion fysiikan opettaja sanoi aikoinaan, että se on onnekas, joka näkee kaksi sateenkaarta. Kai me aika onnekkaita olemme”, Kai sanoo.
Toivoakin on yhä.