Karvan verran onnellisempia - koirat lisäävät ihmisten onnellisuutta, mutta miksi?
Mikä koirissa kiehtoo niin, että menemme välillä lemmikeistämme ihan sekaisin? Olisiko syynä se, että koirat tekevät meille hyvää.
”Meidän koiramme eivät ole kovin hyvätapaisia, mutta kilttejä ja tosi ihmisrakkaita”, sanoo Annaliisa Harjukari
Miten aamusi alkavat? Heräätkö hännän rytmikkääseen rummutukseen tai valtaako unisen näkökenttäsi karvainen kuono? Jos näin on, olet koiranomistaja ja tutkimusten mukaan jopa muuta väestöä piirun verran onnellisempi yksilö.
Tosin olet yksi monista, sillä jo yli 500 000 suomalaisesta kotitaloudesta löytyy nykyään samanlainen elämää onnellistava tapaus. Ja koiranomistajien määrä vain kasvaa vuosi vuodelta, jopa niin että lapsia ja koiria syntyy vuosittain maahamme suurin piirtein yhtä paljon.
Mutta mikä koirissa tekee meidät onnellisiksi? Sitä on miettinyt toimittaja-tietokirjailija Jaana-Mirjam Mustavuori tuoreessa kirjassaan Koirailoa. Mustavuori käy siinä läpi hänen ja havannankoiransa Nonon 17 vuotta kestänyttä yhteistä matkaa sekä perkaa oheen tutkimustietoa niin koirista kuin koiran ja ihmisen välisestä yhteydestä. Ja juuri tuo yhteys on Mustavuoresta yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi meistä niin monet viihtyvät niin hyvin lemmikkiensä seurassa.
”Yhteytemme koiriin on sanaton ja yllättävän syvä. Se on aina hetkessä, sillä koira ei pohdi tulevaa eikä murehdi menneitä ja saa burnouteja, niin kuin me ihmiset. Siinä hetkellisyydessä piilee energiaa, joka antaa meille tavattoman paljon”, Mustavuori toteaa.
Anna-Liisan ja Rudin kotona ja pihalla eletään kuuden koiran ehdoilla. © Tommi Tuomi
Hellyyttä elämään
Kun Mustavuori aikoinaan hankki oman Nononsa, hän ei kokenut olevansa mitenkään erityisesti juuri koiraihminen. Nonon varttuessa yhdessä eletystä ajasta tuntui kuitenkin vuosi vuodelta tulevan yhä merkityksellisempää.
”Olemme olleet tiivis pari. Olen Nonon elämän aikana eronnut, muuttanut, vaihtanut työtä, rakastunut uudelleen ja silti päiviimme on kuuluneet yhteiset rituaalit. Olemme kulkeneet yhdessä satoja kilometrejä metsissä ja merenrannoilla, kaduilla ja hiekkateillä”, Mustavuori kertoo.
”Vaikka koira on läheinen, se on silti eläin ja sillä tavoin juuri kiehtovan erilainen. Koira ei kuvittele olevansa mitään muuta kuin koira ja siksi se on eikä esitä mitään tai teeskentele, siksi ne vilpittöminä olentoina ovat tässä monimutkaisessa maailmassa vapauttavaa seuraa.”
Siuntiolainen Annaliisa Harjukari, 75, tunnistaa ajatuksen koirien ja ihmisen yhteydestä. Hänen elämässään koiria on ollut siitä lähtien, kun perheeseen hankittiin ensimmäinen nelisenkymmentä vuotta sitten. Harjukarin lapset olivat silloin pieniä ja toinen lapsista, Juho, oli syntynyt vaikeasti kehitysvammaisena.
Juho sairasteli paljon, sai epileptisia kohtauksia ja oli aika lailla autettava. Kun hän kasvoi, vaikeudet lisääntyivät. Poika saattoi milloin tahansa karata tai hermostua niin, että tavarat lensivät.
”Tajusin, että tarvitsin elämääni rakkautta ja hellyyttä, kun arkeen liittyi niin paljon ikäviä tunteita. Olin paljon lasten kanssa keskenäni, sillä miehelläni oli jatkuvasti työmatkoja, ja silloin päätin, että koira pehmentäisi sopivasti elämää.”
Ja rakkautta tuli. Ensin perheeseen otettiin puolivuotias labradorinnoutaja Bimbo. Melko pian päätettiin hankkia toinen koira ja vielä kolmas. Sen jälkeen koiria on riittänyt, sillä Harjukari perusti kennelin. Hän laskeskelee, että on saattanut maailmaan kaikkiaan noin parisataa labradorinnoutajaa.
”Se on ollut valtavan antoisaa, vaikka tietysti välillä myös raskasta, sillä ihmisellä on vastuu ja kaikki ei koirienkaan kanssa ole aina ruusuilla tanssimista. Koiriin olen kuitenkin purkanut stressiä, elänyt kulloisessakin hetkessä ja nähnyt maailmaa. Koiranäyttelymatkat ovat olleet tärkeitä hengähdysreikiä kotiarjesta.”
Kotiarki jatkui silti pitkään raskaana. Juho saattoi olla yhdessä hetkessä kiltti ja ihana, toisessa lensi mikä vain käteen oli ulottunut. Astiat on perheessä ehditty uusia monesti.
”Koiriin Juho ei koskaan ole käynyt käsiksi, ne ovat olleet hänellekin hyvin tärkeitä. Ja koirat oppivat myös väistämään raivokohtauksia. Ne aistivat, millä tuulella Juho milloinkin oli.”
Koira kiinnostuu ihmisestä muita eläimiä enemmän
Koirat ovat tutkitustikin hyviä tarkkailemaan ihmisten eleitä ja ilmeitä. Ne nimittäin ovat kiinnostuneempia ihmisistä kuin yksikään muu eläin. Juuri se helpottaa yhteiseloa ja vahvistaa koiran ja ihmisen välistä sidettä. Harjukari uskookin, että herkästi tunnelmia aistineet koirat ovat pehmentäneet koko perheen arkea. Aina on ollut joku, jota halata ja rapsuttaa, kun on siltä tuntunut.
Ja on edelleen. Pojat ovat jo aikuisia, ja Juhokin on asunut Etevan asumispalveluyksikössä jo yli kymmenen vuotta. Usein joku perheen kuudesta koirasta lähtee mukaan rapsuteltavaksi, kun vanhemmat käyvät tervehtimässä Juhoa.
”Nyt elämä on kääntynyt sellaiseksi, että olen muistisairaan mieheni omaishoitaja. Mieheni on aika lailla omissa oloissaan, joten koirat ovat juttuseuraani. Jaamme toisillemme huomiota ja niiden tarpeet rytmittävät arkea. Meidän koiramme eivät ole kovin hyvätapaisia, mutta kilttejä ja tosi ihmisrakkaita. Ne tuovat minulle joka päivä iloa.”
Bru, Caffe, Omppu, Leo, Robin ja Lizzie ovat Anna-Liisan ja hänen Rudi-miehensä perheenjäseniä. © Tommi Tuomi
Rakkaudentekoja koirille
Entä sitten se rakkaus, onko liioiteltua sanoa, että koira rakastaa omistajaansa? Ei, tutkimuksissa on niin koiran kuin ihmisen aivoja kuvaamalla on päätelty, että rakkaus tosiaan on molemminpuolista.
Kärköläläinen Riitta Julkunen, 65, on samaa mieltä. Hänestä koirissa on parasta juuri se, että ne voi suorastaan hukuttaa rakkauteen.
”Olen aina ollut kova huolehtimaan toisista ja rakastan erityisesti lapsia. Nyt kun omat lapset ovat jo aikuisia ja olen eläkkeellä, tuntui, että elämässä oli suoranainen aukko kohteille, joille osoittaa rakkautta”, Julkunen kertoo.
Julkunen on aina pitänyt koirista, mutta allergisena lapsena hän ei voinut kuvitellakaan, että saisi koskaan omaa koiraa.
”Niin minä sitten lapsena tyydyin keräämään hurjat määrät eläinaiheisia kortteja.”
Muutamia vuosia sitten hän rapsutteli ystävättärellään kyläillessään jälleen kerran tämän suloisia villakoiria. Mitä jos kokeilisitte villakoiraa, ystävä houkutteli, niistä kun oli monella allergisellakin hyviä kokemuksia. Julkuset päättivät kokeilla ja niin kotiin saapui kääpiövillakoiran pentu Pyry. Nyt Pyryllä on jo kaverikin, toyvillakoira Piki, eikä Julkunen ole saanut kummastakaan koskaan allergiaoireita.
Rakkaus on ennen kaikkea tekoja. Aamuisin Julkunen tekee koirille ruoat. Hän laittaa kermaan hautumaan possun tai hirvenjauhelihaa, peuran- tai palapaistia ja joskus hanhenrintaa. Kuivamuonaa on koirilla jatkuvasti tarjolla, sillä villakoirat eivät syö enempää kuin elimistö vaatii. Sitäkin on kaapissa aina kolmea eri sorttia.
”Sisareni nauroi, että meillä koirat syövät paremmin kuin ihmiset. Välillä syötän niitä lusikalla, jos siltä tuntuu enkä välitä, vaikka joku pitäisi minua ihan pähkähulluna. Nämä ovat minulle niin äärettömän rakkaita, että haluan kohdella niitä yhtä hyvin kuin muitakin läheisiäni.”
Riitasta koirissa on parasta, että niitä hän voi rakastaa ehdoitta ja niin paljon kuin haluaa. © Tommi Tuomi
Lohdullista seuraa tyynyllä
Riitta Julkunen hankki ensimmäisen koiransa samoihin aikoihin, kun jäi eläkkeelle. Ajoitus osu hänestä nappiin.
”Koirat tuovat elämään säännöllisyyttä, samalla tavalla kuin työ aikoinaan. Minun ja mieheni päivät täyttyvät tekemisestä: lenkki, huili, syöminen ja sama uudelleen. ”
Huilihetkiä on välillä ollut useammin, sillä seitsemän vuotta sitten Julkunen sairastui syöpään. Ensimmäisen kerran jälkeen tauti on uusinut vielä kahdesti. Hän uskoo, että ilman koiria moni vaihe olisi ollut paljon synkempi.
”Koirat vaistoavat herkästi vointini. Kun olen ollut sairaana, ne haistelivat hengitystäni. Ne myös ovat tulleet silloin ihan tyynylle nukkumaan, pääni viereen. Se on todella lohduttavaa.”
Koirat nukkuvat aina Julkusten kanssa – ja osallistuvat kaikkeen, mitä vain he keksivät tehdä. Kun pariskunta suuntaa matkailuautolla jonnekin päin Suomea, otetaan koirat reittivalinnoissa huomioon.
”En osaa enää stressata sairauksistakaan, koirat auttavat elämään tätä hetkeä. Joka ilta, kun saunomme pihasaunassa, otamme koirat mukaan. Niille otetaan eväät, vettä ja leluja. Kesäksi ne saavat pihalle oman uima-altaan ja uskon, että siitä repeää riemu. Hyvinvoiva koira levittää iloa meihinkin.”
Sopivan lapsellista seuraa
Riitta Julkunen haaveili koirasta koko lapsuutensa, helsinkiläinen Emmi Lumio, 15, vain muutaman vuoden. Se tosin tuntui hänestä pitkältä ajalta.
Emmi muistaa tarkalleen, milloin alkoi toivoa omaa koiraa. Se oli silloin, kun hän näki ystävänsä perheeseen hankitun cockerspanielin pennun. Emmi oli silloin kymmenen. Sitä ennen hän ei ollut ajatellutkaan, että koira olisi hänen juttunsa, sillä hän pelkäsi niitä.
Emmi ihastui ystävänsä koiranpentuun aivan valtavasti. Ei haitannut, vaikka se oli rasavilli, hampaileva pikku peto, pentu oli valtavan mukavaa seuraa. Pian hän huomasi, ettei enää pelännyt muitakaan koiria lainkaan.
”Aloin ottaa selvää eri koiraroduista ja koirista ylipäätään. Mutta kun puhuin koirista vanhemmille, he eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita aiheesta.”
Emmi päätti jatkaa keskustelua aiheesta. Hän lähetti vanhemmilleen viestejä, hankki lisää tietoa ja otti koirat puheeksi mahdollisimman usein. Lopulta hänen isänsä ehdotti, että mitä jos tytär tekisi aiheesta Powerpoint-esityksen, johon hän summaisi koiran hyvät ja huonot puolet. Niin hän teki. Esityksessä käytiin läpi, miksi juuri cockerspanieli olisi oiva valinta heidän perheeseensä.
”Kai se jotenkin tepsi, sillä pari kuukautta myöhemmin vanhemmat päättivät, että meille tulee koira.”
Nyt cockerspanieli Ben on ollut Lumioiden perheessä pari vuotta. Sinä aikana Emmi on lisännyt koiratietoisuuttaan ja kouluttautunut viime syksynä 4H-yhdistyksen dogsitteriksi. Dogsitter käy ulkoiluttamassa ja ruokkimassa toisten koiria. Kurssilla Emmi oppi kaikenlaista koirien käytöksestä ja hoitamisesta, kuten miten vaikkapa pitää käsitellä arkaa tai vanhaa koiraa tai miten lähestyä haukkuvaa karvaturria. Koirapelkoaan hän ei enää edes muista.
Lemmikki opettaa sosiaalisia taitoja
Koirien määrä on suomalaisissa lapsiperheissä viime vuosina lisääntynyt valtavasti. Ja koirat tuntuvat tekevän lapsillekin hyvää. Tutkimusten mukaan lemmikeillä on mitä todennäköisimmin merkittävä vaikutus lapsen sosiaalisten taitojen kehitykseen ja henkiseen hyvinvointiin.
Emmi myöntää, että Lumioiden perheessä kaikki nauttivat nykyään Benin seurasta – ja koiran ulkoilutukset ja hoidot jaetaan sopuisasti.
”Ben on tuonut tosi paljon iloa, se on aina hyvällä tuulella. Ja nyt kun koulua käydään kotoa käsin, on aina seuraa. Ben ei makaa jaloissani, mutta käy aina aika ajoin tarkistamassa, että kaikki on hyvin.”
Koirat tuovat iloa, samaa mieltä on Jaana-Mirjam Mustavuorikin, siksi hän liitti ilo-sanan kirjansa nimeenkin. Tosin myös riipivää surua. Pari viikkoa sen jälkeen, kun Mustavuoren kirja ilmestyi maailmaan, Nono puolestaan poistui täältä.
Mustavuori on ollut melkein yllättynyt surun voimasta, koira oli niin kiinteä osa elämää. Silti hän osaa jo iloitakin yhteisistä vuosista, ne olivat valtavan opettavaisia. Niin kuin Mustavuori kirjassaan kirjoittaa, koira on aina läsnä ja juuri siksi niin arvokas.
”Nono ja muut olemisen mestarit voivat opettaa meille ihmisille paljon maailmasta, läsnäolosta, itsestämme ja itsestään, kun vain avaamme itsemme, olemme herkkävaistoisia ja tarkkaavaisia. Joskus on hyvä vain olla hiljaa ja kuulostella elämää yhdessä karvaturrien kanssa.”
Lähde: Jaana-Mirjam Mustavuori: Koirailoa. Kirjapaja.
Benin hoitaminen on Emmistä niin hauskaa, että hän kouluttautui dogsitteriksi, jotta voi hoitaa myös muiden koiria. © Tommi Tuomi