Elokuvatutkija Juha Seitajärvi omistaa elokuvamusiikille myös vapaa-aikansa – ”Ansa nousi esiin Taunon menestyksen siivellä, mutta näytti kyntensä”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Juha Seitajärvi lumoutui jo lapsena vanhoista kotimaisista elokuvista, ja niiden tutkimisesta tuli elämänura.  © Jonne Räsänen
Juha Seitajärvi lumoutui jo lapsena vanhoista kotimaisista elokuvista, ja niiden tutkimisesta tuli elämänura. © Jonne Räsänen
Joskus työn ja harrastuksen välinen ero on hiuksenhieno. Kun elokuvatutkija Juha Seitajärven työpäivä päättyy, hän lähtee jäljittämään suomifilmien musiikkihelmiä. Työllä on kiire, sillä heitä jotka muistavat on yhä vähemmän.

”Olen fanittanut suomalaista elokuvaa pienestä pitäen”, Juha Seitajärvi tunnustaa.

Lapsuudenkodin olohuoneeseen perhe kokoontui aina yhdessä katsomaan vanhoja mustavalkofilmejä. Niitä tuli televisiosta säännöllisesti.

”Pikku hiljaa opin tunnistamaan näyttelijöitä Aku Korhosesta Siiri Angerkoskeen, ja aloin kiintyä heihin.”

Kun elokuvainnostus ei hellittänyt, Seitajärvi jatkoi ylioppilaaksi kirjoitettuaan Turun yliopistoon opiskelemaan musiikkia ja elokuvatiedettä. Turussa oli 1990-luvun taitteessa ainoa korkeakoulu, jossa leffoihin hurahtanut saattoi perehtyä rakkautensa kohteeseen perin pohjin.

”Meillä oli huikean innostavia opettajia Veijo­ Hietalasta alkaen. Tein graduni Teuvo Tulion elokuvien musiikista.”

Opiskelijatovereilla oli tapana hoitaa asevelvollisuutensa siviilipalveluksena Suomen elokuva-arkistossa, ja Seitajärvi seurasi kaavaa.

Saatuaan maisterinpaperit taskuunsa hän pääsi töihin Elokuva-arkistoon, toimittamaan Suomen kansallisfilmografiaa. Seitajärvi ehti olla mukana kolmen muh­kean eepoksen tekijäkunnassa, sitten siirryttiin nettiaikaan. Hanketta jatkettiin Elonet-sivustona.

”Silloin aloin katsella tuorein silmin vanhoja, tuttujakin elokuvia. Ryhdyin käymään läpi suomalaisen elokuvan tekijöitä, säveltäjiä, laulajia ja muusikoita.”

Jotenkin tästä käynnistyi äänitesarja Suomalainen elokuvamusiikki, jota Seitajärvi ryhtyi puuhaamaan kymmenisen vuotta sitten. Se on kuitenkin ”harrastus” päätyön kyljessä – vaikka työnantajakin on osallisena julkaisukuviossa.

Tietäjät vähenevät

Elokuva-arkistosta on sittemmin tullut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI. Siellä Seitajärvi työskentelee päivisin suomalaisen elokuvan tiedonkeruun parissa, eli selvittelee elokuvien syntyhistorioita ja kuvauspaikkoja sekä keräilee käsikirjoituksia, valokuvia, elokuvanuottejakin.

Kulttuuriperinnön säilyttämisen haasteena on, että kaikki hautautuu vuosi vuodelta syvemmälle historian pölyn alle, ellei kasaa jatkuvasti pöyhi. Seitajärven tärkeimpiin taustavoimiin kuului viime syksynä 93-vuotiaana kuollut musiikkineuvos Ossi Runne, jonka tarkoista silmistä ja terävästä muistista oli usein apua. Runne itse oli aloittanut elokuvasoitot nuorukaisena 1940-luvulla.

”Samalla kun tietomme vanhoista elokuvista lisääntyy koko ajan, sitä myös häviää peruuttamattomasti kovaa vauhtia, koska tietäjät alkavat käydä vähiin”, Seitajärvi harmittelee.

”Onneksi ehdittiin Ossin kanssa kymmenen vuoden aikana käydä läpi suurin piirtein kaikki elokuvat, joissa esimerkiksi esiintyi tunnistamattomia muusikoita.”

Seitajärven toimittamaa, suomalaisen elokuvan kulta-aikojen musiikkia vaalivaa cd-sarjaa julkaisee Timo Wuoren ja Ari Hakulisen Artie Music.

”Timo metsästää parhaiten säilyneitä äänitteitä yksityiskokoelmista ympäri Suomea, ja vastaa niiden teknisestä entisöinnistä”, Seitajärvi valottaa.

Itse hän kirjoittaa muhkeat kansivihkot, joissa kerrotaan niin unohtumattomista kuin unohdetuistakin sävelaarteista, joita on levyille poimittu.

Miten ihmisellä riittää aikaa ja tarmoa harrastaa melkein samaa mitä tekee työkseen?

”Olen sinkku. Soitan kyllä pianoa ja laulan, paitsi en tällä hetkellä oikein kumpaakaan”, mies naurahtaa.

”Varsinkin kun laulan klassista, siihen pitäisi paneutua niin uutterasti koko ajan.”

Siispä vapaaillat ja viikonloput voi pyhittää omaehtoiselle tutkimukselle.

Sankarin siiveltä ohjaajaksi

Tutkijana Seitajärvi huomaa yllättyvänsä toistuvasti siitä, kuinka elokuvassa naisen esittämänä tutuksi tullut laulu kuullaan gramofonilevyllä aikakauden miespuolisen iskelmätähden tulkitsemana.

”Kun sanojakaan ei ole aina vaivauduttu muuttamaan lainkaan, niin nykykorvalla kuunnellen vaikuttaa koomiselta, kun Georg­ Malmstén laulaa elokuvan naisroolille kirjoitettua tekstiä.”

Jos nainen vaihdettiin herkästi mieheen tuon ajan äänilevyllä, niin oli tasapainoon matkaa elokuvastudiossakin. Seitajärvi paljastaa, että Tauno Palon vastanäyttelijänä tunnetuksi tulleesta Ansa Ikosesta tuli yksi esitaistelijoista naisten matkalla keskeisempiin tehtäviin niin elokuvassa kuin levyillä.

”Ansa nousi esiin Taunon menestyksen siivellä, mutta näytti kyntensä, ja eteni jopa ohjaajaksi. Ja kyllä ukot katsoivat kieroon! Se oli aikaa, jolloin naiselta ei mielellään otettu käskyjä vastaan. Mutta Ansa piti pintansa: näytteli pääroolin ohjaamassaan elokuvassa Nainen on valttia, ja nosti elokuvaan ja alalle uuden, lahjakkaan säveltäjänimenkin, Heikki Aaltoilan.”

Ikonen poikkesi suomifilmin naistähdistä siinäkin, että lauloi oikeasti elokuvissa roolinsa laulut, eikä vain aukonut suutaan. Noina aikoina naiset päätyivät elokuvien pääosiin säteilevän ulkonäön, muodollisen pätevyyden – ja toki joskus näyttelijänlahjojenkin ansiosta. Laulutaitoa sen sijaan ei tarkasteltu.

Mutta kun elokuvien kuvauksissa panostettiin siihen, että huulisynkka on kohdallaan, niin bluffi meni läpi vuosikymmenestä toiseen. Elokuvayleisö jäi varauksetta siihen käsitykseen, että valkokankaan tähdet tietenkin laulavat laulunsa.

”Eiväthän nuo toinen toistaan kauniimmat naiset yleensä itse laulaneet. Silti jopa arvostelija saattoi lehdessä ylistää, kuinka kauniisti Regina Linnanheimo lauloikaan Katariinassa ja Munkkiniemen kreivissä. Todellisuudessa se oli elokuvan säveltäjän Nils-Eric Fougstedtin sopraanovaimo Greta, joka lainasi lauluäänensä Reginalle.”

Muusikkona unelmatehtaalla

Suomalaisen elokuvan kulta-ajoilta tutkijalla nousee mieleen hervottomia sattumuksia, joista moniin tuntuu liittyvän Suomen Filmiteollisuus Oy:n itsevaltiaana tunnettu Toivo J. Särkkä. Hän oli liikemiehenä tarkka ja terävä, mutta musiikista ei tainnut paljon ymmärtää. Se johti toistuviin selkkauksiin esimerkiksi yhtiön elokuviin säveltäneen Toivo Kärjen ja tämän muusikkokaartin kanssa.

Särmikäs Särkkä saattoi esimerkiksi manailla Kärjen orkesterin suurta kokoa, ja laskeskella mitä maksaa, kun näin isolla porukalla taksamittari raksuttaa. Sitten hän hoksasi, että joillain muusikoista ei peli soi.

”Särkkä syöksyi ravistelemaan pahaa-aavistamatonta pasunistia, että mikset soita? Kaveri vastaa naama punaisena, että säveltäjä on kirjoittanut nuottiin tähän kohtaan tauon. Särkkä ei ymmärrä eikä hyväksy: Jos maksetaan, niin koko ajan pitää soittaa!”

Erään toisenkin kerran Särkkä ilmestyi äänityksiin, kummasteli jälleen muusikoiden määrää.

”Helvetti sentään – taasko tänne on tuotu kaupungin kaikki musikantit?”

”Ei, Pakilaan jätettiin yksi mandoliininsoittaja”, rivistä huudettiin.

Ja kyllähän näitä kertomuksia elokuvan eilispäivästä riittäisi vaikka kirjan tai parinkin edestä. Itse asiassa Seitajärvi onkin ollut toimittamassa monia alan teoksia, joista tuoreimpana toissa syksynä ilmestynyt, ulkoasultaankin upea Unelmatehdas Liisankadulla (SKS).

Mutta entä cd-äänitesarja, kauanko se vielä jatkuu?

”Olisi levyjä kiva julkaista ainakin niin pitkälle kuin savikiekkojen aikakautta riittää. Voisi tehdä teemalevyjä johonkin tiettyyn elokuvayhtiöön tai ohjaajaan liittyen. Tai miten olisi levy vaikka Pekka Puupäiden musiikista?” Seitajärvi keksii.

Suomalainen elokuvamusiikki -levysarjassa on julkaistu jo liki kolmesataa kappaletta, joista monet ovat alkuperäislevytyksiä.

”Elokuvissahan kappaleet katkeavat kesken tai ne häivytetään repliikkien alle. Levytysversioiden etu on, että laulut kuullaan kokonaisina”, Juha Seitajärvi muistuttaa.

Kymmenosaiseksi kasvaneen levysarjan tuorein julkaisu juhlistaa sata vuotta sitten perustettua Suomi-Filmiä, jonka elokuvien musiikkia esittelevän tuplalevyn lajikirjo ulottuu klassisvivahteisesta orkesterimusiikista ajan suosituimpiin tanssirytmeihin.

Tunnistettavimpia ääniä elokuvamusiikkisarjan levyillä ovat takavuosien laulavat elokuvatähdet Georg ja Eugen Malmsténista Olavi Virtaan ja Leif Wageriin. Kirkkaimpien miestähtien rinnalle nousee toki naisiakin, vaikkapa Katupoikien laulun alkuperäisesittäjä Birgit Kronström, sekä sarjan uutuus­levyillä Vieno Kekkosen ja Laila Kinnusen­ kaltaiset suosikit.

Osa kappaleista saa ensijulkaisunsa äänilevynä vasta nyt. Kaikkia elokuvalauluja ei välttämättä koskaan levytetty, joten harvinaisia helmiä on poimittu suoraan elokuvien ääniraidalta.

X